Kun arvokkainta on vesi

Emmi Itärannan esikoisromaani Teemestarin kirja (Teos, 2012) on loistava ja kaikki kiittävät arvostelunsa ansainnut. Dystopia nostaa hänet kerralla samaan sarjaan Maarit Verrosen ja Johanna Sinisalon kanssa kotimaisen tulevaisuusfiktion huipulle.

Teemestarin kirja sijoittuu tulevaisuuteen – ehkä muutaman vuosisadan päähän tästä – jossa arvokkainta kaikesta on vesi. Ihmiskunta sinnittelee vesipulassa ja veden säännöstelyä kontrolloivan sotilasvallan alla. Merivesi on noussut niin paljon, ettei makeaa vettä juuri ole; paarmoja sen sijaan on ilma sakeanaan. Entismaailmasta muistuttavat kaatopaikkojen muoviröykkiöt ja käyttökelvoton teknologia, sekä muutamat säilyneet aidolle paperille painetut kirjat. Lumi ja jää kuuluvat lähes satumaailmaan.

Romaanin päähenkilö ja kertoja, on Noria Kaitio, aikuisuuden kynnykselle astuva teemestarin tytär, joka jatkaa isänsä tehtävässä ja arvossa, vaikkei tehtävä perinteisesti olekaan siirtynyt tyttärille. Samalla hän saa kantaakseen myös suuren salaisuuden, joka liittyy veteen. Ja veden kätkeminen on rikoksista suurin.

Koska kertoja on Noria, tiedämme vain sen, minkä hän tietää. Moni asia jää arvoitukseksi: Miten syntyi se kulttuuri, jossa Norian kylä elää? Lähin kaupunki on nimittäin Kuusamo ja lähin suurkaupunki Uusi Pietari. Hallinnollisia yksiköitä ovat Skandinavian unioni ja Uusi Qian. Henkilöiden nimissä on suomea, japania, kiinaa… Onko vesipula todellinen vai sotilasjuntan keino pitää kansa kurissa? Mitä tapahtui nykyajan ja kirjan maailman välissä, aikana, joka Norialle on hämärän vuosisata? Jotakin Noria ja hänen ystävättärensä Sanja saavat selville, kun Sanja onnistuu korjaamaan laitteen, jolla voi kuunnella entisteknologialla tallennettuja äänitteitä, joissa kerrotaan salaperäisestä Janssonin retkikunnasta.

Jännitteitä kirjassa on monentasoisia: Soljuva, ikiaikainen teeseremonia kohtaa kiivaan, julman sotilasmahdin. Ihmisen oikeudet ja mahdollisuudet saavat vastapainokseen toisaalta yksiköiden itsekkyyden ja omaneduntavoittelun ja toisaalta hirmuvallan kaikkinäkevän kontrollin. Tahto auttaa on ristiriidassa paljastumispelon kanssa. Tiedonjano taistelee onnellisempaa tietämättömyyden olotilaa vastaan. Halu lähteä pois ja jättää kaikki vanha taakseen kilpailee sen kanssa, että on jäätävä suojelemaan ja säilyttämään sitä vähää mitä perinteistä on vielä jäljellä.

Itäranta kirjoittaa upeasti. Romaanin kieli tekee siitä nautinnollista luettavaa. Tarina ei ole kaunis eikä lohdullinen, mutta se on eheä ja vaikuttava. Kirjailija pystyi luomaan tulevaisuudessa elävän päähenkilönsä ja nykyhetkessä lukevan minun välille voimakkaan tunnesiteen; lukiessani toivoin ja pelkäsin Norian kanssa ja puolesta. Olin myös mukana hänen teeseremonioissaan, kuuntelin hänen ja Sanjan keskusteluja, kuljin hänen mukanaan kylätiellä ja tunturipolulla. Ei ihme, että tämä teos voitti Teoksen suuren fantasia- ja scifi-kirjoituskilpailun, johon osallistui yli 350 käsikirjoitusta.

*******

Kirjoitukseni Femme fatale -kokoelmasta jäi ainakin toistaiseksi viimeiseksi dekkariaiheiseksi tässä blogissa. Kirjoitan dekkareista täst’edes yhtenä Dekkariseuran bloggaajista. Muista kirjoista bloggaamista jatkan täällä.

Toivonojalta tuonpuoleiseen?

Johanna Sinisalo jatkaa omaperäistä, kansainvälisestikin tunnustettua, kirjailijanuraansa hienolla lähitulevaisuusskenaariolla Enkelten verta (Teos, 2011).

