Äiti menee naimisiin

Kanadalaisen Carol Shieldsin (1935-2003) toinen romaani Ruohovihreää (Otava, 2012; The Box Garden, 1977, suom. Hanna Tarkka) on vähemmän aikansa lapsi kuin odotin. Toki sen kuvaama maailma selkeästi sijoittuu 1970-luvulle, mutta ihmissuhteet – etenkin perhesuhteet – ovat tässä mittakaavassa ajattomia.

Ruohonvihreää on Shieldsin Pikkuseikkoja-esikoisromaanin sisarteos. Päähenkilö Charleen — 38-vuotias runoilija ja oikolukija, eronnut yksinhuoltaja — on Pikkuseikkojen elämäkertakirjailija Judithin sisar. En tiennyt sitä ennen kirjan lukemista, mutta siskosten omintakeisen lakoninen äiti tuntui jotenkin tutulta jo ennen kuin tarkistin asian. Kanadassa romaanit ilmestyivät myöhemmin myös yhdessä nimellä Duet. (Shieldsin toinen perhesuhteiden yhdistämä romaanipari Happenstance ja A Fairly Conventional Woman puolestaan julkaistiin suomeksi yhdessä nimellä Sattumankauppaa.)

Shields oli jo aloittelevana kirjailijana taitava henkilögalleristi. Ruohonvihreää on täynnä herkullisia, omalaatuisia mutta aitoja, henkilöhahmoja. Shields on myös loistava arkisten hetkien tallentaja, tilannetajuinen keskustelujen kuvaaja ja humaanin ironinen ihmisten välisten suhteiden tulkki.

Hyytävän hyvää. Sympaattista

Maarit Verrosen tuorein teos Vanha kuviot (Tammi, 2012) on novellikokoelma, jossa kerrotaan piiloutujista, vastustajista ja lähtijöistä; niin on nimetty kokoelman kolme osaa.

Novellit eivät kiinnity tarkasti mihinkään paikkaan tai ajankohtaan. On kuin elettäisiin rinnakkaistodellisuudessa, joka kuitenkin muistuttaa kovasti omaa maailmaamme ja aikaamme. Tämä ei ole fantasiaa, mutta Verrosen realismi käy usein maagisen rajalla. Silti ei eletä missään satumaailmassa, vaan todellisuudessa, joka on julma ja vaativa, usein vääristynyt.

Hän kertoo, miten etsiessään jotain löytääkin aivan muuta, ja saa miettimään, mikä on totta, tai onko mikään. Usein huijataan, joskus ihminen eristetään tai eristäytyy yhteisöstä, toisinaan katoaa. Usein loppukäänne yllättää.

Niminovelli Vanhat kuviot, joka päättää kokoelman taidokkaasti, on novelleista pisin ja vaikuttavin. Se kertoo, miten pahuuteen ja julmuuteen tottuu, kun on pakko ja koska niin on aina ollut. Novellin tunnelma on samaan aikaan sekä kiehtova että vastenmielinen. Ääriolosuhteisiin sijoitettu tarina pitää otteessaan viimeiseen sanaan saakka ja vielä kauan sen jälkeen.

Näissä novelleissa ei ole mitään sympaattista, vaikka ne erinomaisia ovatkin.

Niinpä Verrosen edellinen julkaisu Pieni kumikanoottikirja (Tammi, 2011) luettuna heti novellitykityksen perään tuntuu pehmoisen sympaattiselta ja suloisen tavalliselta. Pieni kirja on sekoitus tietokirjaa ja tarinointia. Verronen kertoo lähes hellästi kumikanootistaan, jonka on nimennyt Hemmoksi, ja sen kanssa tekemistään jokiretkistä, mutta valottaa myös muun muassa kumikanoottien valmistusta, ympäristövaikutuksia ja pääkaupunkiseudun jokien tilaa. Pidin kirjasta kovasti, vaikkei se saanutkaan minua haluamaan omaan kumikanoottia niin kuin takakannessa ennustetaan.

