Äiti menee naimisiin

Kanadalaisen Carol Shieldsin (1935-2003) toinen romaani Ruohovihreää (Otava, 2012; The Box Garden, 1977, suom. Hanna Tarkka) on vähemmän aikansa lapsi kuin odotin. Toki sen kuvaama maailma selkeästi sijoittuu 1970-luvulle, mutta ihmissuhteet – etenkin perhesuhteet – ovat tässä mittakaavassa ajattomia.

Ruohonvihreää on Shieldsin Pikkuseikkoja-esikoisromaanin sisarteos. Päähenkilö Charleen — 38-vuotias runoilija ja oikolukija, eronnut yksinhuoltaja — on Pikkuseikkojen elämäkertakirjailija Judithin sisar. En tiennyt sitä ennen kirjan lukemista, mutta siskosten omintakeisen lakoninen äiti tuntui jotenkin tutulta jo ennen kuin tarkistin asian. Kanadassa romaanit ilmestyivät myöhemmin myös yhdessä nimellä Duet. (Shieldsin toinen perhesuhteiden yhdistämä romaanipari Happenstance ja A Fairly Conventional Woman puolestaan julkaistiin suomeksi yhdessä nimellä Sattumankauppaa.)

Shields oli jo aloittelevana kirjailijana taitava henkilögalleristi. Ruohonvihreää on täynnä herkullisia, omalaatuisia mutta aitoja, henkilöhahmoja. Shields on myös loistava arkisten hetkien tallentaja, tilannetajuinen keskustelujen kuvaaja ja humaanin ironinen ihmisten välisten suhteiden tulkki.

Poimintoja lukumuistista

Vuonna 2011 luin 63 kaunokirjallista teosta; lisäksi muun muassa matkaoppaita ja ammattikirjallisuutta. Kahdeksastatoista lukukokemuksesta olen kirjoittanut blogiini.

Mitä, jos mitään, jäi mieleeni muista?

• Anne ja Even Holtin sairaalatrilleri Kuoleman tahdissa ei harmittavasti yltänyt lähellekään samaan kuin Anne Holtin aiemmat teokset.
• Risto Isomäen Con rit, joka on merihirviöseikkailu, luonto-kostaa-saarna ja vanha-suola-janottaa-rakkaustarina kaikki yhdessä paketissa.
• Leena Lehtolaisen Oikeuden jalopeura, lievä pettymys ensimmäisen, hauskemman ja vetävämmän, Hilja Ilveskero -tarinan jälkeen.
• Rosa Liksomin Hytti nro 6:n totesin Finlandiansa ansainneen.
• Jo Nesbøn Lepakkomies ja Torakat tasokkaina norjalaisdekkareina ja silti pieninä pettymyksinä, koska tartuin niihin suurin odotuksin kovin monien kehujen vuoksi.
• Kristina Ohlssonin Nukketalo alkuvuodesta ja Tuhatkaunot loppuvuodesta jännittävinä, mutta hieman kaavamaisina, ruotsalaisdekkarilaadun edustajina.
• Ian Rankinin Henkiin herätettävät yhtenä Rebus-sarjan parhaista.
• Mestariksi myöhemmin yltäneen Carol Shieldsin varhainen Pikkuseikkoja hieman vanhanaikaisena, vaikkakin hyvänä lukukokemuksena.
• Satu Taskisen tajunnanvirran ja sanataituruuden ihastuttavuus tragikoomisessa esikoisessa Täydellinen paisti.
• Jim Thompsonin Lumienkelit ja Kylmä kuolema raakoina ja karuina, silti oudon kiehtovina.
• Antti Tuomaisen Tappaja, toivoakseni ja Veljeni vartija hienoina jälkilöytöinä edellisvuonna luetun seuraajansa, palkitun Parantajan innostamina.

