Kun arvokkainta on vesi

Emmi Itärannan esikoisromaani Teemestarin kirja (Teos, 2012) on loistava ja kaikki kiittävät arvostelunsa ansainnut. Dystopia nostaa hänet kerralla samaan sarjaan Maarit Verrosen ja Johanna Sinisalon kanssa kotimaisen tulevaisuusfiktion huipulle.

Teemestarin kirja sijoittuu tulevaisuuteen – ehkä muutaman vuosisadan päähän tästä – jossa arvokkainta kaikesta on vesi. Ihmiskunta sinnittelee vesipulassa ja veden säännöstelyä kontrolloivan sotilasvallan alla. Merivesi on noussut niin paljon, ettei makeaa vettä juuri ole; paarmoja sen sijaan on ilma sakeanaan. Entismaailmasta muistuttavat kaatopaikkojen muoviröykkiöt ja käyttökelvoton teknologia, sekä muutamat säilyneet aidolle paperille painetut kirjat. Lumi ja jää kuuluvat lähes satumaailmaan.

Romaanin päähenkilö ja kertoja, on Noria Kaitio, aikuisuuden kynnykselle astuva teemestarin tytär, joka jatkaa isänsä tehtävässä ja arvossa, vaikkei tehtävä perinteisesti olekaan siirtynyt tyttärille. Samalla hän saa kantaakseen myös suuren salaisuuden, joka liittyy veteen. Ja veden kätkeminen on rikoksista suurin.

Koska kertoja on Noria, tiedämme vain sen, minkä hän tietää. Moni asia jää arvoitukseksi: Miten syntyi se kulttuuri, jossa Norian kylä elää? Lähin kaupunki on nimittäin Kuusamo ja lähin suurkaupunki Uusi Pietari. Hallinnollisia yksiköitä ovat Skandinavian unioni ja Uusi Qian. Henkilöiden nimissä on suomea, japania, kiinaa… Onko vesipula todellinen vai sotilasjuntan keino pitää kansa kurissa? Mitä tapahtui nykyajan ja kirjan maailman välissä, aikana, joka Norialle on hämärän vuosisata? Jotakin Noria ja hänen ystävättärensä Sanja saavat selville, kun Sanja onnistuu korjaamaan laitteen, jolla voi kuunnella entisteknologialla tallennettuja äänitteitä, joissa kerrotaan salaperäisestä Janssonin retkikunnasta.

Jännitteitä kirjassa on monentasoisia: Soljuva, ikiaikainen teeseremonia kohtaa kiivaan, julman sotilasmahdin. Ihmisen oikeudet ja mahdollisuudet saavat vastapainokseen toisaalta yksiköiden itsekkyyden ja omaneduntavoittelun ja toisaalta hirmuvallan kaikkinäkevän kontrollin. Tahto auttaa on ristiriidassa paljastumispelon kanssa. Tiedonjano taistelee onnellisempaa tietämättömyyden olotilaa vastaan. Halu lähteä pois ja jättää kaikki vanha taakseen kilpailee sen kanssa, että on jäätävä suojelemaan ja säilyttämään sitä vähää mitä perinteistä on vielä jäljellä.

Itäranta kirjoittaa upeasti. Romaanin kieli tekee siitä nautinnollista luettavaa. Tarina ei ole kaunis eikä lohdullinen, mutta se on eheä ja vaikuttava. Kirjailija pystyi luomaan tulevaisuudessa elävän päähenkilönsä ja nykyhetkessä lukevan minun välille voimakkaan tunnesiteen; lukiessani toivoin ja pelkäsin Norian kanssa ja puolesta. Olin myös mukana hänen teeseremonioissaan, kuuntelin hänen ja Sanjan keskusteluja, kuljin hänen mukanaan kylätiellä ja tunturipolulla. Ei ihme, että tämä teos voitti Teoksen suuren fantasia- ja scifi-kirjoituskilpailun, johon osallistui yli 350 käsikirjoitusta.

