Poimintoja lukumuistista

Vuonna 2011 luin 63 kaunokirjallista teosta; lisäksi muun muassa matkaoppaita ja ammattikirjallisuutta. Kahdeksastatoista lukukokemuksesta olen kirjoittanut blogiini.

Mitä, jos mitään, jäi mieleeni muista?

• Anne ja Even Holtin sairaalatrilleri Kuoleman tahdissa ei harmittavasti yltänyt lähellekään samaan kuin Anne Holtin aiemmat teokset.
• Risto Isomäen Con rit, joka on merihirviöseikkailu, luonto-kostaa-saarna ja vanha-suola-janottaa-rakkaustarina kaikki yhdessä paketissa.
• Leena Lehtolaisen Oikeuden jalopeura, lievä pettymys ensimmäisen, hauskemman ja vetävämmän, Hilja Ilveskero -tarinan jälkeen.
• Rosa Liksomin Hytti nro 6:n totesin Finlandiansa ansainneen.
• Jo Nesbøn Lepakkomies ja Torakat tasokkaina norjalaisdekkareina ja silti pieninä pettymyksinä, koska tartuin niihin suurin odotuksin kovin monien kehujen vuoksi.
• Kristina Ohlssonin Nukketalo alkuvuodesta ja Tuhatkaunot loppuvuodesta jännittävinä, mutta hieman kaavamaisina, ruotsalaisdekkarilaadun edustajina.
• Ian Rankinin Henkiin herätettävät yhtenä Rebus-sarjan parhaista.
• Mestariksi myöhemmin yltäneen Carol Shieldsin varhainen Pikkuseikkoja hieman vanhanaikaisena, vaikkakin hyvänä lukukokemuksena.
• Satu Taskisen tajunnanvirran ja sanataituruuden ihastuttavuus tragikoomisessa esikoisessa Täydellinen paisti.
• Jim Thompsonin Lumienkelit ja Kylmä kuolema raakoina ja karuina, silti oudon kiehtovina.
• Antti Tuomaisen Tappaja, toivoakseni ja Veljeni vartija hienoina jälkilöytöinä edellisvuonna luetun seuraajansa, palkitun Parantajan innostamina.

Saattaa jatkua…

Helppo elämä?

Harvoin olen lukenut loppuun saakka kirjan, jota lukiessani mietin koko ajan, miksi se on kirjoitettu ja miksi minä sitä luen. Karolina Ramqvistin Tyttöystävä (Helsinki-kirjat, 2011. Flickvännen, 2009; suom. Riie Heikkilä) on sellainen kirja. Kirjassa ei tapahdu mitään, mutta luin sitä eteenpäin odottaen koko ajan, että pian jotakin tapahtuu. Koska kirja kertoo odottamisesta, on tunnelma sillä luotu.

Romaanin päähenkilö on Karin, rikollisen Johnin tyttöystävä. Koko kirjan ajan hän odottaa miestä kotiin ”töistä” tai edes tämän puhelua, jota ei kuulu.  Samalla hän pohtii ja selittää elämänsä valintoja yrittäen perustella itselleen, miksi on valinnut gangsterin heilan elämän, ja miksi haluaa jatkaa roolissaan. Hän vakuuttelee itselleen, ettei halua käydä töissä eikä opiskella, vaan olla vain. Ja hän vain on – vailla unelmia, tavoitteita ja tarkoitusta.

Hänellä ei ole mitään muuta tekemistä kuin pitää itsensä ja kotinsa kunnossa sekä ulkoiluttaa koiraa. Riittää, että hän näyttää hyvältä eikä kysele liikoja. Elämä on näennäisen helppoa niin kuin hän on aina halunnut. Teoksen loppupuolella kaksi hänen niin sanottua ystävätärtään (kriminaalien vaimoja hekin)  tulee viettämään iltaa Karinin ja Johnin hulppeaan merenrantakotiin: Karinin valmistama herkullinen ruoka ei maistu kellekään – kuohuviini ja kokaiini sen sijaan kyllä. Ramqvist pohtii korostetun pinnallisen henkilönsä kautta (populaari)kulttuuria, jossa ihaillaan vahvoja ja väkivaltaisia miehiä, joiden kainalossa on aina kaunis tyttö. Kauniiden tyttöjen elämästä muualla kuin mafiamiestensä koristeina ei liene aiemmin näin kirjoitettu.

Rinnakkaiskertomuksena on Nicholas Pileggin Wiseguy-romaanin ja siihen perustuvan Mafiaveljet-elokuvan pohjana olevan todellisen mafioson Henry Hillin puolison Karenin tarina. Karin vertailee itseään Kareniin, jopa samastuu tähän.