Saattaa jatkua…

Eräänä päivänä kahdenkymmenen vuoden ajan

David Nichollsin Sinä päivänä (Otava, 2011; One Day, 2009; suom. Sauli Santikko) on bestseller eikä ihme. Se on koskettava, romanttinen ja melko hauska – tosin kannen Guardian-lainaus “Mielettömän hauska” on minusta voimakasta liioittelua. Lisäksi se on paljon surumielisempi kuin oletin.

Kirja tapahtuu kerran vuodessa, aina 15.7. Siinä eletään vuodesta 1988 vuoteen 2007. Sen päähenkilöt ovat kuusikymmenluvun puolivälissä syntyneet britit Emma Morley ja Dexter Mayhew, Em ja Dex, työväenluokkainen fiksu nainen ja varakkaan perheen hurmaava hulttiopoika.

Kirja kertoo aikuistumisesta ja ihmissuhteiden vaikeudesta, oman tien etsimisestä ja harhapoluista kaukana siitä. Se on kirja ystävyydestä ja rakkaudesta, mutta myös kateudesta, ylimielisyydestä, katkeruudesta ja onnensa ohi kävelemisestä.

Nicholls on kirjoittanut käsikirjoituksia (mm. Rimakauhua ja rakkautta) ja sen huomaa kirjasta: dialogi on nasevaa ja kohtauksittainen eteneminen luonnistuu hyvin. Suhteellisen kepeällä otteella kirja käsittelee isoja ja vaikeitakin asioita: brittiyhteiskunnan luokkajako, pätkätyöläisyys, höttöjulkisuus, pinnallisuus vs. poliittisuus, omien vanhempien sairastuminen ja vanheneminen, vanhemmaksi tuleminen tai siltä välttyminen, alkoholismi, yksinäisyys, elämän eläminen sen sijaan että vain seuraisi ajan kuluvan.

Kirjassa on yli 500 sivua. Vaikka se on sujuvaa tekstiä, jota lukee oikein mielellään, ei pieni tiivistäminen olisi tehnyt pahaa. Mainio romaani kuitenkin.

(Suositut romaanit nykyisin usein muokataan elokuviksi. Tämän pääosissa nähdään Anne Hathaway ja Jim Sturgess. Trailerin perusteella he eivät vanhene 20 vuodessa ollenkaan.)

“Kun katson mennyttä, olen muistavinani laulua.”

Doris Lessingin (s. 1919) omaelämäkerran toinen osa Varjossa vaeltaja (Otava, 2010; Walking in the Shade 1997; suomentanut Eva Siikarla) kertoo vuosista 1949-1962 ja sijoittuu kokonaan Lontooseen. Ensimmäinen osahan päättyi siihen, kun tuleva nobelisti saapui Lontooseen pienen poikansa Peterin kanssa. Teos jakautuu lukuihin Lessingin asuinpaikkojen osoitteiden mukaan.

Teoksen alussa ollaan sotien jälkeisessä, ristiriitojen repimässä Lontoossa. Alkaa kylmä sota. Lessing ei pitkään kuulu kommunistiseen puolueeseen, vaikka varmasti pysyy vasemmistolaisena. Feminismistäkin hän tahtoo sanoutua irti, mutta miten se olisi mahdollista. Politiikan kuvaaminen on aika junnaavaa – ehkä tarkoituksellisesti. Sen sijaan kirjailijaelämän ja kirjailijan työn kuvaukset ovat kiinnostavia. Lessing kertoo kirjoittamistavoistaan; siitä, miten hän toimii, mitä tekee, kuinka hän luo. Hän kertoo myös teostensa vastaanotosta, muun muassa Ruoho laulaa –esikoisen aiheuttamasta kohusta, ja siitä, miten Kultainen muistikirja alkoi suorastaan elää omaa elämäänsä.

Yksinhuoltajan äitiys on myös haasteellista. Lessing jätti Etelä-Rhodesiasta lähtiessään kaksi vanhinta lastaan näiden isän hoiviin, mutta kuopus on lontoolaiselämän keskipiste ja hänen ehdoillaan elämää eletään. Kun lapsi kasvaa ja lähtee sisäoppilaitokseen, jää enemmän tilaa kirjallisuudelle ja muillekin taiteille kuten teatteri- ja tv-teksteille. Lessing osallistui aktiivisesti myös ydinpommin ja -voiman vastaiseen toimintaan. Hän kuvaa elävästi mielenosoituskulkueita.

