Kokoelman parhaat lukukokemukset tarjoavat mielestäni Antonia Frazer henkilöllisyyden varastamisjuonellaan, Amanda Cross mielikuvituksellisella adoptiotarinallaan, Ruth Rendell kissakertomuksellaan, Faye Kellerman sormustapauksellaan ja Celia Fremlin syyllisyyden eri asteita pohtivalla novellillaan. Mary Higgins Clarkin osuus on enemmän romanttinen kuin jännittävä, mikä on tuttua hänen romaaneistaankin.

Kirjassa on häiritsevän, lähes raivostuttavan, paljon painovirheitä. Ihmetyttää myös, mitä toimittajaksi mainittu Maria Smith on tehnyt, kun kokoelman on koonnut ja suomentanut Conranicin nimettömäksi jäävä työryhmä.

Olisin myös kaivannut alkuperäisnovellien ilmestymisvuosia sekä tietoja kirjoittajista, joista moni – Betty Ren Wright, Barbara D’Amato, Elizabeth Dalton, Carolyn Jensen Watts ja Elizabeth Massie – oli minulle ennestään tuntemattomia, ja, useimmat koko joukosta ennestään suomentamattomia.

Yksi päähenkilöistä on vanheneva keisarinna Katariina Suuri, joka tilaa astiaston Meissenista ja maalauksia Wittenbergistä. Toinen on juuri äitinsä menettänt 15-vuotias Arne Arnesen, joka joutuu isänsä mukana merille, vaikka haluaisi vain maalata ja piirtää kotona Rotterdamissa. Onneksi hän pääsee sentään posliinimaalaamoon ja taitelijan ateljeehen. He elävät samassa ajassa, 1700-luvun lopussa. Arnen isä on kapteenina laivalla, joka kuljettaa aarteita Katariinalle.

Kolmas päähenkilö on nykysuomalainen historiantutkija Anton Saksa, joka alkaa harrastaa sukellusta. Tarinat kohtaavat – se on selvää alusta asti.

Ne kohtaavat monella tavalla ja monella tasolla. Konkreettisesti ja symbolisesti ruusukuvioidun posliinikupin muodossa, temaattisesti lasten ja vanhempien välisten suhteiden ja vanhempien lapsiinsa asettamien toiveiden kautta.

Valitettavaa kirjassa on vain paikoitellen hieman kömpelö, joskus virheellinenkin kieli; suomentajalta ja toimittajalta on lupa odottaa parempaa. Aiankin kongruenssivirheet luulisi koneenkin osaavan korjata, vaikka tyyliseikkoihin tarvitaankin ihminen.

Lyhyessä romaanissa Moster onnistuu luomaan monta kiinnostavaa kohtaloa ihmisille, joista haluaisi tietää enemmänkin. Aineksia olisi varmasti ollut laajempaankin historialliseen lukupakettiin, mutta Hylky toimii hienosti juuri näin.

Mitä, jos mitään, jäi mieleeni muista?

• Anne ja Even Holtin sairaalatrilleri Kuoleman tahdissa ei harmittavasti yltänyt lähellekään samaan kuin Anne Holtin aiemmat teokset.
• Risto Isomäen Con rit, joka on merihirviöseikkailu, luonto-kostaa-saarna ja vanha-suola-janottaa-rakkaustarina kaikki yhdessä paketissa.
• Leena Lehtolaisen Oikeuden jalopeura, lievä pettymys ensimmäisen, hauskemman ja vetävämmän, Hilja Ilveskero -tarinan jälkeen.
• Rosa Liksomin Hytti nro 6:n totesin Finlandiansa ansainneen.
• Jo Nesbøn Lepakkomies ja Torakat tasokkaina norjalaisdekkareina ja silti pieninä pettymyksinä, koska tartuin niihin suurin odotuksin kovin monien kehujen vuoksi.
• Kristina Ohlssonin Nukketalo alkuvuodesta ja Tuhatkaunot loppuvuodesta jännittävinä, mutta hieman kaavamaisina, ruotsalaisdekkarilaadun edustajina.
• Ian Rankinin Henkiin herätettävät yhtenä Rebus-sarjan parhaista.
• Mestariksi myöhemmin yltäneen Carol Shieldsin varhainen Pikkuseikkoja hieman vanhanaikaisena, vaikkakin hyvänä lukukokemuksena.
• Satu Taskisen tajunnanvirran ja sanataituruuden ihastuttavuus tragikoomisessa esikoisessa Täydellinen paisti.
• Jim Thompsonin Lumienkelit ja Kylmä kuolema raakoina ja karuina, silti oudon kiehtovina.
• Antti Tuomaisen Tappaja, toivoakseni ja Veljeni vartija hienoina jälkilöytöinä edellisvuonna luetun seuraajansa, palkitun Parantajan innostamina.