Tapauskertomuksia

Ihan tavallisena päivänä (Schildts, 2011; Case Histories, 2004, suom. Kaisa Kattelus) on Kate Atkinsonin dekkarinomainen romaani kolmen rikoksen seurauksista; siitä, mitä rikos – katoaminen, murha, tappo – tekee jäljelle jääville.

Romaani kertoo myös siitä, miten ihan tavallisena päivänä voi menettää elämänsä tärkeimmän ihmisen, miten ihan tavallisena päivänä kaikki voi muuttua. Tapauksia on kolme, aluksi. Lopuksi käy ilmi myös neljäs tarina. Kaikkia yhdistää yksityisetsivä Jackson Brodie, ex-poliisi ja ex-sotilas. Kaikkia yhdistävät myös isien ja tyttärien suhteet.

Vanhin tapaus on vuodelta 1970, jolloin herttainen 3-vuotias Olivia katoaa jäljettömiin perheensä keskeltä. Vasta yli 30 vuotta myöhemmin, despoottimaisen isän kuoltua, hieman hassahtaneet isosiskot palkkaavat Brodien selvittämään, mitä todella tapahtui.

Vuoden 1979 tapauksessa nuori äiti tuomitaan vankeuteen miehensä kirvessurmasta. 25 vuotta myöhemmin hänen sisarensa pyytää etsimään pariskunnan tyttären. Miksi vasta nyt? Ja miksi sisar antoi lapsen isovanhempien hoitoon, vaikka lupasi sisarelleen huolehtia lapsesta?

Tuorein tapaus on vuodelta 1994, jolloin lakimies Theon lempitytär Laura surmataan selittämättömästi isän lakifirmassa, johon hän on vastentahtoisesti suostunut kesäharjoittelijaksi pubissa tarjoilemisen sijaan. Kymmenen vuotta suruaan hautonut isä palkkaa Brodien tutkimaan rikosta, joka yhä on poliiseilla selvittämättä.

Kirjassa on useita aikatasoja, näkökulmia ja kertojia, mutta sen rakenne on silti selkeä. Tarinat etenevät sujuvasti ja melko rauhalliseen tahtiin. Henkilöiden ja tapahtumien väliset suhteet paljastuvat vähitellen; kuin hiipien salaa lukijan tietoisuuteen.

Henkilöt on kuvattu hienosti ja kiinnostavasti. Suomennos on taitavaa työtä. Ihan tavallisena päivänä on nautinnollinen lukukokemus.

Romaani on ensimmäinen osa toistaiseksi neliosaista Jackson Brodie -sarjaa, jolle tämän perusteella odotan kovasti jatkoa.

Perhetrilleri ydinvoimalan varjossa

Kati Saurulan esikoisromaani Koiruohon kaupunki (Arktinen banaani, 2011) sijoittuu Neuvostoliittoon, Ukrainaan ja Venäjälle useilla eri aikatasoilla. Saurula on kirjoittanut 25 vuoden takaisen Tshernobyl-katastrofin trilleriksi, jonka keskiössä on kaksi perhettä – ydinvoimalassa työskentelevä pariskunta ja erityisesti heidän tyttärensä Nadja, sekä tämän Ilja-ystävä Tatjana-äiteineen.

Ydinvoimalaonnettomuus on juonen lähtökohta. Paljon myöhemmin Nadja saa isänsä kuoleman jälkeen käsiinsä tämän salaisia papereita, joiden lukeminen saattaa hänet vaaraan, vaikka samizdat-kirjallisuuden ja sen levittäjien sekä KGB:n pitäisi jo olla taakse jäänyttä historiaa. Käytiinkö Nadjan lapsuuden mallikaupungissa laitonta ydinjätekauppaa? Kuka oli petturi – Ilja, Tatjana vai kenties jompikumpi vanhemmista?