Lessing käsittelee teoksessaan sekä pieniä että suuria kysymyksiä. Esimerkiksi hän ihmettelee sitä, miten ihmisiltä voi puuttua tunne minuudesta, pohtii kirjallisuuden tehtävää, korostaa uusien ideoiden syntymistä ja sitä miten vain ne estävät kulttuurin jähmettymisen, kuvaa Lontoon muuttumista ja työläiskaupunginosien tuhoamista, kuvailee elävästi lukuisia aikakautensa poliittisia ja kulttuurihenkilöitä, sekä kertoo pitkistä iltaöisistä kävelyistään Lontoon eri osissa.

Omaelämäkerrasta on (toistaiseksi) julkaistu vain kaksi osaa. Toivottavasti iäkäs kirjailija julkaisee niille vielä jatkoa.

Runoilijan arvoitus

Kaiken keskellä Mary Swann (Otava 2010; suom. Hanna Tarkka; Swann – a mystery 1987) on satiiri kirjallisista piireistä. Siinä on myös mysteerin aineksia. Kertojia on neljä ja lopuksi käydään vuoropuhelua elokuvakäsikirjoituksen muodossa. Teos on amerikkalaissyntyisen kanadalaiskirjailija Carol Shieldsin (1935-2003) viides romaani.

Nimen mukaisesti tarinan keskiössä on Mary Swann, köyhä ja oppimaton maalaisnainen, joka kirjoitti runoja. Hänen ainoaksi julkaisukseen jäänyt runokokoelma ilmestyi postuumisti runoilijan väkivaltaisen kuoleman jälkeen vuonna 1965. Parikymmentä vuotta myöhemmin kokoelmalla on jonkinlaista pienten piirien kulttimainetta, ja 250 kappaleen painoksesta jäljellä olevat niteet ovat harvinaisuuksia.

Teoksen neljästä kertojasta kaksi on ammatillisesti kiinnostunut Mary Swannista: elämäkerturi Morton Jimroy yrittää saada kokoon kirjan henkilöstä, josta juuri kukaan ei tunnu tietävän mitään; tutkija Sarah Maloneylla on asema Swannin “löytäjänä” ja hallussaan tämän muistikirja, jonka elämäkerran kirjoittaja haluaisi saada haltuunsa.

Kaksi muuta kertojaa on itse tavannut Mary Swannin: kustantaja Frederic Cruzzi sai häneltä runot paperilapuilla paperipussissa ja rekonstruioi niistä vaimonsa kanssa kokoelman; kirjastonhoitaja/kanslisti/museo-opas Rose Hindmarch luul(ottel)ee olleensa runoilijan ystävä tai uskottu, koska on vaihtanut tämän kanssa muutaman sanan.

Lopuksi järjestetään Swann-symposiumi, jossa jokainen osallistuja yrittää omia Mary Swannin itselleen, tietää hänestä eniten, tulkita häntä parhaiten, tehdä hänestä enemmän tai muuta kuin hän oikeasti oli. Symposiumissa myös käy ilmi, että Swann-materiaali – runokokoelman kappaleet, vähäiset valokuvat, muistikirja, esitelmät, lattian alta löydetyt salaperäiset rakkausrunot – katoilee ja häviää salaperäisesti. Kuka varastaa Swannia ja miksi?

Loppuluku, jossa kirjailijan asema pelkkänä pelinappula paljastuu lopullisesti, on parodinen ja hupaileva, muttei päätä teosta täysin onnistuneesti. Se selventää kuitenkin teoksen idean eli huipentaa sen ristiriidan, joka syntyy yhtäältä vaatimattoman ja tuntemattoman Mary Swannin elämän ja tuotannon ja toisaalta neljän häntä tutkivan ja hänestä kertovan ihmisen motiivien ja ambitioiden välillä. Mary Swann on (mukamas) kaiken keskellä, mutta romaani kertoo Sarah Maloneystä, Morton Jimroysta, Rose Hindmarchista ja Frederic Cruzzista.