Käännös on paikoin luvattoman huonoa suomea, mutta onneksi vain paikoin.

Hyvällä tavalla kummallinen lukukokemus.

Tuli kulje kanssani

Marianne Peltomaa kuuluu suomalaisten dekkaristien kärkijoukkoon. Neljäs romaani rikoskonstaapeli Vera Gröhnin ja komisario Heimo Partasen tutkimuksista pureutuu paitsi tuhopolttoihin myös ihmisten välisiin valtapeleihin terävästi havannoiden ja tämän maailman arjessa eläen.

Ja minä irrotan sinusta kaiken kuonan (Schildts, 2011; , Och jag skall avlägsna din slagg, suom. Salla Simukka) teoksen nimenä viittaa raamatunlausesitaatteihin, joita Vera Gröhn alkaa saada postitse työpaikalleen. Liittyvätkö ne eri puolilla pääkaupunkiseutua tapahtuneisiin lukuisiin erilaisiin tuhopolttoihin ja jos, niin vakaviinko, jotka vaativat ihmishenkiä, vaiko roskiksenpolttokolttosiin?

Kun Kruununhaassa menehtyy hurjasti edenneessä palossa pariskunta koirineen, Vera siirtyy väliaikaisesti poliisin tuhopolttoryhmään. Ovatko sitaattiviestit henkilökohtaisia? Mitä Veralta jää huomaamatta?

Säntillinen palomies Aarno Metso on huolissaan autoporukkansa jäsenestä Niklaksesta, joka ei näytä toipuvan palopaikkakokemuksistaan. Ongelmia on myös 14-vuotiaalle Jennalla, joka ulkoilutti palon uhrien koiraa näiden tehdessä pitkää päivää kustantaakseen taidekokoelmansa kartuttamisen. Pariskunnan kummankaan osapuolen sukulaiset eivät suuremmin näytä surevan. Mitä paljastuu uhrien moitteettomalta vaikuttaneen elämän kulissien takaa? Ja mitä tarkoittavat palossa menehtyneen miehen viimeiset sanat palamaan syttyneestä salaatista?

Romaani on tiivistunnelmainen ja sen henkilöissä on särmää. Juoni etenee loogisesti ja tapahtumien kuvaus on luontevaa. Ennalta-arvattavuuksilta ja kliseiltä vältytään. Oivallinen rikosromaani.

Novelli on hieno laji

Alice Munro taitaa novellin. Sen osoittaa taas kerran todeksi uusin suomennos Liian paljon onnea (Tammi, 2010; Too Much Happiness, 2009, suom. Kristiina Rikman).

Novelli on paitsi hieno myös vaikea laji, jossa jännite on synnytettävä nopeasti, henkilöt hahmoteltava tarkoin vedoin ja juoni pidettävä aisoissa. Hyvä novelli jää kestonsa lyhyydestä huolimatta “soimaan” lukijan päähän, synnyttää ja kypsyttää ajatuksia: miten yksi pieni valinta voi muuttaa koko elämän, kuinka jostakin ylitsepääsemättömän kamalasta voi selviytyä, miten ihminen löytää itsensä omituisemmasta tilanteesta kuin olisi koskaan voinut kuvitella, kuinka merkityksellinen voi olla ohikiitävä hetki.

Pidin vähiten kokoelman päättävästä laajasta niminovellista, jonka päähenkilö on matemaatikko-kirjailija Sofja Kovalevskaja. Novellista huokuu, että Munro on ollut innoissaan henkilöstä, mutta itse en samaan tunnelmaan päässyt. Muut yhdeksän novellia sen sijaan ovat henkeäsalpaavan loistavia, erityisesti “Ulottuvuuksia”, “Vapaat radikaalit” ja “Punanaama”.

Niiden ihmiset ovat tavallisia ja pääosin myös heidän elämänsä. Munro valottaa hetkiä heidän elämästään. Ne ovat  usein väkivaltaisia tai muuten vaikeita tapahtumia, jotka vaikuttavat koko elämään. Joskus tuo tapahtuma on syntymä, kuten “Punanaamassa”, joskus kuolema niin kuin “Ulottuvuuksissa”, joskus täpärä pelastuminen niin kuin “Vapaissa radikaaleissa”.

Suosittelen. Rikmanin suomennos on laatutyötä, niin kuin aina.

