Äiti menee naimisiin

Kanadalaisen Carol Shieldsin (1935-2003) toinen romaani Ruohovihreää (Otava, 2012; The Box Garden, 1977, suom. Hanna Tarkka) on vähemmän aikansa lapsi kuin odotin. Toki sen kuvaama maailma selkeästi sijoittuu 1970-luvulle, mutta ihmissuhteet – etenkin perhesuhteet – ovat tässä mittakaavassa ajattomia.

Ruohonvihreää on Shieldsin Pikkuseikkoja-esikoisromaanin sisarteos. Päähenkilö Charleen — 38-vuotias runoilija ja oikolukija, eronnut yksinhuoltaja — on Pikkuseikkojen elämäkertakirjailija Judithin sisar. En tiennyt sitä ennen kirjan lukemista, mutta siskosten omintakeisen lakoninen äiti tuntui jotenkin tutulta jo ennen kuin tarkistin asian. Kanadassa romaanit ilmestyivät myöhemmin myös yhdessä nimellä Duet. (Shieldsin toinen perhesuhteiden yhdistämä romaanipari Happenstance ja A Fairly Conventional Woman puolestaan julkaistiin suomeksi yhdessä nimellä Sattumankauppaa.)

Shields oli jo aloittelevana kirjailijana taitava henkilögalleristi. Ruohonvihreää on täynnä herkullisia, omalaatuisia mutta aitoja, henkilöhahmoja. Shields on myös loistava arkisten hetkien tallentaja, tilannetajuinen keskustelujen kuvaaja ja humaanin ironinen ihmisten välisten suhteiden tulkki.

Hyytävän hyvää. Sympaattista

Maarit Verrosen tuorein teos Vanha kuviot (Tammi, 2012) on novellikokoelma, jossa kerrotaan piiloutujista, vastustajista ja lähtijöistä; niin on nimetty kokoelman kolme osaa.

Novellit eivät kiinnity tarkasti mihinkään paikkaan tai ajankohtaan. On kuin elettäisiin rinnakkaistodellisuudessa, joka kuitenkin muistuttaa kovasti omaa maailmaamme ja aikaamme. Tämä ei ole fantasiaa, mutta Verrosen realismi käy usein maagisen rajalla. Silti ei eletä missään satumaailmassa, vaan todellisuudessa, joka on julma ja vaativa, usein vääristynyt.

Hän kertoo, miten etsiessään jotain löytääkin aivan muuta, ja saa miettimään, mikä on totta, tai onko mikään. Usein huijataan, joskus ihminen eristetään tai eristäytyy yhteisöstä, toisinaan katoaa. Usein loppukäänne yllättää.

Niminovelli Vanhat kuviot, joka päättää kokoelman taidokkaasti, on novelleista pisin ja vaikuttavin. Se kertoo, miten pahuuteen ja julmuuteen tottuu, kun on pakko ja koska niin on aina ollut. Novellin tunnelma on samaan aikaan sekä kiehtova että vastenmielinen. Ääriolosuhteisiin sijoitettu tarina pitää otteessaan viimeiseen sanaan saakka ja vielä kauan sen jälkeen.

Näissä novelleissa ei ole mitään sympaattista, vaikka ne erinomaisia ovatkin.

Niinpä Verrosen edellinen julkaisu Pieni kumikanoottikirja (Tammi, 2011) luettuna heti novellitykityksen perään tuntuu pehmoisen sympaattiselta ja suloisen tavalliselta. Pieni kirja on sekoitus tietokirjaa ja tarinointia. Verronen kertoo lähes hellästi kumikanootistaan, jonka on nimennyt Hemmoksi, ja sen kanssa tekemistään jokiretkistä, mutta valottaa myös muun muassa kumikanoottien valmistusta, ympäristövaikutuksia ja pääkaupunkiseudun jokien tilaa. Pidin kirjasta kovasti, vaikkei se saanutkaan minua haluamaan omaan kumikanoottia niin kuin takakannessa ennustetaan.

Kun arvokkainta on vesi

Emmi Itärannan esikoisromaani Teemestarin kirja (Teos, 2012) on loistava ja kaikki kiittävät arvostelunsa ansainnut. Dystopia nostaa hänet kerralla samaan sarjaan Maarit Verrosen ja Johanna Sinisalon kanssa kotimaisen tulevaisuusfiktion huipulle.