Kokonaisuus jää hieman hajanaiseksi eikä teos monista ansioistaan huolimatta kuuluu Shieldsin parhaimpiin. Shieldsin vahvuus on hänen taitavuutensa henkilökuvaajana; hänen parhaimmissa romaaneissaan se onkin loistavaa. Tässä satiirisessa teoksessa henkilöt ovat kuitenkin pilapiirrosmaisia ja yksioikoisia. Satiirikoksi Shields on lempeä ja henkilöitään ymmärtävä, mutta yllättävän kliseinen vielä vuonna 1987.

Vanhanaikaisen valloittavaa

Älkää antako teennäisen suomenkielisen nimen tai kirjeromaaniformaatin karkottaa.

Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin romaani Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (Otava 2010; The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society 2008, suom. Jaana Kapari-Jatta) on koskettava ja mielenkiintoinen kirja.

Se on myös romanttinen – ei siirappinen, vaan ironisen janeaustenmaisesti ihmissuhteissa viisas – ja hauska; sanain ja tapahtuimain käänteet naurattavat välillä lähes ääneen. Samaan aikaan se on myös surullinen ja vakava, koska sota- ja miehitysajan ihmiskohtalot ja kovat koettelemukset koskettavat aidosti. Elävästi kuvattujen henkilöiden kohtalot ikävässä, nälässä ja uutispimennossa tulevat lähelle. Ihaltava rohkeus ja peräänantamattomuus johtavat jotkut heistä vankeuteen, leireille ja kuolemaan.

Lisäksi se on sivistävä. En tiennyt yhtään mitään siitä, mitä Kanaalisaarilla tapahtui toisen maailmansodan aikana. Natsi-Saksa miehitti niitä kesäkuusta 1940 toukokuuhun 1945. Teos on myös hyvällä tavalla vanhanaikainen, mihin vaikuttavat sekä kirjeromaanimuoto, tapahtuma-aika että päähenkilöiden luonteet ja ominaisuudet, jotka ovat hyvin kaukana aikamme itsekkäästä, yksilökeskeisestä kaikki-mulle-heti-tänne-nyt-ajattelusta. Eivät kirjan henkilöt silti enkeleitä, yli-ihmisiä tai ihannekuvia ole; ovatpahan vain ihmismäisiä ja inhimillisiä.

Vaikka romaani on helppolukuinen, ei se ole kevyt tai tyhjänpäiväinen. Siispä se on hyvin kirjoitettu, ja suomennoskin on mainio. Teos on myös voimakkaasti kirjallinen; tai oikeastaan kirjallisuudellinen, sillä juuri kirjat tuovat tämän tarina ihmiset yhteen. Suosittelen lämpimästi kaikille hyvän kirjallisuuden ystäville.

Todisteita naisdekkarin voimasta

Tiina Torppa on haastatellut joukon suomalaisia ja ulkomaalaisia naisia, jotka kirjoittavat rikosfiktiota. Tuloksena on yleistajuinen johdatus uuden (tai uudehkon) rikoskirjallisuuden syntyyn ja teemoihin nimenomaan naistekijöiden kautta sekä haastattelu- & faktapaketti 25 naisdekkaristista. Kokonaisuus on saanut nimen Murha naisen käsin (BTJ Kustannus, 2009).

Teoksen alkuosa on ahkerallekin dekkariharrastajalle hyvä, tiivis kertauspaketti naisten kirjoittamasta rikoskirjallisuudesta Sjöwall & Wahlöön ajoista nykyaikaan. Dekkareihin tutustumista aloittelevalle tai vaikkapa kirjallisuusesitelmää tekevälle Torpan teksti on suorastaan aarreaitta.