Lapsen silmin

Peter Franzénin esikoisromaani Tumman veden päällä (Tammi, 2010) on parhaita lukemiani lapsuuskuvauksia. Kirjailija asettuu lapsen näkökulmaan luontevasti ja uskottavasti. Hänellä on kyky kertoa hienosti sekä se, mitä lapsi näkee ja kokee – niin onnen hetket kuin pelot ja järkytyksetkin – että se, miten lapsi maailman kokee – milloin tulvillaan iloa ja valoa, milloin käsittämättömänä ja vieraana.

Teoksen – joka omaelämäkerrallisuudestaan huolimatta on tyylilajiltaan selkeästi romaani eikä muistelma – päähenkilö on 5-7-vuotias Pete, joka asuu pohjoisessa pikkukaupungissa herttaisen pikkusiskon, rakastavan äidin ja ailahtelevaisen isäpuolen (jota toki isäksi kutsutaan) kanssa. Tärkeitä ihmisiä ovat myös isovanhemmat, jotka liian monena yönä joutuvat vastaanottamaan humalassa riehuvaa perheenpäätä paenneen tyttärensä lapsineen. Vieraammaksi jää pääkaupunkilainen Kake, oikea isä, jonka puhumaa slangia pikku-Peten on vaikea ymmärtää. Tärkeitä ovat myös samanikäiset ystävät naapurista, hoitopaikasta ja koulusta. Eikä kaikkien muidenkaan elämä väkivallatonta ole. Siitä ei vain puhuta. Ainakaan lasten kuullen.

Näkökulma on koko ajan lapsen. Vain lyhyiden lukujen nimissä voi havaita aikuisen kommentteja tapahtumiin. Peten kokemuksia ei selitetä eikä suhteuteta, saati psykologisoida niiden seurauksia. Vaikka katkelmallinen tyyli voi aluksi vaikuttaa helpolta ja kevyeltä, on se harkittua: lapsella on hetkessä elämisen kyky: äsken nähty väkivaltainen tilanne oman kodin keittiössä unohtuu hetken päästä mummolan turvassa. Katkelmista muodostuu kokonaisuus, jonka näyttämä kuva on enemmän kuin sarja kohtauksia pikkupojan elämästä.

Tumman veden päällä on herkkä ja rankka, mutta välillä myös riemastuttavan hauska.

Runoilijan arvoitus

Kaiken keskellä Mary Swann (Otava 2010; suom. Hanna Tarkka; Swann – a mystery 1987) on satiiri kirjallisista piireistä. Siinä on myös mysteerin aineksia. Kertojia on neljä ja lopuksi käydään vuoropuhelua elokuvakäsikirjoituksen muodossa. Teos on amerikkalaissyntyisen kanadalaiskirjailija Carol Shieldsin (1935-2003) viides romaani.

Nimen mukaisesti tarinan keskiössä on Mary Swann, köyhä ja oppimaton maalaisnainen, joka kirjoitti runoja. Hänen ainoaksi julkaisukseen jäänyt runokokoelma ilmestyi postuumisti runoilijan väkivaltaisen kuoleman jälkeen vuonna 1965. Parikymmentä vuotta myöhemmin kokoelmalla on jonkinlaista pienten piirien kulttimainetta, ja 250 kappaleen painoksesta jäljellä olevat niteet ovat harvinaisuuksia.

Teoksen neljästä kertojasta kaksi on ammatillisesti kiinnostunut Mary Swannista: elämäkerturi Morton Jimroy yrittää saada kokoon kirjan henkilöstä, josta juuri kukaan ei tunnu tietävän mitään; tutkija Sarah Maloneylla on asema Swannin “löytäjänä” ja hallussaan tämän muistikirja, jonka elämäkerran kirjoittaja haluaisi saada haltuunsa.

Kaksi muuta kertojaa on itse tavannut Mary Swannin: kustantaja Frederic Cruzzi sai häneltä runot paperilapuilla paperipussissa ja rekonstruioi niistä vaimonsa kanssa kokoelman; kirjastonhoitaja/kanslisti/museo-opas Rose Hindmarch luul(ottel)ee olleensa runoilijan ystävä tai uskottu, koska on vaihtanut tämän kanssa muutaman sanan.

Lopuksi järjestetään Swann-symposiumi, jossa jokainen osallistuja yrittää omia Mary Swannin itselleen, tietää hänestä eniten, tulkita häntä parhaiten, tehdä hänestä enemmän tai muuta kuin hän oikeasti oli. Symposiumissa myös käy ilmi, että Swann-materiaali – runokokoelman kappaleet, vähäiset valokuvat, muistikirja, esitelmät, lattian alta löydetyt salaperäiset rakkausrunot – katoilee ja häviää salaperäisesti. Kuka varastaa Swannia ja miksi?

