Ihmissuhdetarinalla kehystetty hyytävä tragedia

Tony & Susan (Avain, 2011; suom. Mari Janatuinen) on Austin Wrightin (1922-2003) alun perin vuonna 1993 ilmestynyt romaani romaanissa. Tony on Susanin lukeman kirjan päähenkilö. Susan siis lukee kirjassa kirjaa Tonysta, kirjaa nimeltä Yön eläimet.

Susan on keski-ikäinen opettaja ja kirjan – tai oikeastaan käsikirjoituksen – on kirjoittanut hänen entinen miehensä Edward. Susan ei ole pitänyt Edwardin kirjoittajanlahjoja kummoisina, mutta nyt hän joutuu käsikirjoituksen pauloihin. Kyseessä on julma trilleri, jossa matematiikan professori Tony Hastings lähtee vaimonsa ja teini-ikäisen tyttärensä kanssa automatkalle, jolla asiat menevät järkyttävästi ja peruuttamattomasti pieleen. Tony joutuu vieraaseen, omalakiseen maailmaan, jossa hän on voimaton.

Tony & Susan on psykologisen ja väkivaltaisen trillerin sisältävä kirjoittamisen ja lukemisen analyysi ja samalla parisuhdemuistelma. Se pohtii suuria kysymyksiä kuten elämän mielekkyyttä, koston oikeutusta, ihmissuhteiden vaikeutta ja pienten päätösten kauaskantoisia seurauksia.

Usein kehyskertomusrakenne on vain kikka, mutta tässä romaanissa ratkaisu toimii hyvin, koska yksi sen teemoista on lukeminen; lukemisessa erityisesti se, miten siinä samaan aikaan sekä irtoaa omasta nykyhetkestään kirjan maailmaan että tuo oman itsensä ja elämänkokemuksensa lukemaansa, peilaa itseään siinä.

Paha saa palkkansa Lontoossa

Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun (Gummerus, 2011) tapahtuu Lontoossa ja hyvä niin. Sen juonirakennelma tuntuisi Suomeen sijoitettuna luultavasti yliampuvalta ja vielä suureellisemmalta kuin se nyt on.

Päähenkilö Lia (alunperin Lea) on suomalainen graafikko, joka elelee varsin rauhallista yksineloa kunnes tutustuu maannaiseensa Mariin ja päätyy mukaan tämän merkilliseen maailmaan, jossa melkein kaikki on mahdollista ja kaupan. Marilla on ilmeisen rajattomasti rahaa ja firma, joka korjaa yhteiskunnallisia epäkohtia. Kun Mari pistää tuulemaan, saa paha palkkansa. Ja tämän kirjan pahat ovat isoja pahoja: pakkoprostituutio, äärioikeistolaisuus, rasismi, perheväkivalta.

Hiltusen kuljettaa juonta sujuvalla kynällä. Henkilöhahmot eivät ole täysin yksiulotteisia, mutta jäävät kuitenkin varsinaista syvyyttä vaille. Marin selvänäkemiskykyjä ei pidä kavahtaa – mitään yliluonnollista kirjassa ei ole. Sen sijaan se pohtii viihteen keinoin eettisiä ja moraalisia kysymyksiä kuten sitä, onko huijaaminen sallittua suuremman rikoksen paljastamisen tai estämisen vuoksi, ja saako pahan tappaa.

Putoamisvaara

Arnaldur Indriđasonin vakikomisario Erlendur jatkaa lomaansa Islannin itäosissa ja uusimman romaanin Jyrkänteen reunalla (Blue Moon, 2011; Svörtuloft, 2009, suomentanut Seija Holopainen) päähenkilö on hänen nuorempi kollegansa Sigurđur Óli. Jo edellisessähän komisariosta ei kuultu mitään, ja päätutkijana toimi kollega Elinborg. Tässä romaanissa eletään osittain samaa ajankohtaa.

Tarinan alussa Sigurður Ólin ystävä pyytää epävirallista apua ystäväpariskunnalle, joka on joutunut kiristyksen uhriksi. Tutkinta muuttuu pian viralliseksi, kun väitetty kiristäjä löytyy hakattuna asunnostaan.