Haastateltuja ovat Jaana Airaksinen, Marita Gleisner, Taina Haahti, Leena Lehtolainen, Eppu Nuotio, Outi Pakkanen, Marianne Peltomaa, Karin Alvtegen, Joolz Denby, Inger Frimansson, Doris Gercke, P.D. James, Camilla Läckberg, Val McDermid, Liza Marklund, Sujata Massey, Denise Mina, Kate Mosse, Åsa Nilsonne, Ruth Rendell, Maj Sjöwall, Karin Slaughter, Leonie Swann, Helene Tursten ja Laura Wilson.

Joukko on mukavan sekalainen kymmenittäin rikosromaaneja kirjoittaneista konkareista yhden dekkarin tapauksiin, arvostetuista brittileideistä nuoriin debytantteihin, kotimaisista yhdysvaltalaisiin ja pohjoismaalaisista monikansallisiin. Toki montakin kiinnostavaa nimeä puuttuu joukosta, muttei eihän ole aivan yksinkertaista päästä haastattelemaan kirjailijoita.

Yksi kohta muuten asiantuntevassa teoksessa minua kummastuttaa kovasti:

Torpan mukaan “suomalaiset eivät ole vielä toistaiseksi kirjoittaneet historiallisia rikoskirjoja” (s. 35), vaikka on olemassa ainakin a) Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion mainio viisiosainen historiallinen rikosromaanisarja (Jumalan ruoska : salapoliisiseikkailu suurten nälkävuosien ajoilta; Kuolema Ylioppilastalolla : salapoliisiseikkailu Helsingissä syystalvella 1872; Punavuoren keisarinna : salapoliisiseikkailu 1860-luvun Helsingissä; Ruumisvaunut Bulevardilla : salapoliisiseikkailu vuoden 1869 Suomessa; Stenvallin tapaus : salapoliisiseikkailu vuoden 1873 Helsingissä), joka ilmestyi vuosina 1990-94; sekä b) Sirpa Tabetin rautakaudelle sijoittuvat rikosromaanit Punainen metsä (1989), Tähkäyö (1994) ja Hämärän lapset (1997).

Kirjan kansi on lähinnä kummallinen. Muutaman kirjoitusvirheen voi aina katsoa läpi sormien.

Tarkan tarkkaa työtä

Pekka Tarkka on vihdoin saanut julkisuuden Joel Lehtosen elämäkerran, tosin vasta ensimmäisen osan. Kumma kyllä yhden kansalliskirjailijamme kohdalla on tähän saakka ollut elämäkerran mentävä aukko, vaikkei Lehtosen elämänvaiheista kiinnostavuutta todellakaan puutu.

Itse olen niihin taannoin LehtoNetiä kokoon kasatessani tutustunut huolella ja ajan kanssa, mutta tietysti nyt ilmestynyt teos Joel Lehtonen 1 : vuodet 1881–1917 vastaa paljon vaativampiin tarpeisiin ja täyttää mainittua aukkoa parhaalla mahdollisella asiantuntemuksella; onhan Tarkka tutkinut vuosikymmenien ajan Joel Lehtosen kirjeenvaihtoa ja tuotantoa.

Paitsi Lehtosen vaiherikasta elämää ja ristiriitaista henkilöä, Tarkka luotaa elämäkerran ykkösosassa yksityiskohtaisesti myös Lehtosen kirjallista tuotanto aina Putkinotkon kynnykselle saakka. Samalla kun teos kertoo Lehtosen elämästä äpärä- ja huutolaispojasta kirjailijaksi, sanomalehtimieheksi, maailmanmatkailijaksi ja Inhan isännäksi, se paneutuu myös ajankohdan Suomen poliittiseen ja sosiaalihistoriaan.

Teoksessa riittää mielenkiintoa, vaikka henkilöt, tapahtumat ja teokset ovatkin tuttuja. Tarkan teksti on luontevaa, luotettavaa ja luettavaa. Toivottavasti jatko-osaa ei tarvitse odottaa kovin pitkään.