Teemestarin kirja sijoittuu tulevaisuuteen – ehkä muutaman vuosisadan päähän tästä – jossa arvokkainta kaikesta on vesi. Ihmiskunta sinnittelee vesipulassa ja veden säännöstelyä kontrolloivan sotilasvallan alla. Merivesi on noussut niin paljon, ettei makeaa vettä juuri ole; paarmoja sen sijaan on ilma sakeanaan. Entismaailmasta muistuttavat kaatopaikkojen muoviröykkiöt ja käyttökelvoton teknologia, sekä muutamat säilyneet aidolle paperille painetut kirjat. Lumi ja jää kuuluvat lähes satumaailmaan.

Romaanin päähenkilö ja kertoja, on Noria Kaitio, aikuisuuden kynnykselle astuva teemestarin tytär, joka jatkaa isänsä tehtävässä ja arvossa, vaikkei tehtävä perinteisesti olekaan siirtynyt tyttärille. Samalla hän saa kantaakseen myös suuren salaisuuden, joka liittyy veteen. Ja veden kätkeminen on rikoksista suurin.

Koska kertoja on Noria, tiedämme vain sen, minkä hän tietää. Moni asia jää arvoitukseksi: Miten syntyi se kulttuuri, jossa Norian kylä elää? Lähin kaupunki on nimittäin Kuusamo ja lähin suurkaupunki Uusi Pietari. Hallinnollisia yksiköitä ovat Skandinavian unioni ja Uusi Qian. Henkilöiden nimissä on suomea, japania, kiinaa… Onko vesipula todellinen vai sotilasjuntan keino pitää kansa kurissa? Mitä tapahtui nykyajan ja kirjan maailman välissä, aikana, joka Norialle on hämärän vuosisata? Jotakin Noria ja hänen ystävättärensä Sanja saavat selville, kun Sanja onnistuu korjaamaan laitteen, jolla voi kuunnella entisteknologialla tallennettuja äänitteitä, joissa kerrotaan salaperäisestä Janssonin retkikunnasta.

Jännitteitä kirjassa on monentasoisia: Soljuva, ikiaikainen teeseremonia kohtaa kiivaan, julman sotilasmahdin. Ihmisen oikeudet ja mahdollisuudet saavat vastapainokseen toisaalta yksiköiden itsekkyyden ja omaneduntavoittelun ja toisaalta hirmuvallan kaikkinäkevän kontrollin. Tahto auttaa on ristiriidassa paljastumispelon kanssa. Tiedonjano taistelee onnellisempaa tietämättömyyden olotilaa vastaan. Halu lähteä pois ja jättää kaikki vanha taakseen kilpailee sen kanssa, että on jäätävä suojelemaan ja säilyttämään sitä vähää mitä perinteistä on vielä jäljellä.

Itäranta kirjoittaa upeasti. Romaanin kieli tekee siitä nautinnollista luettavaa. Tarina ei ole kaunis eikä lohdullinen, mutta se on eheä ja vaikuttava. Kirjailija pystyi luomaan tulevaisuudessa elävän päähenkilönsä ja nykyhetkessä lukevan minun välille voimakkaan tunnesiteen; lukiessani toivoin ja pelkäsin Norian kanssa ja puolesta. Olin myös mukana hänen teeseremonioissaan, kuuntelin hänen ja Sanjan keskusteluja, kuljin hänen mukanaan kylätiellä ja tunturipolulla. Ei ihme, että tämä teos voitti Teoksen suuren fantasia- ja scifi-kirjoituskilpailun, johon osallistui yli 350 käsikirjoitusta.

*******

Kirjoitukseni Femme fatale -kokoelmasta jäi ainakin toistaiseksi viimeiseksi dekkariaiheiseksi tässä blogissa. Kirjoitan dekkareista täst’edes yhtenä Dekkariseuran bloggaajista. Muista kirjoista bloggaamista jatkan täällä.

Ihmissuhdetarinalla kehystetty hyytävä tragedia

Tony & Susan (Avain, 2011; suom. Mari Janatuinen) on Austin Wrightin (1922-2003) alun perin vuonna 1993 ilmestynyt romaani romaanissa. Tony on Susanin lukeman kirjan päähenkilö. Susan siis lukee kirjassa kirjaa Tonysta, kirjaa nimeltä Yön eläimet.

Susan on keski-ikäinen opettaja ja kirjan – tai oikeastaan käsikirjoituksen – on kirjoittanut hänen entinen miehensä Edward. Susan ei ole pitänyt Edwardin kirjoittajanlahjoja kummoisina, mutta nyt hän joutuu käsikirjoituksen pauloihin. Kyseessä on julma trilleri, jossa matematiikan professori Tony Hastings lähtee vaimonsa ja teini-ikäisen tyttärensä kanssa automatkalle, jolla asiat menevät järkyttävästi ja peruuttamattomasti pieleen. Tony joutuu vieraaseen, omalakiseen maailmaan, jossa hän on voimaton.