Vaikka Erlendur on alakuloisuudessaan paikoin liiankin synkkä hahmo, on hän myös sympaattinen. Itsekeskeisestä ja materialistisesta Sigurđur Ólista on sen sijaan etenkin romaanin alussa vaikea pitää; onneksi hänestäkin vähitellen – muun muassa avoeroa ja vanhempien suhdetta miettiessä ja itsetuntemuksen määrän kasvaessa – löytyy hieman empatiaa ja aitoa oikeudentuntoa.

Nuori amerikkalaisuutta ihannoiva liberasti sopii sinänsä hyvin tutkimaan sekavaa rikosvyyhteä, joka kytkeytyy Islannin sittemmin suureksi kuplaksi osoittautuneen talousihmeen nurjiin puoliin.

Arnaldur on taitava kirjoittaja, jonka luomassa maailmassa ihmiset ovat jokaista sivuhenkilöä myöten taitavasti kuvattuja. Parhaimmillaan hän on laitapuolen kulkijoiden kuvaajana; tässäkin pääjuonta temaattisesti sivuavan traagisen sivujuonen rappioalkoholistin elämäntarina riipaisee syvältä ja on se, joka mieleen jää.

Luonnos dekkariksi

Esko Laulajaisen kolmas dekkari Oopperakaupungin murhat (Edico, 2011) on luonnosmainen pienoisromaani, jonka lukaisee hetkessä. Alkusivujen sisällysluettelo yllättää: 34 nimettyä lukua näin lyhyessä teoksessa!

Teoksen tapahtumapaikka on kesäinen Savonlinna. Kirjailijan vakiopoliisi Viinikka on muuttanut oopperajuhlakaupunkiin ja selvittelee kesäisessä idyllissä ensin erikoista ilkivaltaa ja sitten muutamaan tapon yritystä ja kahta murhaa, joilla näyttää olevan yhteyksiä kaupungissa luokkakokoustaan viettäviin ex-lyseolaisiin. Paljon tapahtumia pieneen teokseen.

Lähes kaikki maantieteelliset ja kaupunkikuvalliset faktat – Olavinlinna ja oopperajuhlat, kirjasto Nälkälinnanmäellä, koulut ja muut julkiset rakennukset, ravintolat (joita mainitaan siihen tahtiin, että se alkaa vaikuttaa mainonnalta) jne. lähikuntien nähtävyyksiä myöten – ovat kohdallaan; ja tosiasioista poikkeaminenhan on fiktiossa luvallista. Tosin yleensä sille pitäisi olla jonkinlaiset perustelut.

Mutta juuri mikään muu ei sitten olekaan kohdallaan. Tyylillisesti teksti on täynnä niin kuluneita ilmaisuja, että lukiessa lähes nolottaa kirjoittajan puolesta. Dialogi on kauttaaltaan epäluontevaa. Henkilökuvausta ei ole, joten tarinan ihmiset, joita on pienessä romaanissa turhan paljon, jäävät ohuiksi eivätkä tunnu todellisilta ihmisiltä. Dekkarijuoni toimii jotenkuten, mutta lopun irrallinen terrorismipätkä on täysin tarpeeton.

Kirjassa on aineksia rikosromaaniksi, mutta se jää luonnosmaiseksi – ikään kuin kunnollisen romaanin suunnitelmaksi. Laventamalla ihmiskuvausta (vaikkapa matkailumainonnan kustannuksella), karsimalla juonesta kaikkein epäuskottavimmat käänteet, hiomalla ja parantamalla dialogia ja jättämällä pois kaikkein kliseisimmät ilmaisut tekstistä voisi saada melko kelvollisen kesädekkarin. Tällaisena se ei ole valmis.

Kaikkea sitä tulee luettua.

Raiskaustarina

Joyce Carol Oates ei päästä lukijaa helpolla. Pieni mutta vakava romaani Kosto : rakkaustarina (Otava, 2010; Rape : a love story, 2003, suom. Kaijamari Sivill) tuo raiskauksen ja sen seuraukset iholle asti.