Kiihtelysvaaralainen esikoiskirjailija osaa kirjoittaa ja sekoittaa taitavasti faktaa ja fiktiota. Taustatyöt on tehty huolellisesti. Saurula kuvaa uskottavasti niin ydinvoimalan toimintaa kuin neuvostoliittolaista arkitodellisuuttakin.

Harmittavinta romaanissa on sen epätasainen rytmi ja se, että alkupuoli toimii jotenkin paremmin kuin loppu. Mutta pienistä puutteistaan huolimatta Koiruohon kaupunki on kelpo trilleri lupaavalta uudelta kotimaiselta tekijältä.

Laatudekkari Ruotsista ei ole yllätys

Ruotsalainen dekkaribuumi ei laannu ja se on hyvä. Michael Hjort ja Hans Rosenfeldt aloittavat kirjalla Mies joka ei ollut murhaaja (Bazar, 2011; Det fördolda, 2010, suomentanut Jaana Nikula) sarjan, jonka pääosassa on psykologi Sebastian Bergman. Ainakin tässä ensimmäisessä osassa myös nelihenkinen murharyhmä, johon ongelmainen ja itsekeskeinen Sebastian änkeytyy itsekkäistä syistä, on pääosassa. Lisäksi muutkin henkilöt ovat harvinaisen elävän ja aidon oloisia.

Painajaisista kärsivä huonokäytöksinen ja ylimielinen seksiaddikti Bergman on menettänyt vaimonsa ja tyttärensä tsunamille tapaninpäivänä 2004, eikä ole ollut kiltti tai helppo ihminen sitä ennenkään. Välit vanhempiin ovat ollet poikki vuosikymmeniä, mutta äidin kuoltua 22 vuotta isän jälkeen pojan on pakko hankkiutua Västeråsiin myymään perintötalo.

Samaan aikaan kaupungissa ilmoitetaan kadonneeksi lukiolaispoika, joka myöhemmin löytyy kuolleena. Monet jäljet johtavat Palmlövin yksityiskouluun, josta Sebastianillakin on omat kokemuksensa.

Kirjoittajakaksikko kuljettaa juonta koukuttavasti ja sujuvalla tyylillä. Yllätyskäänteitä, sekaannuksia, valheita ja huijauksia riittää. Murhia tulee lisää. Tutkimukset junnaavat ensin paikoillaan, kunnes tutkittavaa ja tutkittavia riittää ruuhkaksi saakka.

Mies joka ei ollut murhaaja on laatudekkari, jolle odotan pikaista jatkoa. Myös tämän ensimmäisen osan filmatisointi olisi kiinnostavaa nähdä:  Rolf Lassgård Sebastian Bergmanina kelpaa kyllä.

Kansainvälisen tason trilleri Suomesta

Taavi Soininvaaran Leo Kara -sarjan kolmas osa Punainen jättiläinen (Otava, 2011) on huippuluokan poliittista jännitystä, joka suorastaan pelottaa. Nykyaikaan sijoittuvan tarinan tapahtumavuotta ei kerrota, mutta päivämäärät suhteessa viikonpäiviin osuvat kyllä tämän vuoden lokakuuhun. Toivottavasti Soininvaara ei ole hyvä ennustaja.

Kaikki ei suinkaan ole ennustusta tai fiktiota, vaan raakaa todellisuutta, jossa elämme: orjatyövoimaa, ihmiskauppaa, länsimaita lamauttavaa terrorismia, julmaa kiristystä, sairasta juonittelua, politiikan ja talouselämän pimeitä kytköksiä. Punainen jättiläinen ei ole helppoa luettavaa, vaikka onkin erittäin sujuvaa ja hienoa tekstiä. Asia vain on sen verran painavaa ja tyyli sen verran rosoista, ettei jännityslajityypistä huolimatta pelkän viihteen ehdoilla edetä; tämä kirja pistää ajattelemaan.