Tony & Susan on psykologisen ja väkivaltaisen trillerin sisältävä kirjoittamisen ja lukemisen analyysi ja samalla parisuhdemuistelma. Se pohtii suuria kysymyksiä kuten elämän mielekkyyttä, koston oikeutusta, ihmissuhteiden vaikeutta ja pienten päätösten kauaskantoisia seurauksia.

Usein kehyskertomusrakenne on vain kikka, mutta tässä romaanissa ratkaisu toimii hyvin, koska yksi sen teemoista on lukeminen; lukemisessa erityisesti se, miten siinä samaan aikaan sekä irtoaa omasta nykyhetkestään kirjan maailmaan että tuo oman itsensä ja elämänkokemuksensa lukemaansa, peilaa itseään siinä.

Poimintoja lukumuistista

Vuonna 2011 luin 63 kaunokirjallista teosta; lisäksi muun muassa matkaoppaita ja ammattikirjallisuutta. Kahdeksastatoista lukukokemuksesta olen kirjoittanut blogiini.

Mitä, jos mitään, jäi mieleeni muista?

• Anne ja Even Holtin sairaalatrilleri Kuoleman tahdissa ei harmittavasti yltänyt lähellekään samaan kuin Anne Holtin aiemmat teokset.
• Risto Isomäen Con rit, joka on merihirviöseikkailu, luonto-kostaa-saarna ja vanha-suola-janottaa-rakkaustarina kaikki yhdessä paketissa.
• Leena Lehtolaisen Oikeuden jalopeura, lievä pettymys ensimmäisen, hauskemman ja vetävämmän, Hilja Ilveskero -tarinan jälkeen.
• Rosa Liksomin Hytti nro 6:n totesin Finlandiansa ansainneen.
• Jo Nesbøn Lepakkomies ja Torakat tasokkaina norjalaisdekkareina ja silti pieninä pettymyksinä, koska tartuin niihin suurin odotuksin kovin monien kehujen vuoksi.
• Kristina Ohlssonin Nukketalo alkuvuodesta ja Tuhatkaunot loppuvuodesta jännittävinä, mutta hieman kaavamaisina, ruotsalaisdekkarilaadun edustajina.
• Ian Rankinin Henkiin herätettävät yhtenä Rebus-sarjan parhaista.
• Mestariksi myöhemmin yltäneen Carol Shieldsin varhainen Pikkuseikkoja hieman vanhanaikaisena, vaikkakin hyvänä lukukokemuksena.
• Satu Taskisen tajunnanvirran ja sanataituruuden ihastuttavuus tragikoomisessa esikoisessa Täydellinen paisti.
• Jim Thompsonin Lumienkelit ja Kylmä kuolema raakoina ja karuina, silti oudon kiehtovina.
• Antti Tuomaisen Tappaja, toivoakseni ja Veljeni vartija hienoina jälkilöytöinä edellisvuonna luetun seuraajansa, palkitun Parantajan innostamina.

Saattaa jatkua…

Tapauskertomuksia

Ihan tavallisena päivänä (Schildts, 2011; Case Histories, 2004, suom. Kaisa Kattelus) on Kate Atkinsonin dekkarinomainen romaani kolmen rikoksen seurauksista; siitä, mitä rikos – katoaminen, murha, tappo – tekee jäljelle jääville.

Romaani kertoo myös siitä, miten ihan tavallisena päivänä voi menettää elämänsä tärkeimmän ihmisen, miten ihan tavallisena päivänä kaikki voi muuttua. Tapauksia on kolme, aluksi. Lopuksi käy ilmi myös neljäs tarina. Kaikkia yhdistää yksityisetsivä Jackson Brodie, ex-poliisi ja ex-sotilas. Kaikkia yhdistävät myös isien ja tyttärien suhteet.

Vanhin tapaus on vuodelta 1970, jolloin herttainen 3-vuotias Olivia katoaa jäljettömiin perheensä keskeltä. Vasta yli 30 vuotta myöhemmin, despoottimaisen isän kuoltua, hieman hassahtaneet isosiskot palkkaavat Brodien selvittämään, mitä todella tapahtui.