Oatesin kieli on kuvailevaa ja tarkkaa. Harvinainen sinä-kerronta tuo teokseen epätavanomaisen näkökulman: kertoja puhuttelee Bethel-tyttöä, joka 12-vuotiaana joutuu todistamaan yksihuoltajaäitinsä Martinen joukkoraiskauksen ja tulee itsekin pahoinpidellyksi. Niin tytär, äiti kuin isoäitikin joutuvat kestämään tapauksen järkyttävät, uskomattomat seuraukset pikkukaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa.

Romaani on hurja, sen aihe raaka, sen teema väkivalta. Lähes jokainen tiiviin romaanin lyhyistä luvuista järkyttää jotenkin.

Suomennoksen nimi ei ole täysin onnistunut; se kertoo jo etukäteen paljon enemmän kuin alkuperäinen. Muilta osin suomennos on laatutyötä.

Koukuttava trilogia

Tartuin Stieg Larssonin (1954–2004) kirjatrilogiaan puolivahingossa, mutta päästyäni Miehet jotka vihaavat naisia (WSOY, 2006/2010; Män som hatar kvinnor, 2005, suom. Marja Kyrö) pienoisen alkutöksähtelyn ohi ja yli olin koukussa. En kieleen, joka ei ole kovin lennokasta tai kaunista (ja jonka suomennoksesta näkee, että se on jouduttu tekemään kiireessä), vaan kaikkeen muuhun. Vaikka ensimmäinen osa on selkeä kokonaisuus, jossa on alku ja loppu, halusin kuitenkin välittömästi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Trilogian ensimmäisen ja toisen osan tapahtumien välillä on kulunut aikaa, mutta Tyttö joka leikki tulella (WSOY, 2007/2010; Flickan som lekte med elden, 2006, suom. Marja Kyrö) päättyy keskellä hurjaa tilannetta, josta Pilvilinna joka romahti (WSOY, 2008/2010; Luftslottet som sprängdes, 2007, suom. Marja Kyrö) jatkuu suoraan.

Huh, onneksi en lukenut näitä sitä mukaa, kun ne ilmestyivät! Vuoden välein…

Yhteensä 2083-sivuinen trilogia on oikeastaan yksi pitkä eepos ja myös ehjä kokonaisuus, mikä on aika merkillistä, jos tieto kirjailijan suunnitelmasta kirjoittaa 10-osainen sarja pitää paikkansa. Jatkoa ei kuitenkaan seuraa, sillä Larsson menehtyi kesken urakkansa.

Mikä tässä sitten koukuttaa?

Päähenkilöt: Tietokonevelho Lisbeth Salander – yksi omalaatuisimmista kirjallisista naisista: holhouksenalainen, katkera, kostonhimoinen, nerokas, oikeudenmukainen, umpimielinen, väkivaltainenkin. Tutkiva toimittaja Mikael Blomkvist – kevytkenkäinen naistenmies, idealistinen vääryyksien paljastaja.

Sivuhenkilöt myös: Nimiä mainitsematta, sillä tässä sivumäärässä heitä riittää. Hyviä ja pahoja sekä vieläkin pahempia.

Juoni: Jännitystä, salaliittoja ja vauhtia niin, että hitaampia heikottaa ja uskottavuutta koetellaan – todella. Näin kirjoitettiin nyky-Ruotsiin (ja vähän maailmallekin) sijoittuvaa rikoskirjallisuutta fantasiagenren rajamailla.

Asenne: Rikokset paljastetaan. Vääryydet oikaistaan. Syyllisiä rangaistaan. Maailmassa on virhe ja se on korjattava. Sankareita on olemassa.

Seitsemän rikosromaania

Millaisin perusten rikoskirjallisuus määritellään omaan lokeroonsa, luokitellaan dekkareiksi, katsellaan kevyemmäksi, erotellaan vakavammin otettavasta kaunokirjallisuudesta, vähätellään viihteeksi? Mikä erottaa, mikä yhdistää alkusyksystä lukemiani seitsemää dekkarigenreen määrättyä romaania?