Loppuluku, jossa kirjailijan asema pelkkänä pelinappula paljastuu lopullisesti, on parodinen ja hupaileva, muttei päätä teosta täysin onnistuneesti. Se selventää kuitenkin teoksen idean eli huipentaa sen ristiriidan, joka syntyy yhtäältä vaatimattoman ja tuntemattoman Mary Swannin elämän ja tuotannon ja toisaalta neljän häntä tutkivan ja hänestä kertovan ihmisen motiivien ja ambitioiden välillä. Mary Swann on (mukamas) kaiken keskellä, mutta romaani kertoo Sarah Maloneystä, Morton Jimroysta, Rose Hindmarchista ja Frederic Cruzzista.

Kokonaisuus jää hieman hajanaiseksi eikä teos monista ansioistaan huolimatta kuuluu Shieldsin parhaimpiin. Shieldsin vahvuus on hänen taitavuutensa henkilökuvaajana; hänen parhaimmissa romaaneissaan se onkin loistavaa. Tässä satiirisessa teoksessa henkilöt ovat kuitenkin pilapiirrosmaisia ja yksioikoisia. Satiirikoksi Shields on lempeä ja henkilöitään ymmärtävä, mutta yllättävän kliseinen vielä vuonna 1987.

Vanhanaikaisen valloittavaa

Älkää antako teennäisen suomenkielisen nimen tai kirjeromaaniformaatin karkottaa.

Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin romaani Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (Otava 2010; The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society 2008, suom. Jaana Kapari-Jatta) on koskettava ja mielenkiintoinen kirja.

Se on myös romanttinen – ei siirappinen, vaan ironisen janeaustenmaisesti ihmissuhteissa viisas – ja hauska; sanain ja tapahtuimain käänteet naurattavat välillä lähes ääneen. Samaan aikaan se on myös surullinen ja vakava, koska sota- ja miehitysajan ihmiskohtalot ja kovat koettelemukset koskettavat aidosti. Elävästi kuvattujen henkilöiden kohtalot ikävässä, nälässä ja uutispimennossa tulevat lähelle. Ihaltava rohkeus ja peräänantamattomuus johtavat jotkut heistä vankeuteen, leireille ja kuolemaan.

Lisäksi se on sivistävä. En tiennyt yhtään mitään siitä, mitä Kanaalisaarilla tapahtui toisen maailmansodan aikana. Natsi-Saksa miehitti niitä kesäkuusta 1940 toukokuuhun 1945. Teos on myös hyvällä tavalla vanhanaikainen, mihin vaikuttavat sekä kirjeromaanimuoto, tapahtuma-aika että päähenkilöiden luonteet ja ominaisuudet, jotka ovat hyvin kaukana aikamme itsekkäästä, yksilökeskeisestä kaikki-mulle-heti-tänne-nyt-ajattelusta. Eivät kirjan henkilöt silti enkeleitä, yli-ihmisiä tai ihannekuvia ole; ovatpahan vain ihmismäisiä ja inhimillisiä.

Vaikka romaani on helppolukuinen, ei se ole kevyt tai tyhjänpäiväinen. Siispä se on hyvin kirjoitettu, ja suomennoskin on mainio. Teos on myös voimakkaasti kirjallinen; tai oikeastaan kirjallisuudellinen, sillä juuri kirjat tuovat tämän tarina ihmiset yhteen. Suosittelen lämpimästi kaikille hyvän kirjallisuuden ystäville.

Vaikea pala

Sapphiren romaani Push ilmestyi suomeksi nimellä Ponnista (Art House) jo vuonna 1998, mutta elokuvan myötä siitä on otettu uusi painos leffanimellä Precious - harlemilaistytön tarina (Like 2010).

Precious on 16-vuotiaana toista kertaa raskaana isälleen, äitinsä pahoinpitelemä ja orjuuttama, luku- ja laskutaidoton, valtavan lihava, vailla itsetuntoa ja tulevaisuutta. Hänellä ei ole ketään eikä kukaan näytä piittavan, mutta sitten potkut koulusta osoittautuvat jonkinlaiseksi onnenpotkuksi. Precious löytää vaihtoehtoisen koulun, kohtalotovereita, ensikodin, kannustavan opettajan. Hän oppii lukemaan ja kirjoittamaan, huolehtimaan lapsestaan ja itsestään.

Tarina on uskomaton – enkä tarkoita, etteikö se voisi olla totta – mutta tapa, jolla se kerrotaan uhkaa pilata kaiken.