Toisena päähenkilönä jatkaa Karan lailla Kriittisestä tiheydestä (2009) ja Pakonopeudesta (2010) tuttu Kati Soisalo, lapsensa kadottanut lakimies, jonka ex-mies, narsistinen psykopaatti Jukka Ukkola, on mielestäni yksi karmivimmista henkilöhahmoista kotimaisessa kirjallisuudessa. Kammoan hänen hahmoaan enemmän kuin tämän sarjan palkkatappaja-Manasta, joka on enemmän tappokone tai tuhoamisrobotti kuin ihminen. Karan ja Soisalon henkilöhahmot syvenevät entisestään, mutta Soininvaara kuvaa huolellisesti myös sivuhenkilönsä – myös he, joiden kohtalona on vain vilahtaa jossakin juonenmutkassa.

Juonikuviot ovat todella mutkikkaita ja kaikki tuntuu kytkeytyvän kaikkeen. Edes Karan suhde wieniläiskapakoitsija Nadineen ei taida olla sattumaa, kun käy ilmi, kuka on itsellisen naisystävän isä. Soisalon lapsen katoamisestakin paljastuu yhä villimpiä käänteitä. Silti kaikki toimii ja sopii yhteen, sillä Soininvaara on ilmiselvästi tehnyt taustatyönsä huolellisesti ja punonut tapahtumat toisiinsa jättämättä juonilanganpätkiä roikkumaan.

Tapahtumapaikkana on koko maailma. Britanniassa korkean tason vakoilija paljastuu myyräksi. Suomessa huippuvaikuttajien salaseuran Kabinetin jäseniä kuolee vähän väliä. Salaseuratyyppinen tutkimuskeskussäätiö Mundus Novus jatkaa matkaansa kohti maailmanvalloitusta näyttäen maistiaisina mahdistaan, miten kantoraketilla tuhotaan yhdysvaltalaisia tietoliikennesatelliitteja niin, että puhelimet, verkkoyhteydet, lennonjohto ja sähkönjakelu saadaan lamautumaan.

Trillerin vahva koukuttavuus piilee siinä, että hurjassa mielikuvituksellisuudessaan se sisältää niin paljon uutisista tuttua realismia, että sen juonekäänteisiin uskoo. Ikävä kyllä.

Erittäin lupaava alku

En lue paljon tieteis- tai fantasiakirjallisuutta, mutta positiiviset arviot saivat onneksi tarttumaan uusien kotimaisten tekijöiden, Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen, Routasisaruksiin (WSOY, 2011), joka aloittaa 2300-luvulle sijoittuvan trilogian. Teoksen maailmassa ihmiskunta on lähestulkoon jo onnistunut tuhoamaan itsensä.

Teoksen nimi- ja kertojapäähenkilöitä ovat aikuistuvat Utu ja Marras, joista Utu on Laaksoon 2-vuotiaana adoptoitu tyttö ja Marras hänen kasvattiveljensä, joka on traagisten tapahtumien seurauksena lähtenyt Laaksosta. Utun erikoinen ominaisuus kuunnella ja ohjata koneita ja laitteita ei Laakson turvallisessa mutta tarkoin säädellyssä maailmassa ymmärrystä saa. Hän päättää löytää Marraksen ja karkaa.

Laakso on yksi Euraanian, eli sen, mitä Euroopasta on jäljellä sitten vuoden 2068 suuren terrori-iskun, erilaisista ideologisista yhteisöistä, joista kukin pyrkii selviytymään omalla tyylillään; esimerkiksi jäljellä olevaan tekniikkaan tukeutuen, luonnonmukaisuutta ja vaatimattomuutta arvostaen tai toisia riistäen. Kaikkia alueita yhdistää lisääntymisen ja vanhemmuuden voimakas sääntely. Lähes kaikki ihmiset steriloidaan ja lasten perimää valvotaan tarkasti. Muita kuin keinohedelmöitettyjä adoptiolapsia ei oikeastaan ole. Asuttujen alueiden lisäksi Euraaniassa on jättiläismäisiä kaatopaikkoja ja bioterrori-iskujen tuhoamia, elinkelvottomia alueita.