Vuoden 1979 tapauksessa nuori äiti tuomitaan vankeuteen miehensä kirvessurmasta. 25 vuotta myöhemmin hänen sisarensa pyytää etsimään pariskunnan tyttären. Miksi vasta nyt? Ja miksi sisar antoi lapsen isovanhempien hoitoon, vaikka lupasi sisarelleen huolehtia lapsesta?

Tuorein tapaus on vuodelta 1994, jolloin lakimies Theon lempitytär Laura surmataan selittämättömästi isän lakifirmassa, johon hän on vastentahtoisesti suostunut kesäharjoittelijaksi pubissa tarjoilemisen sijaan. Kymmenen vuotta suruaan hautonut isä palkkaa Brodien tutkimaan rikosta, joka yhä on poliiseilla selvittämättä.

Kirjassa on useita aikatasoja, näkökulmia ja kertojia, mutta sen rakenne on silti selkeä. Tarinat etenevät sujuvasti ja melko rauhalliseen tahtiin. Henkilöiden ja tapahtumien väliset suhteet paljastuvat vähitellen; kuin hiipien salaa lukijan tietoisuuteen.

Henkilöt on kuvattu hienosti ja kiinnostavasti. Suomennos on taitavaa työtä. Ihan tavallisena päivänä on nautinnollinen lukukokemus.

Romaani on ensimmäinen osa toistaiseksi neliosaista Jackson Brodie -sarjaa, jolle tämän perusteella odotan kovasti jatkoa.

Eräänä päivänä kahdenkymmenen vuoden ajan

David Nichollsin Sinä päivänä (Otava, 2011; One Day, 2009; suom. Sauli Santikko) on bestseller eikä ihme. Se on koskettava, romanttinen ja melko hauska – tosin kannen Guardian-lainaus “Mielettömän hauska” on minusta voimakasta liioittelua. Lisäksi se on paljon surumielisempi kuin oletin.

Kirja tapahtuu kerran vuodessa, aina 15.7. Siinä eletään vuodesta 1988 vuoteen 2007. Sen päähenkilöt ovat kuusikymmenluvun puolivälissä syntyneet britit Emma Morley ja Dexter Mayhew, Em ja Dex, työväenluokkainen fiksu nainen ja varakkaan perheen hurmaava hulttiopoika.

Kirja kertoo aikuistumisesta ja ihmissuhteiden vaikeudesta, oman tien etsimisestä ja harhapoluista kaukana siitä. Se on kirja ystävyydestä ja rakkaudesta, mutta myös kateudesta, ylimielisyydestä, katkeruudesta ja onnensa ohi kävelemisestä.

Nicholls on kirjoittanut käsikirjoituksia (mm. Rimakauhua ja rakkautta) ja sen huomaa kirjasta: dialogi on nasevaa ja kohtauksittainen eteneminen luonnistuu hyvin. Suhteellisen kepeällä otteella kirja käsittelee isoja ja vaikeitakin asioita: brittiyhteiskunnan luokkajako, pätkätyöläisyys, höttöjulkisuus, pinnallisuus vs. poliittisuus, omien vanhempien sairastuminen ja vanheneminen, vanhemmaksi tuleminen tai siltä välttyminen, alkoholismi, yksinäisyys, elämän eläminen sen sijaan että vain seuraisi ajan kuluvan.

Kirjassa on yli 500 sivua. Vaikka se on sujuvaa tekstiä, jota lukee oikein mielellään, ei pieni tiivistäminen olisi tehnyt pahaa. Mainio romaani kuitenkin.

(Suositut romaanit nykyisin usein muokataan elokuviksi. Tämän pääosissa nähdään Anne Hathaway ja Jim Sturgess. Trailerin perusteella he eivät vanhene 20 vuodessa ollenkaan.)

Perhetrilleri ydinvoimalan varjossa

Kati Saurulan esikoisromaani Koiruohon kaupunki (Arktinen banaani, 2011) sijoittuu Neuvostoliittoon, Ukrainaan ja Venäjälle useilla eri aikatasoilla. Saurula on kirjoittanut 25 vuoden takaisen Tshernobyl-katastrofin trilleriksi, jonka keskiössä on kaksi perhettä – ydinvoimalassa työskentelevä pariskunta ja erityisesti heidän tyttärensä Nadja, sekä tämän Ilja-ystävä Tatjana-äiteineen.