Arnaldur Indriđason on lähettänyt vakikomisario Erlendurinsa lomalle itäiseen Islantiin ja nostanut tuoreimman romaaninsa Sameissa vesissä (Blue Moon, 2010; Myrká,, 2008, suom. Seija Holopainen) päähenkilöksi Elinborgin, joka päätyy tutkimaan tyrmäystippojen vaikutuksen alaisena tapetuksi tulleen miehen tapausta, joka vie hänet sekä vainajan syrjäiseen, sulkeutuneeseen kotikylään että Reykjavikin hämärään alamaailmaan. Menneisyydestä löytyy jälleen motiiveja eikä mikään ole sitä, miltä se aluksi näyttää.

Ann Cleeves päättää Shetlandinsaarille sijoittuvan neliosaisen Jimmy Perez -sarjan mallikkaasti komisarion kotisaarelle Fair Islelle teoksessa Sininen sarastus (Karisto, 2010; Blue lightning, 2010, suom. Annukka Kolehmainen), jossa komisario on tuonut morsiamensa Franin tutustumaan vanhempiinsa. Paikallisen lintuaseman johtaja murhataan. Ja pian myös kokki. Perez joutuu aluksi tutkimaan tapahtumia yksin, koska muutaman päivän ajan saari on myrskyn vuoksi motissa. Niinpä myös epäiltyjen joukko on perinteisen dekkarityylin mukaisesti rajattu. Perez tutkii murhia kotikonnuillaan ja tuttujensa joukossa, joskin lintuaseman bongariporukka on muualta kotoisin. Cleeves hallitsee perinteisen dekkarikaavan loistavasti osaten kirjoittaa sitä hyödyntäen nykyaikaisen, traagisen romaanin.

Karin Fossumin Varoitus (WSOY, 2010; Varsleren, 2009, suom. Tarja Teva) on norjalaiskirjailijan Konrad Sejer -romaaneita ja yksi parhaista. Romaanissa on voimakas tunnelma, joka enteilee pahaa, vaikka tapahtumat alkavatkin kepposista – tosin pahansuovista sellaisista. Kyseessä on taitavasti rakennettu psykologinen ja yhteiskunnallinen romaani ja moraliteetti, jossa ei ole mitään kevyttä.

Mari Jungstedtin Aamun hämärissä (Otava, 2010; I denna ljuva sommartid, 2007, suom. Sanna Manninen) kuuluu siihen toiseen (toista kirjoittaa Anna Jansson) Gotlantiin sijoittuvaan ruotsalaisdekkarisarjaan, jossa päähenkilöitä ovat toimittaja Johan Berg ja poliisit Anders Knutas ja Karin Jacobsson. Fårön pikkusaarella tapahtuu teloitustyyppinen raaka murha. Karin saa jutun johtaakseen, kun Knutas lomailee. Johan yrittää saada Emma Winarven takaisin elämäänsä. Vetävässä tarinassa on jännitystä ja romaantiikkaa. Loppu on epäuskottava. Dekkari on kevyehkö ja varsin viihdyttävä.

Matti Laineen Ammattilainen (Gummerus, 2010) on yhtäältä kertomus Lissabonista Helsinkiin matkustavasta palkkamurhaaja, ex-palkkasoturi, Henrique Cabrasta, ja toisaalta Seve Juneksesta, helsinkiläisestä tapahtumatuottajasta, jolla on ongelmia muillekin jakaa. Molemmat päähenkilöt ovat kiinnostavia ja myös muut henkilöt on kuvattu elävästi ja hyvin. Kirjan kaksi tarinaa sivuavat toisiaan vain paikoin, mutta silti teos on kokonainen ja eheä. Mitään syvällisempää sanomaa ei ole havaittavissa, mutta jännitys toimii.