Saattaa jatkua…

Romaani kertoo myös siitä, miten ihan tavallisena päivänä voi menettää elämänsä tärkeimmän ihmisen, miten ihan tavallisena päivänä kaikki voi muuttua. Tapauksia on kolme, aluksi. Lopuksi käy ilmi myös neljäs tarina. Kaikkia yhdistää yksityisetsivä Jackson Brodie, ex-poliisi ja ex-sotilas. Kaikkia yhdistävät myös isien ja tyttärien suhteet.

Vanhin tapaus on vuodelta 1970, jolloin herttainen 3-vuotias Olivia katoaa jäljettömiin perheensä keskeltä. Vasta yli 30 vuotta myöhemmin, despoottimaisen isän kuoltua, hieman hassahtaneet isosiskot palkkaavat Brodien selvittämään, mitä todella tapahtui.

Vuoden 1979 tapauksessa nuori äiti tuomitaan vankeuteen miehensä kirvessurmasta. 25 vuotta myöhemmin hänen sisarensa pyytää etsimään pariskunnan tyttären. Miksi vasta nyt? Ja miksi sisar antoi lapsen isovanhempien hoitoon, vaikka lupasi sisarelleen huolehtia lapsesta?

Tuorein tapaus on vuodelta 1994, jolloin lakimies Theon lempitytär Laura surmataan selittämättömästi isän lakifirmassa, johon hän on vastentahtoisesti suostunut kesäharjoittelijaksi pubissa tarjoilemisen sijaan. Kymmenen vuotta suruaan hautonut isä palkkaa Brodien tutkimaan rikosta, joka yhä on poliiseilla selvittämättä.

Kirjassa on useita aikatasoja, näkökulmia ja kertojia, mutta sen rakenne on silti selkeä. Tarinat etenevät sujuvasti ja melko rauhalliseen tahtiin. Henkilöiden ja tapahtumien väliset suhteet paljastuvat vähitellen; kuin hiipien salaa lukijan tietoisuuteen.

Henkilöt on kuvattu hienosti ja kiinnostavasti. Suomennos on taitavaa työtä. Ihan tavallisena päivänä on nautinnollinen lukukokemus.

Romaani on ensimmäinen osa toistaiseksi neliosaista Jackson Brodie -sarjaa, jolle tämän perusteella odotan kovasti jatkoa.

Kirja tapahtuu kerran vuodessa, aina 15.7. Siinä eletään vuodesta 1988 vuoteen 2007. Sen päähenkilöt ovat kuusikymmenluvun puolivälissä syntyneet britit Emma Morley ja Dexter Mayhew, Em ja Dex, työväenluokkainen fiksu nainen ja varakkaan perheen hurmaava hulttiopoika.

Kirja kertoo aikuistumisesta ja ihmissuhteiden vaikeudesta, oman tien etsimisestä ja harhapoluista kaukana siitä. Se on kirja ystävyydestä ja rakkaudesta, mutta myös kateudesta, ylimielisyydestä, katkeruudesta ja onnensa ohi kävelemisestä.