Routasisarukset on kunnianhimoinen ja personaallinen romaani, joka loistavasti kestää vertailun lajityyppien (dystopiat, fantasia, scifi) kansainvälisiin nimiin. Vaikka kirja löytyy kirjaston nuorten osastolta, suosittelen sitä lämpimästi myös aikuislukijoille.

Kieli on viimeisteltyä, kerronta sujuvaa ja henkilöhahmot kiinnostavia. Kertojanäkökulmien vaihtelu toimii loistavasti. Seikkailu yhdistyy saumattomasti pohdintaan yksilönvapaudesta, yhteiskunnallisista valtarakenteista, biotekniikan mahdollisuuksista ja uhista sekä globaalista eriarvoisuudesta.

Loppusilauksena fantasiagenrelle ominainen ennustus – muuttuvassa mystisyydessään – koukuttaa odottamaan seuraava osaa.

Kasvutarina enon murhan varjossa

Belinda Bauerin Hautanummi (Karisto, 2011: Blacklands, 2010; suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) on hienosti kirjoitettu romaani, joka on samaan aikaan sekä nuoren pojan kasvutarina että rikosromaani.

Teoksen riipaiseva ja mainio päähenkilö on 12-vuotias Steven, joka haluaa löytää lapsena kadonneen Billy-enonsa ruumiin tehdäkseen perheestään taas tavallisen. Hän haluaa, että äiti ja mummi eivät enää turhaan odota Billyn paluuta. Stevenin kaivaukset laajalla nummialueella ovat epätoivoisen sitkeitä. Saadakseen tietää tarkemman kaivamispaikan Steven kirjoittaa kirjeen vankilassa istuvalle lasten sarjamurhaajalle, jonka uskoo olevan myös enonsa murhaaja. Teinipojan ja psykopaatti-Averyn välille kehkeytyy vankilan sensuurin ja äidin uteliaisuuden päihittävä salakielinen kirjeenvaihto, jonka seurauksia Steven ei osaa edes kuvitella.

Kirjailija onnistuu menemään sekä viattoman pojan että sadistisen murhaajan nahkoihin uskottavasti ja kiehtovasti. Jännitys kasvaa luku luvulta keskellä Stevenin tavallista elämää: koulua, kavereita, kiusaajia, pikkuveljeä, eväiden vertailua, äidin vaihtuvia poikaystäviä. Averyn arki vankilassa ei ulkoisesti muutu, mutta hänen mielessään kaikki on kirjeiden myötä toisin.

Suosittelen. Myös ihmisille, jotka eivät yleensä lue rikoskirjallisuutta.

Julmuuden keskellä elää toivo

Elina Hirvosen toinen romaani Kauimpana kuolemasta (Avain, 2010) teki minuun paljon suuremman vaikutuksen kuin sekä kansallisesti että kansainvälisesti kiitetty esikoinen Että hän muistaisi saman (2005), joka pääsi niin Finlandia-ehdokkaaksi kuin New York Timesin kirja-arvioliitteen kanteen (käännös When I forgot, 2009). Toki esikoisessakin Hirvosen lahjakkuus näkyi, mutta jotenkin se ei vain kolahtanut.

Kauimpana kuolemasta kertoo suomalaisesta Paulista, entisestä kehitysyhteistyötyöntekijästä, joka palaa eteläiseen Afrikkaan (myös lapsuutensa maahan) odottamaan kuolemaa, ja afrikkalaisesta (maa on romaanissa nimetön) Estheristä, köyhän kylän tytöstä, joka on päässyt kouluun ja yliopistoon ja yrittää nyt parantaa maansa asukkaiden oloja ja elämää.