*******

Kirjoitukseni Femme fatale -kokoelmasta jäi ainakin toistaiseksi viimeiseksi dekkariaiheiseksi tässä blogissa. Kirjoitan dekkareista täst’edes yhtenä Dekkariseuran bloggaajista. Muista kirjoista bloggaamista jatkan täällä.

Ihmissuhdetarinalla kehystetty hyytävä tragedia

Tony & Susan (Avain, 2011; suom. Mari Janatuinen) on Austin Wrightin (1922-2003) alun perin vuonna 1993 ilmestynyt romaani romaanissa. Tony on Susanin lukeman kirjan päähenkilö. Susan siis lukee kirjassa kirjaa Tonysta, kirjaa nimeltä Yön eläimet.

Susan on keski-ikäinen opettaja ja kirjan – tai oikeastaan käsikirjoituksen – on kirjoittanut hänen entinen miehensä Edward. Susan ei ole pitänyt Edwardin kirjoittajanlahjoja kummoisina, mutta nyt hän joutuu käsikirjoituksen pauloihin. Kyseessä on julma trilleri, jossa matematiikan professori Tony Hastings lähtee vaimonsa ja teini-ikäisen tyttärensä kanssa automatkalle, jolla asiat menevät järkyttävästi ja peruuttamattomasti pieleen. Tony joutuu vieraaseen, omalakiseen maailmaan, jossa hän on voimaton.

Tony & Susan on psykologisen ja väkivaltaisen trillerin sisältävä kirjoittamisen ja lukemisen analyysi ja samalla parisuhdemuistelma. Se pohtii suuria kysymyksiä kuten elämän mielekkyyttä, koston oikeutusta, ihmissuhteiden vaikeutta ja pienten päätösten kauaskantoisia seurauksia.

Usein kehyskertomusrakenne on vain kikka, mutta tässä romaanissa ratkaisu toimii hyvin, koska yksi sen teemoista on lukeminen; lukemisessa erityisesti se, miten siinä samaan aikaan sekä irtoaa omasta nykyhetkestään kirjan maailmaan että tuo oman itsensä ja elämänkokemuksensa lukemaansa, peilaa itseään siinä.

Tapauskertomuksia

Ihan tavallisena päivänä (Schildts, 2011; Case Histories, 2004, suom. Kaisa Kattelus) on Kate Atkinsonin dekkarinomainen romaani kolmen rikoksen seurauksista; siitä, mitä rikos – katoaminen, murha, tappo – tekee jäljelle jääville.

Romaani kertoo myös siitä, miten ihan tavallisena päivänä voi menettää elämänsä tärkeimmän ihmisen, miten ihan tavallisena päivänä kaikki voi muuttua. Tapauksia on kolme, aluksi. Lopuksi käy ilmi myös neljäs tarina. Kaikkia yhdistää yksityisetsivä Jackson Brodie, ex-poliisi ja ex-sotilas. Kaikkia yhdistävät myös isien ja tyttärien suhteet.

Vanhin tapaus on vuodelta 1970, jolloin herttainen 3-vuotias Olivia katoaa jäljettömiin perheensä keskeltä. Vasta yli 30 vuotta myöhemmin, despoottimaisen isän kuoltua, hieman hassahtaneet isosiskot palkkaavat Brodien selvittämään, mitä todella tapahtui.

Vuoden 1979 tapauksessa nuori äiti tuomitaan vankeuteen miehensä kirvessurmasta. 25 vuotta myöhemmin hänen sisarensa pyytää etsimään pariskunnan tyttären. Miksi vasta nyt? Ja miksi sisar antoi lapsen isovanhempien hoitoon, vaikka lupasi sisarelleen huolehtia lapsesta?

Tuorein tapaus on vuodelta 1994, jolloin lakimies Theon lempitytär Laura surmataan selittämättömästi isän lakifirmassa, johon hän on vastentahtoisesti suostunut kesäharjoittelijaksi pubissa tarjoilemisen sijaan. Kymmenen vuotta suruaan hautonut isä palkkaa Brodien tutkimaan rikosta, joka yhä on poliiseilla selvittämättä.