Kovin harva tulevaisuuteen sijoittuva fiktio on nykyään utopia, dystopioilla mennään. Niin nytkin. Ja ajallisesti hyvin lähellä: tämän vuosikymmenen loppupuoliskolla. Paikallisesti myös: meillä Suomessa. Toki katastrofi on alkanut muualta ja vasta uhkaa meillä, mutta loppu häämöttää kaikkialla, kun mehiläisten pesäautio laajenee tuhoisiin mittoihin aiheuttaen ruokakatastrofin vauraista maissa vauraimmassa.

Romaanin päähenkilö on hautaustoimistoyrittäjä ja mehiläiskasvattaja – tai ehkä mieluummin mehiläisten hoitaja – Orvo, joka kauhukseen huomaa pesien alkaneen salaperäisesti tyhjentyä myös omilla tiluksillaan. Toinen päähenkilö, Orvon poika Eero, eläinten vallankumousarmeijan aktivisti, on mukana blogimerkintöjensä kautta. Muita henkilöitä on vain pari: Eeron etäinen äiti Marja-Terttu ja Orvon lihantehokasvattajaisä Ari.

Tapahtumapaikkana on Toivonojan tila eikä sana toivo ole siinä turhaan, vaikka tilanne onkin traaginen ja synkkä. Mutta povaako Sinisalo toivoa ihmiskunnalle tai maailmalle sellaisena kuin me sen tunnemme? Vai voittaako eläinten – tässä tapauksessa mehiläisyhdyskuntien – piiloviisaus ihmisten ahneuden? Katoavatko mehiläiset pesistään tuonpuoleiseen?

Loistava romaani ja pelottavan visionäärinen lyhyen aikavälin ennustus. Kaikki tähän vuoteen mennessä tapahtunut on totta. Lähdeluettelo romaanin lopussa on harvinaisuus, mutta tässä paikallaan.

Erittäin lupaava alku

En lue paljon tieteis- tai fantasiakirjallisuutta, mutta positiiviset arviot saivat onneksi tarttumaan uusien kotimaisten tekijöiden, Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen, Routasisaruksiin (WSOY, 2011), joka aloittaa 2300-luvulle sijoittuvan trilogian. Teoksen maailmassa ihmiskunta on lähestulkoon jo onnistunut tuhoamaan itsensä.

Teoksen nimi- ja kertojapäähenkilöitä ovat aikuistuvat Utu ja Marras, joista Utu on Laaksoon 2-vuotiaana adoptoitu tyttö ja Marras hänen kasvattiveljensä, joka on traagisten tapahtumien seurauksena lähtenyt Laaksosta. Utun erikoinen ominaisuus kuunnella ja ohjata koneita ja laitteita ei Laakson turvallisessa mutta tarkoin säädellyssä maailmassa ymmärrystä saa. Hän päättää löytää Marraksen ja karkaa.

Laakso on yksi Euraanian, eli sen, mitä Euroopasta on jäljellä sitten vuoden 2068 suuren terrori-iskun, erilaisista ideologisista yhteisöistä, joista kukin pyrkii selviytymään omalla tyylillään; esimerkiksi jäljellä olevaan tekniikkaan tukeutuen, luonnonmukaisuutta ja vaatimattomuutta arvostaen tai toisia riistäen. Kaikkia alueita yhdistää lisääntymisen ja vanhemmuuden voimakas sääntely. Lähes kaikki ihmiset steriloidaan ja lasten perimää valvotaan tarkasti. Muita kuin keinohedelmöitettyjä adoptiolapsia ei oikeastaan ole. Asuttujen alueiden lisäksi Euraaniassa on jättiläismäisiä kaatopaikkoja ja bioterrori-iskujen tuhoamia, elinkelvottomia alueita.

Routasisarukset on kunnianhimoinen ja personaallinen romaani, joka loistavasti kestää vertailun lajityyppien (dystopiat, fantasia, scifi) kansainvälisiin nimiin. Vaikka kirja löytyy kirjaston nuorten osastolta, suosittelen sitä lämpimästi myös aikuislukijoille.

Kieli on viimeisteltyä, kerronta sujuvaa ja henkilöhahmot kiinnostavia. Kertojanäkökulmien vaihtelu toimii loistavasti. Seikkailu yhdistyy saumattomasti pohdintaan yksilönvapaudesta, yhteiskunnallisista valtarakenteista, biotekniikan mahdollisuuksista ja uhista sekä globaalista eriarvoisuudesta.