Lukijan tehtävänä on hahmottaa kokonaisuus näiden kahden kertojan kautta. Heidän tarinansa lähestyvät toisiaan spiraalimaisesti, hitaasti, ennakoiden, kunnes lopulta risteävät kipeästikin.

Paulissa joskus asustanut idealisti on kuollut hyvää tarkoittavan kehitysavun epätoivoisuuteen prostituution, väkivallan ja hyväksikäytön keskellä ja osanakin. Avioliitto on kariutunut ja pojasta tullut skinhead. Paul ei tiedä, miksi jatkaisi elämistä.

Illuusionsa on kadottanut myös Esther, joka silti tekee kaikkensa auttaakseen maataan kohti parempaa tulevaisuutta, ja erityisesti lapsia, jotta heille ei kävisi niin kuin hänen kauniille sielunsisarelleen Bessylle, joka pakeni setänsä vuodekumppanuutta ja katosi. Orpokodista Esther ottaa hoiviinsa Susan-nimisen pikkutytön; voidakseen auttaa edes jotakuta, vähän.

Hirvosen teksti on tiheää ja painavaa, mutta samalla lauseissa on myös herkkyyttä. Romaanissa on valtavasti sekä kauneutta että rumuutta, sekä hyvää että pahaa. Kuolema on alati läsnä. Niin kuin väkivalta, nälkä, pelko ja sairauskin. Lapsia kuolee. He imppaavat liimaa jaksaakseen myydä itseään. Afrikan lapset eivät itke tai valita.

Elämä on julmaa ja epäoikeudenmukaista. Silti jossain pilkahtelee myös toivo. Toivo paremmasta huomisesta. Joskus. Joillekin. Ehkä tässäkin maassa.

Anni Koskinen Chicagosta

Jos Barbara Fisterin dekkarin Pyhimysmurha (Nemo, 2010; In the Wind, 2008, suom. Pekka Makkonen) päähenkilön nimi ei olisi Anni Koskinen, en olisi ehkä tarttunut tähän kirjaan. Mutta pitihän lukea, millaisen suomalaisyksityisetsivän yhdysvaltalainen kirjastonhoitaja ja Muumi-fani on luonut.

Juuri poliisista eronneen ja omaa bisnestä kadonneiden etsimisellä aloittelevan Koskisen (liekö sukua tamperelaiskomisariolle?) hahmo on aivan miellyttävä, mutta nimeä lukuunottamatta hänen sukujuurensa voisivat olla mistä tahansa – ja ehkä ovatkin; sen verran vähän hän taustastaan tietää.

Dekkarin juonen soisi yleensä olevan jollain tavoin jännittävän, mutta siinä Fister ei erityisen hyvin onnistu. Romaanilla on toimivatkin hetkensä, mutta niitä ei ole tarpeeksi. Kokonaisuus on melko poukkoileva tarina naisesta, joka putkahtaa ihmisten ilmoille 30 vuotta sen jälkeen, kun hän katosi epäiltynä FBI-agentin murhasta, ja siitä, miten Anni yrittää selvittää, voisiko syyllinen olla joku muu.

Mukana on rotujännitteitä, salaliittoteorioita, mielialahäiriöitä, kansalaisoikeusaktivisimia, pahoja ja hyviä poliiseja, parisuhdekriisejä, vandalismia, poliittista keplottelua, katolisen kirkon huomaa, perhekriisejä ja menneisyyden salaisuuksia enemmän kuin tarpeeksi.

Suomennos on pääosin kelvollinen, mutta paikoin näkyy hutilointia tai kiireen jälkiä: usemmastakin virkkeestä puuttuu verbi; välimerkit eivät ole aina kohdallaan; kuolintodistus ja kuolinilmoitus menevät sekaisin.

Ei huono, muttei erityisen hyväkään.