Kirjassa on useita aikatasoja, näkökulmia ja kertojia, mutta sen rakenne on silti selkeä. Tarinat etenevät sujuvasti ja melko rauhalliseen tahtiin. Henkilöiden ja tapahtumien väliset suhteet paljastuvat vähitellen; kuin hiipien salaa lukijan tietoisuuteen.

Henkilöt on kuvattu hienosti ja kiinnostavasti. Suomennos on taitavaa työtä. Ihan tavallisena päivänä on nautinnollinen lukukokemus.

Romaani on ensimmäinen osa toistaiseksi neliosaista Jackson Brodie -sarjaa, jolle tämän perusteella odotan kovasti jatkoa.

Perhetrilleri ydinvoimalan varjossa

Kati Saurulan esikoisromaani Koiruohon kaupunki (Arktinen banaani, 2011) sijoittuu Neuvostoliittoon, Ukrainaan ja Venäjälle useilla eri aikatasoilla. Saurula on kirjoittanut 25 vuoden takaisen Tshernobyl-katastrofin trilleriksi, jonka keskiössä on kaksi perhettä – ydinvoimalassa työskentelevä pariskunta ja erityisesti heidän tyttärensä Nadja, sekä tämän Ilja-ystävä Tatjana-äiteineen.

Ydinvoimalaonnettomuus on juonen lähtökohta. Paljon myöhemmin Nadja saa isänsä kuoleman jälkeen käsiinsä tämän salaisia papereita, joiden lukeminen saattaa hänet vaaraan, vaikka samizdat-kirjallisuuden ja sen levittäjien sekä KGB:n pitäisi jo olla taakse jäänyttä historiaa. Käytiinkö Nadjan lapsuuden mallikaupungissa laitonta ydinjätekauppaa? Kuka oli petturi – Ilja, Tatjana vai kenties jompikumpi vanhemmista?

Kiihtelysvaaralainen esikoiskirjailija osaa kirjoittaa ja sekoittaa taitavasti faktaa ja fiktiota. Taustatyöt on tehty huolellisesti. Saurula kuvaa uskottavasti niin ydinvoimalan toimintaa kuin neuvostoliittolaista arkitodellisuuttakin.

Harmittavinta romaanissa on sen epätasainen rytmi ja se, että alkupuoli toimii jotenkin paremmin kuin loppu. Mutta pienistä puutteistaan huolimatta Koiruohon kaupunki on kelpo trilleri lupaavalta uudelta kotimaiselta tekijältä.

Toivonojalta tuonpuoleiseen?

Johanna Sinisalo jatkaa omaperäistä, kansainvälisestikin tunnustettua, kirjailijanuraansa hienolla lähitulevaisuusskenaariolla Enkelten verta (Teos, 2011).

Kovin harva tulevaisuuteen sijoittuva fiktio on nykyään utopia, dystopioilla mennään. Niin nytkin. Ja ajallisesti hyvin lähellä: tämän vuosikymmenen loppupuoliskolla. Paikallisesti myös: meillä Suomessa. Toki katastrofi on alkanut muualta ja vasta uhkaa meillä, mutta loppu häämöttää kaikkialla, kun mehiläisten pesäautio laajenee tuhoisiin mittoihin aiheuttaen ruokakatastrofin vauraista maissa vauraimmassa.

Romaanin päähenkilö on hautaustoimistoyrittäjä ja mehiläiskasvattaja – tai ehkä mieluummin mehiläisten hoitaja – Orvo, joka kauhukseen huomaa pesien alkaneen salaperäisesti tyhjentyä myös omilla tiluksillaan. Toinen päähenkilö, Orvon poika Eero, eläinten vallankumousarmeijan aktivisti, on mukana blogimerkintöjensä kautta. Muita henkilöitä on vain pari: Eeron etäinen äiti Marja-Terttu ja Orvon lihantehokasvattajaisä Ari.

Tapahtumapaikkana on Toivonojan tila eikä sana toivo ole siinä turhaan, vaikka tilanne onkin traaginen ja synkkä. Mutta povaako Sinisalo toivoa ihmiskunnalle tai maailmalle sellaisena kuin me sen tunnemme? Vai voittaako eläinten – tässä tapauksessa mehiläisyhdyskuntien – piiloviisaus ihmisten ahneuden? Katoavatko mehiläiset pesistään tuonpuoleiseen?