Amerikkalaissyntyisen venetsialaiskirjailijan Donna Leonin seitsemästoista Komisario Brunetti -romaani Unelmien tyttö (Otava, 2010; The girl of his dreams, 2008; suom. Kristiina Rikman) on saanut hieman kummallisen suomennosnimen, koska kyse on siitä, että kanavasta kuolleena löydetty pieni romanityttö tulee kummittelemaan komisarion uniin. Kyseessä on siis unien tyttö. Aihe on yhteiskunnallisesti ajankohtainen kaikkialla Euroopassa. Kurjissa leireissään elävän vähemmistön asema on jyrkkä vastakohta Venetsian vauraudelle. Brunetti on kummissaan, kun kukaan ei tyttöä kysele; ymmärrys yhteiskunnan ulkopuolella elävien suhteesta viranomaisiin kasvaa samalla, kun käy yhä selvemmäksi, ettei köyhillä ja paperittomilla ole samoja oikeuksia kuin rikkailla, joilla on korkea asema.

James Sallisin Kylmä kyyti (Arktinen banaani, 2010; Drive, 2005, suom. Mika Tiirinen) kunnioittaa kovaksikeitetyn noir-dekkarin perinteitä tehokkaalla, modernilla tavalla. Päähenkilö on nimetön Kuski, joka elättää itsensä Hollywoodin stunt-ajajana päivisin ja rikollisten kuskaajana öisin. Hänen työnsä on ajaa eikä hän tee muuta. Tarina etenee epäkronologisesti ja tinkimättömän omintakeisesti kohti loppua, jonka ei voi odottaa olevan happy end.

Yhdistääkö näitä romaaneja muu kuin rikos? Tuskin. Mikä niitä erottaa? Tyyli, tunnelma, yhteiskunnallisuuden aste, psykologisuuden aste, viihdyttävyyden aste, koskettavuuden aste. Yksikään ei ole huono; useimmat ovat hyviä. Kaikkia voin suositella sekä dekkarien ystäville että heille, joista voi sellaisia tulla.

Kaksi sieppausta

Perinteisimmässä dekkarityypissä rikokseksi harvoin kelpaa muu kuin murha. Sarjamurhaajabuumi toi muassaan monikertaiset murhat ja muut julmuudet. Modernissa rikoskirjallisuudessa ei välttämättä tarvita murhaa, eikä aina edes sen uhkaa. Kaksi tuoretta pohjoismaista – suomalainen ja ruotsalainen – rikosromaania kehittää jännityksensä sieppauksista.

Inger Frimanssonin Rotanpyytäjä (Like 2010; Råttfängerskan 2009) ja Johanna Tuomolan Sieppaus (Myllylahti 2010) onnistuvat olemaan äärimmäisen intensiivisiä ilman yhtäkään ruumista, perustaen jännitteensä uhkaan ja epätietoisuuteen. Molemmat romaanit kaivelevat myös ihmisluonnon nurjia puolia – joskin aika erilaisissa tilanteissa ja hyvin erilaisten ihmisten.

Vaikka aihe on yhteinen, ovat romaanit tunnelmaltaan hyvin erilaisia.

Frimanssonin hyytävässä Rotanpyytäjässä erakoitunut, jo ammoin avioeronnut Rose suistuu raiteiltaan, kun ex-miehen uusi puoliso tulee pyytämään häntä miehen kuolinvuoteen äärelle. Rosen hahmossa on kaikessa anteeksiantamattomuudessaan kuitenkin myös jotakin säälittävää ja ymmärrettävää. Romaanin siskokset, kuolevan miehen tyttäret, ovat sen sijaan frimanssonmaisen kieroutunut ja julma pari.  Frimansson jos kuka hallitsee psykologisen jännityksen.

Tuomolan toinen dekkari Sieppaus ei hyydä, mutta jännittävä se on. Joulunalusviikolla ilmoitetaan kadonneeksi koulupoika, jonka äiti vaikuttaa pikkutytöltä. Tapausta tutkii koko Lohjan poliisi, mutta pääosassa on Tuomolan esikoisesta tuttu ylikonstaapeli Noora Nurkka. Hän huomaa etsivänsä lähes enkelimäistä lasta, äitinsä yksinhuoltajaa. Onko poika saanut tarpeekseen ja karannut vai onko hän joutunut pedofiilin uhriksi? Nurkka törmää monenlaisiin ihmiskohtaloihin ennen kuin arvoitus ratkeaa. Tuomolan vahvuus on oivaltava, luonnollinen ihmiskuvaus.

