Eräänä päivänä kahdenkymmenen vuoden ajan

David Nichollsin Sinä päivänä (Otava, 2011; One Day, 2009; suom. Sauli Santikko) on bestseller eikä ihme. Se on koskettava, romanttinen ja melko hauska – tosin kannen Guardian-lainaus “Mielettömän hauska” on minusta voimakasta liioittelua. Lisäksi se on paljon surumielisempi kuin oletin.

Kirja tapahtuu kerran vuodessa, aina 15.7. Siinä eletään vuodesta 1988 vuoteen 2007. Sen päähenkilöt ovat kuusikymmenluvun puolivälissä syntyneet britit Emma Morley ja Dexter Mayhew, Em ja Dex, työväenluokkainen fiksu nainen ja varakkaan perheen hurmaava hulttiopoika.

Kirja kertoo aikuistumisesta ja ihmissuhteiden vaikeudesta, oman tien etsimisestä ja harhapoluista kaukana siitä. Se on kirja ystävyydestä ja rakkaudesta, mutta myös kateudesta, ylimielisyydestä, katkeruudesta ja onnensa ohi kävelemisestä.

Nicholls on kirjoittanut käsikirjoituksia (mm. Rimakauhua ja rakkautta) ja sen huomaa kirjasta: dialogi on nasevaa ja kohtauksittainen eteneminen luonnistuu hyvin. Suhteellisen kepeällä otteella kirja käsittelee isoja ja vaikeitakin asioita: brittiyhteiskunnan luokkajako, pätkätyöläisyys, höttöjulkisuus, pinnallisuus vs. poliittisuus, omien vanhempien sairastuminen ja vanheneminen, vanhemmaksi tuleminen tai siltä välttyminen, alkoholismi, yksinäisyys, elämän eläminen sen sijaan että vain seuraisi ajan kuluvan.

Kirjassa on yli 500 sivua. Vaikka se on sujuvaa tekstiä, jota lukee oikein mielellään, ei pieni tiivistäminen olisi tehnyt pahaa. Mainio romaani kuitenkin.

(Suositut romaanit nykyisin usein muokataan elokuviksi. Tämän pääosissa nähdään Anne Hathaway ja Jim Sturgess. Trailerin perusteella he eivät vanhene 20 vuodessa ollenkaan.)

Kasvutarina enon murhan varjossa

Belinda Bauerin Hautanummi (Karisto, 2011: Blacklands, 2010; suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) on hienosti kirjoitettu romaani, joka on samaan aikaan sekä nuoren pojan kasvutarina että rikosromaani.

Teoksen riipaiseva ja mainio päähenkilö on 12-vuotias Steven, joka haluaa löytää lapsena kadonneen Billy-enonsa ruumiin tehdäkseen perheestään taas tavallisen. Hän haluaa, että äiti ja mummi eivät enää turhaan odota Billyn paluuta. Stevenin kaivaukset laajalla nummialueella ovat epätoivoisen sitkeitä. Saadakseen tietää tarkemman kaivamispaikan Steven kirjoittaa kirjeen vankilassa istuvalle lasten sarjamurhaajalle, jonka uskoo olevan myös enonsa murhaaja. Teinipojan ja psykopaatti-Averyn välille kehkeytyy vankilan sensuurin ja äidin uteliaisuuden päihittävä salakielinen kirjeenvaihto, jonka seurauksia Steven ei osaa edes kuvitella.

Kirjailija onnistuu menemään sekä viattoman pojan että sadistisen murhaajan nahkoihin uskottavasti ja kiehtovasti. Jännitys kasvaa luku luvulta keskellä Stevenin tavallista elämää: koulua, kavereita, kiusaajia, pikkuveljeä, eväiden vertailua, äidin vaihtuvia poikaystäviä. Averyn arki vankilassa ei ulkoisesti muutu, mutta hänen mielessään kaikki on kirjeiden myötä toisin.

Suosittelen. Myös ihmisille, jotka eivät yleensä lue rikoskirjallisuutta.

Tuli kulje kanssani

Marianne Peltomaa kuuluu suomalaisten dekkaristien kärkijoukkoon. Neljäs romaani rikoskonstaapeli Vera Gröhnin ja komisario Heimo Partasen tutkimuksista pureutuu paitsi tuhopolttoihin myös ihmisten välisiin valtapeleihin terävästi havannoiden ja tämän maailman arjessa eläen.