Ydinvoimalaonnettomuus on juonen lähtökohta. Paljon myöhemmin Nadja saa isänsä kuoleman jälkeen käsiinsä tämän salaisia papereita, joiden lukeminen saattaa hänet vaaraan, vaikka samizdat-kirjallisuuden ja sen levittäjien sekä KGB:n pitäisi jo olla taakse jäänyttä historiaa. Käytiinkö Nadjan lapsuuden mallikaupungissa laitonta ydinjätekauppaa? Kuka oli petturi – Ilja, Tatjana vai kenties jompikumpi vanhemmista?

Kiihtelysvaaralainen esikoiskirjailija osaa kirjoittaa ja sekoittaa taitavasti faktaa ja fiktiota. Taustatyöt on tehty huolellisesti. Saurula kuvaa uskottavasti niin ydinvoimalan toimintaa kuin neuvostoliittolaista arkitodellisuuttakin.

Harmittavinta romaanissa on sen epätasainen rytmi ja se, että alkupuoli toimii jotenkin paremmin kuin loppu. Mutta pienistä puutteistaan huolimatta Koiruohon kaupunki on kelpo trilleri lupaavalta uudelta kotimaiselta tekijältä.

Toivonojalta tuonpuoleiseen?

Johanna Sinisalo jatkaa omaperäistä, kansainvälisestikin tunnustettua, kirjailijanuraansa hienolla lähitulevaisuusskenaariolla Enkelten verta (Teos, 2011).

Kovin harva tulevaisuuteen sijoittuva fiktio on nykyään utopia, dystopioilla mennään. Niin nytkin. Ja ajallisesti hyvin lähellä: tämän vuosikymmenen loppupuoliskolla. Paikallisesti myös: meillä Suomessa. Toki katastrofi on alkanut muualta ja vasta uhkaa meillä, mutta loppu häämöttää kaikkialla, kun mehiläisten pesäautio laajenee tuhoisiin mittoihin aiheuttaen ruokakatastrofin vauraista maissa vauraimmassa.

Romaanin päähenkilö on hautaustoimistoyrittäjä ja mehiläiskasvattaja – tai ehkä mieluummin mehiläisten hoitaja – Orvo, joka kauhukseen huomaa pesien alkaneen salaperäisesti tyhjentyä myös omilla tiluksillaan. Toinen päähenkilö, Orvon poika Eero, eläinten vallankumousarmeijan aktivisti, on mukana blogimerkintöjensä kautta. Muita henkilöitä on vain pari: Eeron etäinen äiti Marja-Terttu ja Orvon lihantehokasvattajaisä Ari.

Tapahtumapaikkana on Toivonojan tila eikä sana toivo ole siinä turhaan, vaikka tilanne onkin traaginen ja synkkä. Mutta povaako Sinisalo toivoa ihmiskunnalle tai maailmalle sellaisena kuin me sen tunnemme? Vai voittaako eläinten – tässä tapauksessa mehiläisyhdyskuntien – piiloviisaus ihmisten ahneuden? Katoavatko mehiläiset pesistään tuonpuoleiseen?

Loistava romaani ja pelottavan visionäärinen lyhyen aikavälin ennustus. Kaikki tähän vuoteen mennessä tapahtunut on totta. Lähdeluettelo romaanin lopussa on harvinaisuus, mutta tässä paikallaan.

Paha saa palkkansa Lontoossa

Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun (Gummerus, 2011) tapahtuu Lontoossa ja hyvä niin. Sen juonirakennelma tuntuisi Suomeen sijoitettuna luultavasti yliampuvalta ja vielä suureellisemmalta kuin se nyt on.

Päähenkilö Lia (alunperin Lea) on suomalainen graafikko, joka elelee varsin rauhallista yksineloa kunnes tutustuu maannaiseensa Mariin ja päätyy mukaan tämän merkilliseen maailmaan, jossa melkein kaikki on mahdollista ja kaupan. Marilla on ilmeisen rajattomasti rahaa ja firma, joka korjaa yhteiskunnallisia epäkohtia. Kun Mari pistää tuulemaan, saa paha palkkansa. Ja tämän kirjan pahat ovat isoja pahoja: pakkoprostituutio, äärioikeistolaisuus, rasismi, perheväkivalta.

Hiltusen kuljettaa juonta sujuvalla kynällä. Henkilöhahmot eivät ole täysin yksiulotteisia, mutta jäävät kuitenkin varsinaista syvyyttä vaille. Marin selvänäkemiskykyjä ei pidä kavahtaa – mitään yliluonnollista kirjassa ei ole. Sen sijaan se pohtii viihteen keinoin eettisiä ja moraalisia kysymyksiä kuten sitä, onko huijaaminen sallittua suuremman rikoksen paljastamisen tai estämisen vuoksi, ja saako pahan tappaa.