Precious kertoo karun tarinansa itse. Tämä on ongelmallinen näkökulma, koska hänen kielitaitonsa on kehittymätön eikä hän osaa analysoida asioita siten kuin hänet kertojana kirjoitetaan tekemään. Toisaalta minä-kertojan käyttäminen tuo hänet lähemmäksi ja koskettaa enemmän. Ken pystyy unohtamaan, ettei Preciousin elämää elävä voi kirjoittaa tällä tavalla Preciousin elämästä, saa aidomman lukukokemuksen kuin sellainen, jota tämä paradoksi vaivaa.

Suomentaja Kristiina Drewsin työ on ollut varmasti hyvin haastavaa. Tuskin on edes mahdollista kääntää suomeksi mustaa harlemilaisslangia niin, että se kuulostaisi aidosti Preciousilta. Drewsin versio lieneen paras mahdollinen.

Veljen hautajaiset

Valvojaiset (Otava 2010; suom. Tarja Kontro; alkuteos The Gathering) on irlantilaisen Anne Enrightin neljäs romaani, ensimmäinen suomennettu. Teos sai sai Booker-palkinnon vuonna 2007.

Hegartyn 12-lapsisen perheen tarinaa kertoo yksi sisaruksista, Veronica, tilanteessa, jossa alkoholisoitunut Liam-veli on hukuttautunut ja suku kokoontuu hautajaisiin. Tarina alkaa kauan ennen kuin kukaan heistä oli syntynyt, aikana, jolloin heidän isoäitinsä Ada tutustui tulevaan mieheensä. Tarina jatkuu myöhemmin kesänä, jolloin äiti lähetti osan lapsista isoäidin hoiviin. Tarina ei ole kaunis, mutta se on kerrottava. Tarinassa on paljon aukkoja; se on muistinvarainen, hämärä, ehkä osittain valheellinen.

Hegartyn perheen äiti oli epämääräinen ja henkisesti poissa, isä muualla tai lapsiaan läimäyttevä. Varsinaisesta kaltoinkohtelusta ei ajan mittapuun mukaan voine puhua, mutta tuuliajolla lapset ovat kasvaneet; kunnollista huolenpitoa vailla; toisiaan erilaisin keinoin kasvattaen ja koulien. Miksi Liam vahingoittui muita enemmän? Vai vahingoittuiko? Ovatko Veronican kaikki muistikuvat todellisia?

Enright ei kirjoita kronologisesti tai järjestelmällisesti. Hän purkaa Veronican ajatuksia, muistoja, kokemuksia, tunteita ja kuvitelmia välähdyksenomaisina kohtauksina, pieninä kurkistusaukkoina menneisyyden huoneisiin, hetkellisinä oivalluksina kun mielleyhtymät kohtaavat. Taitavasti, vaatien, keskittymistä edellyttäen. Hieno romaani.

Maksamme velkaa

Kanadalainen Margaret Atwood (s. 1939) on yksi parhaista elävistä kirjailijoista. Hän on kirjoittanut yli kolmekymmentä teosta, niin romaaneja ja runoja kuin esseekokoelmiakin. Parisenkymmentä hänen romaaniaan on suomennettu, tuoreimpana Poikkeustila (Otava, 2007), samoin joitakin runoja kokoelmassa Myös sinun nimesi.

Tuorein Atwood-suomennos ei ole kaunokirjallisuutta, vaan velkaan paneutuva, älykäs ja kattava esseekokoelma Velka ja vaurauden varjopuoli (Like, 2009; suom. Petri Stenman), jonka tekstit on alunperin laadittu radioluennoiksi vuonna 2008.

Atwood paneutuu perusteellisesti velan käsitteeseen ja historiaan luodaten erityisesti velan  roolia ihmisten  elämässä ja yhteiskuntien rakenteissa.  Atwood kirjoittaa velasta ikiaikaisena aiheena ja käsitteenä uskonnossa ja kirjallisuudessa. Hän puhuu rahaveloista, kunniaveloista, velasta syntinä, velasta juonena, sekä velasta pallolle, jolle elämme.

Atwoodin lukeneisuus ja sivistys suorastaan huokuu kirjan sivuilta. Vaikka aihe kenties vaikuttaa puisevalta ja raskaalta, on toteutus toisenlainen: kiinnostava, innostava, suorastaan jännittävä. Matka muinaisista yhteiskunnista keskiajan kautta nykypäivään tehdään tekstien, kirjallisuuden kautta.

Aiheena velka on samanaikaisesti sekä ikiaikainen että päivänpolttava. Atwoodin velkakirja on syvällinen, kummallinen ja kiehtova yhdistelmä henkilökohtaisia muistoja, kirjallisuus-, talous- ja uskontohistoriaa, etiikkaa ja poltiikkaa; ja vähän kaunokirjallinenkin.