Ja minä irrotan sinusta kaiken kuonan (Schildts, 2011; , Och jag skall avlägsna din slagg, suom. Salla Simukka) teoksen nimenä viittaa raamatunlausesitaatteihin, joita Vera Gröhn alkaa saada postitse työpaikalleen. Liittyvätkö ne eri puolilla pääkaupunkiseutua tapahtuneisiin lukuisiin erilaisiin tuhopolttoihin ja jos, niin vakaviinko, jotka vaativat ihmishenkiä, vaiko roskiksenpolttokolttosiin?

Kun Kruununhaassa menehtyy hurjasti edenneessä palossa pariskunta koirineen, Vera siirtyy väliaikaisesti poliisin tuhopolttoryhmään. Ovatko sitaattiviestit henkilökohtaisia? Mitä Veralta jää huomaamatta?

Säntillinen palomies Aarno Metso on huolissaan autoporukkansa jäsenestä Niklaksesta, joka ei näytä toipuvan palopaikkakokemuksistaan. Ongelmia on myös 14-vuotiaalle Jennalla, joka ulkoilutti palon uhrien koiraa näiden tehdessä pitkää päivää kustantaakseen taidekokoelmansa kartuttamisen. Pariskunnan kummankaan osapuolen sukulaiset eivät suuremmin näytä surevan. Mitä paljastuu uhrien moitteettomalta vaikuttaneen elämän kulissien takaa? Ja mitä tarkoittavat palossa menehtyneen miehen viimeiset sanat palamaan syttyneestä salaatista?

Romaani on tiivistunnelmainen ja sen henkilöissä on särmää. Juoni etenee loogisesti ja tapahtumien kuvaus on luontevaa. Ennalta-arvattavuuksilta ja kliseiltä vältytään. Oivallinen rikosromaani.

Runoilijan arvoitus

Kaiken keskellä Mary Swann (Otava 2010; suom. Hanna Tarkka; Swann – a mystery 1987) on satiiri kirjallisista piireistä. Siinä on myös mysteerin aineksia. Kertojia on neljä ja lopuksi käydään vuoropuhelua elokuvakäsikirjoituksen muodossa. Teos on amerikkalaissyntyisen kanadalaiskirjailija Carol Shieldsin (1935-2003) viides romaani.

Nimen mukaisesti tarinan keskiössä on Mary Swann, köyhä ja oppimaton maalaisnainen, joka kirjoitti runoja. Hänen ainoaksi julkaisukseen jäänyt runokokoelma ilmestyi postuumisti runoilijan väkivaltaisen kuoleman jälkeen vuonna 1965. Parikymmentä vuotta myöhemmin kokoelmalla on jonkinlaista pienten piirien kulttimainetta, ja 250 kappaleen painoksesta jäljellä olevat niteet ovat harvinaisuuksia.

Teoksen neljästä kertojasta kaksi on ammatillisesti kiinnostunut Mary Swannista: elämäkerturi Morton Jimroy yrittää saada kokoon kirjan henkilöstä, josta juuri kukaan ei tunnu tietävän mitään; tutkija Sarah Maloneylla on asema Swannin “löytäjänä” ja hallussaan tämän muistikirja, jonka elämäkerran kirjoittaja haluaisi saada haltuunsa.

Kaksi muuta kertojaa on itse tavannut Mary Swannin: kustantaja Frederic Cruzzi sai häneltä runot paperilapuilla paperipussissa ja rekonstruioi niistä vaimonsa kanssa kokoelman; kirjastonhoitaja/kanslisti/museo-opas Rose Hindmarch luul(ottel)ee olleensa runoilijan ystävä tai uskottu, koska on vaihtanut tämän kanssa muutaman sanan.

Lopuksi järjestetään Swann-symposiumi, jossa jokainen osallistuja yrittää omia Mary Swannin itselleen, tietää hänestä eniten, tulkita häntä parhaiten, tehdä hänestä enemmän tai muuta kuin hän oikeasti oli. Symposiumissa myös käy ilmi, että Swann-materiaali – runokokoelman kappaleet, vähäiset valokuvat, muistikirja, esitelmät, lattian alta löydetyt salaperäiset rakkausrunot – katoilee ja häviää salaperäisesti. Kuka varastaa Swannia ja miksi?