Loppusilauksena fantasiagenrelle ominainen ennustus – muuttuvassa mystisyydessään – koukuttaa odottamaan seuraava osaa.

Vaimo kadoksissa, sarjamurhaaja irrallaan, maailma loppumassa

Ei Paula Arvas turhaan kehunut Antti Tuomaisen Parantajaa (Helsinki-kirjat, 2010) – komeaa on teksti minustakin.

Romaani tapahtuu joulunaluspäivinä lähitulevaisuuden Helsingissä, jossa sataa koko ajan; on satanut tauotta jo kuukausia. Rannikko on osittain veden vallassa; yhteiskunta on monin tavoin romahtamaisillaan tai jo romahtanut; ilmastonmuutospakolaiset pyrkivät kohti pohjoista.

Teoksen päähenkilö on runoilija Tapani Lehtinen, jonka toimittajavaimo Johanna ei vastaa puhelimeen eikä palaa kotiin työkeikaltaan. Ylityöllistetyt poliisivoimat eivät yhtä naista ryhdy etsimään, joten Tapani aloittaa omat tutkimuksensa Johannan tietokoneelta löytämänsä ja tämän esimieheltä sekä ystäväpariskunnalta saatujen tietojen perusteella.

Käy ilmi, että Johanna on ollut tekemässä juttua Parantajaksi itseään kutsuvasta sarjamurhaajasta, jonka kohteena ovat hänen mielestään ilmastonmuutoksen syylliset ja näiden perheet. Etsimällä murhaajan Tapani uskoo löytävänsä myös Johannan.

Mitä enemmän Tapani saa selville murhaajasta, sitä enemmän hän saa uutta tietoa myös vaimostaan. Hänen luottamuksensa ja rakkautensa Johannaan voittaa kuitenkin epäilyksen ja mustasukkaisuuden.

Parantaja on tiukka rikosromaani, lohduton dystopia ja kaunis rakkaustarina.

Vedettömän tulvan vuonna

Margaret Atwoodin romaani Herran tarhurit (Otava, 2010. The Year of the Flood, 2009, suom. Kristiina Drews) on vuonna ilmestyneen Oryx ja Crake -romaanin limittäis- tai sisarteos. Osa henkilöistä on samoja ja tapahtumien maailma samankaltainen tulevaisuuden visio. Asioita ja tapahtumia vain katsotaan toisenlaisista näkökulmista: Oryx ja Crakessa lähitulevaisuutta katsottiin miesten kautta, Herran tarhureissa pääosissa ovat naiset.

Kirja koostuu kahden naisen – keski-ikäisen, sitkeän Tobyn ja nuoren, aran Renin – kertomasta nykyisyydestä, menneisyydestä ja muistoista sekä lisäksi puheista ja virsistä, jotka liittyvät Herran tarhurit -uskonlahkon toimintaan. Sekä Toby että Ren päätyvät tarhureiksi puolivahingossa, mutta onnekseen.

Lahkolaisille luonto on pyhä, joten he elävät yhteiskunnan reuna-alueilla tai sen ulkopuolella, ja opettavat elämään riistämättä luonnonvaroja: kierrättämällä, keräämällä ja kasvattamalla.  Heidän elämänsä on tyystin erilaista kuin ympäröivän maailman kerskakulutukseen, äärikokemuksiin, geenimanipulointiin ja turvallisuuspoliisikontrolliin perustuva toiminta.

Teoksen kuva tulevaisuudestamme on synkkä, jopa lohduton, mutta naisten välinen ystävyys, luottamus ja avunanto tuovat kirjaan valoa ja lohtua. Yhdessä ja yhteistyössä voi selviytyä mahdottomilta tuntuvista tilanteista. Vaikka maailmanlopusta.

Kristiina Drewsin suomennos on erinomainen. Tämäntyyppisessä kirjallisuudessa, jossa mm. luodaan uusia sanoja, joiden kautta kuvattu maailma osaltaan hahmottuu, on tärkeää, että suomentaja on sama ja tuntee myös kirjailijan aiemman tuotannon.

Täytynee lukea uudelleen Oryx ja Crake.

Dystooppinen matkakertomus läpi karrelle paahtuvan Euroopan

Maarit Verrosen uutuusromaanin Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010) maailmassa, jonka tapainen on ehkä lähempänä kuin arvaammekaan, näkyy vielä vähemmän toivoa ja paljon enemmän kummallisuuksia kuin toissavuotisessa tulevaisuuskuvassa Karsintavaihe.