Nobelistin lapsuus ja nuoruus

Doris Lessingin muistelmien ensimmäinen osa Ihon alla : omaelämäkerran ensimmäinen osa 1919-1949 (Otava, 2008) on mielenkiintoista ja kiehtovaa luettavaa erityisesti alkupuolellaan, jossa Lessing kirjoittaa varhaislapsuudestaan Persiassa sekä leikki- ja kouluiästään Britannian silloissessa siirtomaassa Etelä-Rhodesiassa.

Doris – Tigger - oli kapinallinen lapsi; sopeutuvaisen veljensä vastakohta. Lessing kuvaa hienosti ja viisaasti sekä omaa lapsuuttaan että lapsuutta yleensä; erityisen mieleenpainuvia ovat kuvaukset lapsen tavasta kokea aika – jokainen päivä kestää ikuisuuden – ja keinoista ymmärtää aikuisten tekoja – luostarikoulun kummallisuudet –  ja ajatusmaailmaa.

Jälkipuoliskolla muistelmiin ilmaantuu paikoin lievää puisevuutta, vaikkei tulevan kirjailijan nuoruusvuosista tapahtumia puutu: pari kumppanuusavioliittoa, muutama romanssi, kolme lasta (joista kaksi nuori äiti jättää isän hoiviin), paljon poliittista puhetta ja vähän poliittista toimintaa, kuolemansairas isä, elämäänsä pettynyt äiti, taustalla siirtomaatodellisuus mustine palvelijoineen ja epätasa-arvoineen.

Lessingin elämää taustoittaa myös kaksi maailmansotaa: ensimmäinen vaurioitti hänen vanhempiensa sukupolven, toinen hänen omansa. Lessing viittaa tekstissään usein kaunokirjalliseen tuotantoonsa: tästä elämänvaiheesta kumpusi se-ja-se teos, sen-ja-sen kirjan tietyn henkilön innoitti tämä todellinen ihminen.

Tilitys on kiehtovaa niin yksilötasolla kuin maailmanhistoriallisesti, joten jään mielenkiinnolla odottamaan toisen osan ilmestymistä suomeksi; siinä kirjailijanalku on juuri muuttanut Lontoseen.

On sitä kesäyön valoa muuallakin kuin meillä

En näköjään ole kovin provosoiva kirjoittaja, kun kellään ei ole halua, intoa eikä tarvetta kommentoida tekstejäni. Olen kyllä tottunut yksipuoliseen keskusteluun 20 vuoden sanomalehtiarvostelu-”urallani”, mutta luovuttuani siitä ajattelin, että verkkoon kirjoittamisessa olisi ainakin se ero, että voisin myös saada palautetta kirjajuttujeni lukijoilta…

Ann Cleevesin Valoisat illat (Karisto,  2008) on hänen toinen Shetlandinsaarille sijoittuva dekkarinsa, jonka päähenkilö on komisario Jimmy Perez. Tässä kirjassa eletään keskikesän valoisia öitä, muttei sentään ihan yöttömiä, koska ollaan suunnilleen eteläisen Suomen korkeudella.

Dekkarista kun on kyse, kulkee kesäyössä myös murhaaja. Ensimmäisen ruumiin henkilöllisyyden selvittämiseen menee melkein puolet kirjasta, mutta sen jälkeen, kun löytyy toinenkin ruumis, on selvää, ettei hän ollut satunnainen matkailija, vaan liittyy saarelaisten menneisyyteen. Joku pikkuisen Biddistan kylän asukkaista on murhaaja.

Murhien selvittelyn lisäksi Cleeves kirjoittaa laveahkosti paitsi Perezin rakkauselämän kehittymisestä myös muiden saarelaisten arjesta. Miljöö onkin romaanissa tärkeä tunnelmanluoja ja yksi sen viehättävyystekijöistä. Juonellisesti teos ei mielestäni yllä sarjan aloitusteoksen Musta kuin yö (2007) tasolle.