Loppuluku, jossa kirjailijan asema pelkkänä pelinappula paljastuu lopullisesti, on parodinen ja hupaileva, muttei päätä teosta täysin onnistuneesti. Se selventää kuitenkin teoksen idean eli huipentaa sen ristiriidan, joka syntyy yhtäältä vaatimattoman ja tuntemattoman Mary Swannin elämän ja tuotannon ja toisaalta neljän häntä tutkivan ja hänestä kertovan ihmisen motiivien ja ambitioiden välillä. Mary Swann on (mukamas) kaiken keskellä, mutta romaani kertoo Sarah Maloneystä, Morton Jimroysta, Rose Hindmarchista ja Frederic Cruzzista.

Kokonaisuus jää hieman hajanaiseksi eikä teos monista ansioistaan huolimatta kuuluu Shieldsin parhaimpiin. Shieldsin vahvuus on hänen taitavuutensa henkilökuvaajana; hänen parhaimmissa romaaneissaan se onkin loistavaa. Tässä satiirisessa teoksessa henkilöt ovat kuitenkin pilapiirrosmaisia ja yksioikoisia. Satiirikoksi Shields on lempeä ja henkilöitään ymmärtävä, mutta yllättävän kliseinen vielä vuonna 1987.

Vanhanaikaisen valloittavaa

Älkää antako teennäisen suomenkielisen nimen tai kirjeromaaniformaatin karkottaa.

Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin romaani Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (Otava 2010; The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society 2008, suom. Jaana Kapari-Jatta) on koskettava ja mielenkiintoinen kirja.

Se on myös romanttinen – ei siirappinen, vaan ironisen janeaustenmaisesti ihmissuhteissa viisas – ja hauska; sanain ja tapahtuimain käänteet naurattavat välillä lähes ääneen. Samaan aikaan se on myös surullinen ja vakava, koska sota- ja miehitysajan ihmiskohtalot ja kovat koettelemukset koskettavat aidosti. Elävästi kuvattujen henkilöiden kohtalot ikävässä, nälässä ja uutispimennossa tulevat lähelle. Ihaltava rohkeus ja peräänantamattomuus johtavat jotkut heistä vankeuteen, leireille ja kuolemaan.

Lisäksi se on sivistävä. En tiennyt yhtään mitään siitä, mitä Kanaalisaarilla tapahtui toisen maailmansodan aikana. Natsi-Saksa miehitti niitä kesäkuusta 1940 toukokuuhun 1945. Teos on myös hyvällä tavalla vanhanaikainen, mihin vaikuttavat sekä kirjeromaanimuoto, tapahtuma-aika että päähenkilöiden luonteet ja ominaisuudet, jotka ovat hyvin kaukana aikamme itsekkäästä, yksilökeskeisestä kaikki-mulle-heti-tänne-nyt-ajattelusta. Eivät kirjan henkilöt silti enkeleitä, yli-ihmisiä tai ihannekuvia ole; ovatpahan vain ihmismäisiä ja inhimillisiä.

Vaikka romaani on helppolukuinen, ei se ole kevyt tai tyhjänpäiväinen. Siispä se on hyvin kirjoitettu, ja suomennoskin on mainio. Teos on myös voimakkaasti kirjallinen; tai oikeastaan kirjallisuudellinen, sillä juuri kirjat tuovat tämän tarina ihmiset yhteen. Suosittelen lämpimästi kaikille hyvän kirjallisuuden ystäville.

Kummallinen kirjeromaani

Mari Mörön Kuuri (WSOY, 2009) on erikoinen pieni kirjeromaani, jossa on vain toisen osapuolen kirjeet. Jonkinlainen kokonaiskuva hahmottuu hitaasti, jos ollenkaan.

Sodanjälkeiseen aikaan sijoittuvassa kirjassa kirjeitä kirjoittaa Karl-nminen mies Kaisi-nimiselle naiselle, joka opiskelee sairaanhoitajaksi ja on ilmeisesti saamassa perinnön, josta kuitenkin taitaa koitua riitoja. Karl on selvästi vanhempi kuin Kaisi. Karl on (ollut?)  naimisissa ja kärsii jonkinlaisesta sotatraumasta sekä alkoholismista. Kirjeiden mukaan hän ansaitsee elantonsa kääntäjänä, mutta myös jotain hämäräperäistä on ilmassa. Teoksen nimen kuuri viittaa siihen, että Karl on ryhtynyt antabuskuurille päästäkseen eroon juomisesta. Lääke on 1940-luvulla vasta kokeiluvaiheessa ja päihderiippuvaisten vieroitushoito muutenkin lapsenkengissä.