Molemmat romaanit on kirjoitettu erittäin hyvin. Rotanpyytäjä on lähes ahdistava ja synkkä; Sieppaus valoisampi ja toiveikkaampi.

Maksamme velkaa

Kanadalainen Margaret Atwood (s. 1939) on yksi parhaista elävistä kirjailijoista. Hän on kirjoittanut yli kolmekymmentä teosta, niin romaaneja ja runoja kuin esseekokoelmiakin. Parisenkymmentä hänen romaaniaan on suomennettu, tuoreimpana Poikkeustila (Otava, 2007), samoin joitakin runoja kokoelmassa Myös sinun nimesi.

Tuorein Atwood-suomennos ei ole kaunokirjallisuutta, vaan velkaan paneutuva, älykäs ja kattava esseekokoelma Velka ja vaurauden varjopuoli (Like, 2009; suom. Petri Stenman), jonka tekstit on alunperin laadittu radioluennoiksi vuonna 2008.

Atwood paneutuu perusteellisesti velan käsitteeseen ja historiaan luodaten erityisesti velan  roolia ihmisten  elämässä ja yhteiskuntien rakenteissa.  Atwood kirjoittaa velasta ikiaikaisena aiheena ja käsitteenä uskonnossa ja kirjallisuudessa. Hän puhuu rahaveloista, kunniaveloista, velasta syntinä, velasta juonena, sekä velasta pallolle, jolle elämme.

Atwoodin lukeneisuus ja sivistys suorastaan huokuu kirjan sivuilta. Vaikka aihe kenties vaikuttaa puisevalta ja raskaalta, on toteutus toisenlainen: kiinnostava, innostava, suorastaan jännittävä. Matka muinaisista yhteiskunnista keskiajan kautta nykypäivään tehdään tekstien, kirjallisuuden kautta.

Aiheena velka on samanaikaisesti sekä ikiaikainen että päivänpolttava. Atwoodin velkakirja on syvällinen, kummallinen ja kiehtova yhdistelmä henkilökohtaisia muistoja, kirjallisuus-, talous- ja uskontohistoriaa, etiikkaa ja poltiikkaa; ja vähän kaunokirjallinenkin.

Pakkomielteinen rakkaus kohtaa poliittisen väkivallan

Sofi Oksasen Puhdistus oli ensin näytelmä – kiitetty, kehuttu – ja nyt se on laajentunut romaaniksi, joka on Finlandia-palkintoehdokkuutensa – ja itse palkinnonkin, jos minulta kysytään – ansainnut: hienosti kirjoitettu, syvältä kouraiseva ja kertakaikkisen vaikuttava.

Puhdistus kertoo kahden naisen kohtaamisesta Viron maaseudulla 1990-luvun alussa heti Viron itsenäistymisen jälkeen. Parin päivän tapahtumasarjassa kohtaavat ja yhdistyvät eri-ikäisten naisten elämänkohtalot ja -historiat siten, että romaanissa liikutaan samalla taitavasti myös useilla muilla aikatasoilla. Esiin piirtyy yhden virolaisen suvun julma kronikka.

Naisista toinen on iäkäs yksinasuja Aliide Truu, jonka pihalle parikymppinen, mustelmainen Zara pyörtyy. Zara kertoo pakenevansa väkivaltaista miestään, mutta hiljalleen käy ilmi, millaiset epätoivoiset ratkaisut ovat tuoneet tytön Aliiden luo. Samoin paljastuu, millainen on ollut Aliiden kohtalo sota-aikana ja kommunismin vuosina.

Oksasen romaanissa pala Viron vaiettua lähihistoriaa saa äänen. Kirjan teemat – pakkomielteinen rakkaus, käsittämätön petos, loputon häpeä, jatkuva vaino, vaiettu väkivalta, vaientava hyväksikäyttö – ovat rumia ja synkkiä, mutta silti sitä on ilo lukea, koska se on kirjoitettu niin kauniisti - ja kuitenkin julman suorasukaisesti, kenenkään tekoja peittelemättä.