Nicholls on kirjoittanut käsikirjoituksia (mm. Rimakauhua ja rakkautta) ja sen huomaa kirjasta: dialogi on nasevaa ja kohtauksittainen eteneminen luonnistuu hyvin. Suhteellisen kepeällä otteella kirja käsittelee isoja ja vaikeitakin asioita: brittiyhteiskunnan luokkajako, pätkätyöläisyys, höttöjulkisuus, pinnallisuus vs. poliittisuus, omien vanhempien sairastuminen ja vanheneminen, vanhemmaksi tuleminen tai siltä välttyminen, alkoholismi, yksinäisyys, elämän eläminen sen sijaan että vain seuraisi ajan kuluvan.

Kirjassa on yli 500 sivua. Vaikka se on sujuvaa tekstiä, jota lukee oikein mielellään, ei pieni tiivistäminen olisi tehnyt pahaa. Mainio romaani kuitenkin.

(Suositut romaanit nykyisin usein muokataan elokuviksi. Tämän pääosissa nähdään Anne Hathaway ja Jim Sturgess. Trailerin perusteella he eivät vanhene 20 vuodessa ollenkaan.)

Ydinvoimalaonnettomuus on juonen lähtökohta. Paljon myöhemmin Nadja saa isänsä kuoleman jälkeen käsiinsä tämän salaisia papereita, joiden lukeminen saattaa hänet vaaraan, vaikka samizdat-kirjallisuuden ja sen levittäjien sekä KGB:n pitäisi jo olla taakse jäänyttä historiaa. Käytiinkö Nadjan lapsuuden mallikaupungissa laitonta ydinjätekauppaa? Kuka oli petturi – Ilja, Tatjana vai kenties jompikumpi vanhemmista?

Kiihtelysvaaralainen esikoiskirjailija osaa kirjoittaa ja sekoittaa taitavasti faktaa ja fiktiota. Taustatyöt on tehty huolellisesti. Saurula kuvaa uskottavasti niin ydinvoimalan toimintaa kuin neuvostoliittolaista arkitodellisuuttakin.

Harmittavinta romaanissa on sen epätasainen rytmi ja se, että alkupuoli toimii jotenkin paremmin kuin loppu. Mutta pienistä puutteistaan huolimatta Koiruohon kaupunki on kelpo trilleri lupaavalta uudelta kotimaiselta tekijältä.

Kovin harva tulevaisuuteen sijoittuva fiktio on nykyään utopia, dystopioilla mennään. Niin nytkin. Ja ajallisesti hyvin lähellä: tämän vuosikymmenen loppupuoliskolla. Paikallisesti myös: meillä Suomessa. Toki katastrofi on alkanut muualta ja vasta uhkaa meillä, mutta loppu häämöttää kaikkialla, kun mehiläisten pesäautio laajenee tuhoisiin mittoihin aiheuttaen ruokakatastrofin vauraista maissa vauraimmassa.

Romaanin päähenkilö on hautaustoimistoyrittäjä ja mehiläiskasvattaja – tai ehkä mieluummin mehiläisten hoitaja – Orvo, joka kauhukseen huomaa pesien alkaneen salaperäisesti tyhjentyä myös omilla tiluksillaan. Toinen päähenkilö, Orvon poika Eero, eläinten vallankumousarmeijan aktivisti, on mukana blogimerkintöjensä kautta. Muita henkilöitä on vain pari: Eeron etäinen äiti Marja-Terttu ja Orvon lihantehokasvattajaisä Ari.

Tapahtumapaikkana on Toivonojan tila eikä sana toivo ole siinä turhaan, vaikka tilanne onkin traaginen ja synkkä. Mutta povaako Sinisalo toivoa ihmiskunnalle tai maailmalle sellaisena kuin me sen tunnemme? Vai voittaako eläinten – tässä tapauksessa mehiläisyhdyskuntien – piiloviisaus ihmisten ahneuden? Katoavatko mehiläiset pesistään tuonpuoleiseen?

Loistava romaani ja pelottavan visionäärinen lyhyen aikavälin ennustus. Kaikki tähän vuoteen mennessä tapahtunut on totta. Lähdeluettelo romaanin lopussa on harvinaisuus, mutta tässä paikallaan.

Elävien kirjoihin -teoksen päähenkilö on Kilven edellisistä kirjoista tuttu poliisi Olli Repo, joka loukkaantumisen seurauksena joutuu pois omista partiointihommistaan omalaatuisen ja -päisen etsivän Elias Kasken pariksi huumerikostutkintaan.