Romaanin hahmottelemassa maailmassa monenlainen tekniikka pelaa, mutta lähes kaikki kasvava ja elävä on kupujen alla, sillä säteily on voimakasta ja “tautivaara” uhkaa etelästä. Ihmisarvo ja tasa-arvo ovat tuntemattomia käsitteitä. Ihmisten välinen suora vuorovaikutus ilman teknisiä apuvälineitä – tai ainakin “virkisteitä” – on katoamassa. Nykyaikainen näyttäytyy paradoksaalisesti takapajuisena.

Verronen puhuu humanismin puolesta kirjoittamalla runsaasti ja yksityiskohtaisesti erilaisista teknisistä vempeleistä sekä Tiksu P -nimisen päähenkilön (joka joutuu kummallisesti kertyneistä veloista päästäkseen mm. osallistumaan pienennysoperaatioon tositeeveessä) matkasta sekalaisissa työtehtävissä – kuumailmapallolennoista ihmismetsästykseen – läpi kuivuvan ja kurjistuvan Euroopan.

Teos on vakavasti yhteiskuntakriittinen, näyttäen yhden vaihtoehdon sille, miten voi käydä, jos jatkamme tähän tapaan. Se on tärkeä, mutta liiankin raskas. Verronen on kirjoittanut paljon parempaakin, joten älä aloita tästä.

Hamassa vai lähitulevaisuudessa?

Maarit Verrosen romaani Karsintavaihe (Tammi, 2008) on dystopia, joka tapahtuu tulevaisuuden Suomessa. Aivan alussa teoksen päähenkilö Lumi saa tietää, ettei kuolekaan perinnölliseen sairauteen, ja alkaa suunnitella tulevaisuutta. Se on kuitenkin vaikeaa maailmassa, jossa on menossa karsintavaihe: säännöt muuttuvat jatkuvasti, kaikkea valvotaan, vain itseensä voi luottaa. Karsinnan jälkeen vain vahvimmat ovat elossa.

Karsintavaiheen maailma on tyly. Jaksamispillereiden voimin ihmiset tekevät työtä jopa 22 tuntia vuorokaudessa. Erilaisten “kehittymistä edistävien” pillereiden syöttäminen lapsille on tavanomaista. Parempiosaiset asuvat aidatuissa, suojeluissa omakotitaloissaan, mutta köyhempi väki ahdetaan soluasuntoloihin, tai jopa asumislokeroihin. Ihmiset on luokiteltu värikoodeilla erilaisiin kasteihin, jotka ratkaisevat, millaisia töitä voi tehdä, missä saa asua ja kulkea, kenet on lupa tavata, mistä voi ostaa ruokansa. Kaikkein heikoimmilla ovat oranssit ja punaiset, joilla ei ole juuri muita vaihtoehtoja kuin työ friikkibordellissa tai lääketehtaan koe-eläimenä. Kaikki eivät lähde ikäviin töihin vapaaehtoisesti, vaan ihmisiä katoaa jatkuvasti valtavia määriä sekä fyysisesti että kaikista rekistereistä. Silti (tai siksi?) monilla on seurantasiru niskassaan.

Verrosen kirja on hyytävän hyvää luettavaa. Kirjan tunnelma on painostava ja painajaismainen, vaikkei yhdelläkään yksityiskohdalla mässäillä, vaan kaikki kerrotaan tyyneen toteavaan sävyyn. Lumille mikään maailmassa ei ole yllätys tai järkytys, sillä kaikki – aivan kaikki – on mahdollista. Onneksi myös jonkinlainen onnen tavoittelu on mahdollista. Lumi on onnekseen turvallisuusluokitukseltaan vihreä, alhaisesta D-tason työntekijäluokituksestaan (siivous- ja purkuhommia) huolimatta. Hänenlaisensa voi vaivihkaa tehdä huomioita, saada tietoja, huomata jonkin muutoksen ajoissa, sopeutua. Tässä yhteiskunnassa kapinointi on toivotonta.

Verrosen tulevaisuuskuva on pelottavan uskottava, osittain nähtävissä nykymaailmanmenon loogisena, ja siksi niin pelottavana, seurauksena; osittain vaikeammin luultavaa, mutta silti mahdollista. Raskas, vakava, tärkeä teos.