Miten paljon kirjeiden kirjoittajaan voi luottaa? Kertooko hän totuuden tai edes osatotuuden? Kirjoittaako hän valheita? Mitkä ovat hänen tarkoitusperänsä? Onko totuus aina vain osatotuus? Millaisia kirjeitä Kaisi kirjoittaa takaisin? Miten sekaisin Karl on? Ovatko jotkin kirjeistä totuudellisempia kuin toiset?

Romaani herättää valtavasti kysymyksiä, mutta antaa vähän vastauksia. Helpolla Mörö ei lukijaa päästä, vaan antaa jokaisen lukijansa tulkita itse. Päällimmäinen tuntemus teoksen lopussa on “höh”. Tarkemmin pohtiessa hahmottuu kuva Karlista selityskierteiden vyöhteihin takertuneena juoppona  ja Kaisista naivina tyttönä, joka ei osaa irrottautua hoitosuhteessa tavatusta miehestä. Molemmat pettävät itseään, mikäli uskovat suhteensa tulevaisuuteen.

Valheita ja salaisuuksia, osa 1

Virpi Hämeen-Anttilan esikoisromaani Suden vuosi teki minuun aikoinaan suuren vaikutuksen. Sen jälkeen olen lukenut hänen muutkin romaaninsa ja pettynyt ainakin jossain määrin joka kerran, vaikka kirjoissa paljon hyvääkin on.

Tämänvuotinen tiiliskivi Muistan sinut Amanda (Otava) on siinä mielessä jälleen tyypillistä Hämeen-Anttilaa, että hän kirjoittaa yhtäältä ihmeen tyylikkäästi ja taustatyöhön pohjautuen ja toisaalta, paikoin, kummallisen naiivisti ja pinnallisesti. Samoin hänellä on taipumusta liikaan laveuteen ja sivujuonten paisutteluun; tiivistäminen ei olisi ollut tälle romaanille pahasta.

Romaanin päähenkilön, tylsän ja kuivakiskoisen oloisen opettaja Markuksen Julius-isä on ollut taistolaisliikkeen vetovoimainen keulahahmo, jonka Markus on uskonut 1970-luvulla kuolleen Afrikassa. Toisenlainen totuus alkaa paljastua, kun Markuksen auto-onnettomuuden uhriksi joutunut Tuire-äiti paljastaa juuri ennen kuolemaansa Juliuksen olevankin hengissä jossain päin Eurooppaa. Lähes viimeisiksi sanoikseen Tuire pyytää Markusta etsimään Juliuksen ja kertomaan, että hän on antanut anteeksi.

Ihannoitua kuvaa sankari-isästä elätellyt Markus joutuu uudenlaisen isäsuhteen eteen. Markus alkaa etsiä tietoja Juliuksesta ja matkustelee ensin Suomessa ja sitten ulkomaillakin tavatakseen vanhempiensa taistolaisaikaisia ystäviä ja muodostaakseen kuvan todellisesta Juliuksesta sekä jäljittääkseen tämän.

Tarinan kakkospäähenkilö on Noora, keskiaikaisista trubaduureista väitöskirjaa valmisteleva nuori nainen, jolla on suhde naimisissa olevaan mieheen. Kuten arvata saattaa, jossain kohdassa Markuksen ja Nooran tiet kohtaavat, mutta sitä ennen on kuljettu monenmonta turhaakin juonenkäännettä ja eletty jokunen ihmeellinen sattumus liikaa.

Tarinan aikana Markus kasvaa, kehittyy ja muuttuu. Hänen osaltaan kertomus on jäntevä ja pysyy kasassa. Nooran kohdalla tilanne on toinen, vaikka hänenkin tarinalleen annetaan runsaasti tilaa ja sanoja; henkilö jää ohueksi, kiiltokuvamaiseksi, vaille moniulotteisuutta.

Romaani kertoo 1970-luvun taistolaisnuorten aikuisiksi kasvaneista lapsista, jotka, eväinään toisaalta vanhemmiltaan saamansa ihanteet ja toisaalta nykypäivän tyystin toisenlaiset arvot, tässä 2000-alun maailmassa etsivät itseään, vanhempiaan ja “sitä oikeaa”.

Muistan sinut Amanda on kronologinen, romanttinen, helppolukuinen ja viihdyttävä romaani. Eikä siinä ole mitään pahaa. Hämeen-Anttila haluaa olla tarinankertoja. Ja sitä hän on. Välillä vain turhan melodramaattisesti minun makuuni.