Risteävänä rinnakkaisjuonena seurataan Pikeä, paatunutta alamaailman kuningatarta, josta on vankilassa tullut äiti. Vapauduttuaan hän pyristelee irti entisen huumeisen ja väkivaltaisen elämänsä verkoista ja kahleista tavoitteenaan alkaa elää tavallista arkea, jota ei ole koskaan kokenut. Puhtaalta
pöydältä aloittaminen on kuitenkin hankalaa, eikä lapsen isä, Lalli, aio sallia sellaista petturuutta millään hinnalla.

Kilven eläytyvä ja silti lakoninen kirjoitustyyli, kaunistelemattomat sanavalinnat, realistinen juonikuvaus ja karun aidot henkilöhahmot saavat uskomaan, että poliisikirjailija todellakin tuntee maailman, jota kuvaa. Toisin kuin suuri osa rikoskirjallisuudesta Kilpi keskittää huomion rikollisuuden sekä sen syiden ja seurausten psykologiaan ja yhteiskunnallisuuteen eikä käsittele rikosta ratkaistavana älyllisenä haasteena tai nosta rikollisia jalustalle nerokkaina psykopaatteina, jotka vieläkin nerokkaampi sankaripoliisi lopulta nappaa. Kilven kartoittama rikosten ja rikollisten maailma on rujo ja ruma; täynnä epäonnistumisia, surkeutta ja toivottomuutta. Dekkari on kuitenkin hieno ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Painajaisista kärsivä huonokäytöksinen ja ylimielinen seksiaddikti Bergman on menettänyt vaimonsa ja tyttärensä tsunamille tapaninpäivänä 2004, eikä ole ollut kiltti tai helppo ihminen sitä ennenkään. Välit vanhempiin ovat ollet poikki vuosikymmeniä, mutta äidin kuoltua 22 vuotta isän jälkeen pojan on pakko hankkiutua Västeråsiin myymään perintötalo.

Samaan aikaan kaupungissa ilmoitetaan kadonneeksi lukiolaispoika, joka myöhemmin löytyy kuolleena. Monet jäljet johtavat Palmlövin yksityiskouluun, josta Sebastianillakin on omat kokemuksensa.

Kirjoittajakaksikko kuljettaa juonta koukuttavasti ja sujuvalla tyylillä. Yllätyskäänteitä, sekaannuksia, valheita ja huijauksia riittää. Murhia tulee lisää. Tutkimukset junnaavat ensin paikoillaan, kunnes tutkittavaa ja tutkittavia riittää ruuhkaksi saakka.

Mies joka ei ollut murhaaja on laatudekkari, jolle odotan pikaista jatkoa. Myös tämän ensimmäisen osan filmatisointi olisi kiinnostavaa nähdä:  Rolf Lassgård Sebastian Bergmanina kelpaa kyllä.

Päähenkilö Lia (alunperin Lea) on suomalainen graafikko, joka elelee varsin rauhallista yksineloa kunnes tutustuu maannaiseensa Mariin ja päätyy mukaan tämän merkilliseen maailmaan, jossa melkein kaikki on mahdollista ja kaupan. Marilla on ilmeisen rajattomasti rahaa ja firma, joka korjaa yhteiskunnallisia epäkohtia. Kun Mari pistää tuulemaan, saa paha palkkansa. Ja tämän kirjan pahat ovat isoja pahoja: pakkoprostituutio, äärioikeistolaisuus, rasismi, perheväkivalta.

Hiltusen kuljettaa juonta sujuvalla kynällä. Henkilöhahmot eivät ole täysin yksiulotteisia, mutta jäävät kuitenkin varsinaista syvyyttä vaille. Marin selvänäkemiskykyjä ei pidä kavahtaa – mitään yliluonnollista kirjassa ei ole. Sen sijaan se pohtii viihteen keinoin eettisiä ja moraalisia kysymyksiä kuten sitä, onko huijaaminen sallittua suuremman rikoksen paljastamisen tai estämisen vuoksi, ja saako pahan tappaa.