Loistava romaani ja pelottavan visionäärinen lyhyen aikavälin ennustus. Kaikki tähän vuoteen mennessä tapahtunut on totta. Lähdeluettelo romaanin lopussa on harvinaisuus, mutta tässä paikallaan.

Laatudekkari Ruotsista ei ole yllätys

Ruotsalainen dekkaribuumi ei laannu ja se on hyvä. Michael Hjort ja Hans Rosenfeldt aloittavat kirjalla Mies joka ei ollut murhaaja (Bazar, 2011; Det fördolda, 2010, suomentanut Jaana Nikula) sarjan, jonka pääosassa on psykologi Sebastian Bergman. Ainakin tässä ensimmäisessä osassa myös nelihenkinen murharyhmä, johon ongelmainen ja itsekeskeinen Sebastian änkeytyy itsekkäistä syistä, on pääosassa. Lisäksi muutkin henkilöt ovat harvinaisen elävän ja aidon oloisia.

Painajaisista kärsivä huonokäytöksinen ja ylimielinen seksiaddikti Bergman on menettänyt vaimonsa ja tyttärensä tsunamille tapaninpäivänä 2004, eikä ole ollut kiltti tai helppo ihminen sitä ennenkään. Välit vanhempiin ovat ollet poikki vuosikymmeniä, mutta äidin kuoltua 22 vuotta isän jälkeen pojan on pakko hankkiutua Västeråsiin myymään perintötalo.

Samaan aikaan kaupungissa ilmoitetaan kadonneeksi lukiolaispoika, joka myöhemmin löytyy kuolleena. Monet jäljet johtavat Palmlövin yksityiskouluun, josta Sebastianillakin on omat kokemuksensa.

Kirjoittajakaksikko kuljettaa juonta koukuttavasti ja sujuvalla tyylillä. Yllätyskäänteitä, sekaannuksia, valheita ja huijauksia riittää. Murhia tulee lisää. Tutkimukset junnaavat ensin paikoillaan, kunnes tutkittavaa ja tutkittavia riittää ruuhkaksi saakka.

Mies joka ei ollut murhaaja on laatudekkari, jolle odotan pikaista jatkoa. Myös tämän ensimmäisen osan filmatisointi olisi kiinnostavaa nähdä:  Rolf Lassgård Sebastian Bergmanina kelpaa kyllä.

Kasvutarina enon murhan varjossa

Belinda Bauerin Hautanummi (Karisto, 2011: Blacklands, 2010; suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) on hienosti kirjoitettu romaani, joka on samaan aikaan sekä nuoren pojan kasvutarina että rikosromaani.

Teoksen riipaiseva ja mainio päähenkilö on 12-vuotias Steven, joka haluaa löytää lapsena kadonneen Billy-enonsa ruumiin tehdäkseen perheestään taas tavallisen. Hän haluaa, että äiti ja mummi eivät enää turhaan odota Billyn paluuta. Stevenin kaivaukset laajalla nummialueella ovat epätoivoisen sitkeitä. Saadakseen tietää tarkemman kaivamispaikan Steven kirjoittaa kirjeen vankilassa istuvalle lasten sarjamurhaajalle, jonka uskoo olevan myös enonsa murhaaja. Teinipojan ja psykopaatti-Averyn välille kehkeytyy vankilan sensuurin ja äidin uteliaisuuden päihittävä salakielinen kirjeenvaihto, jonka seurauksia Steven ei osaa edes kuvitella.

Kirjailija onnistuu menemään sekä viattoman pojan että sadistisen murhaajan nahkoihin uskottavasti ja kiehtovasti. Jännitys kasvaa luku luvulta keskellä Stevenin tavallista elämää: koulua, kavereita, kiusaajia, pikkuveljeä, eväiden vertailua, äidin vaihtuvia poikaystäviä. Averyn arki vankilassa ei ulkoisesti muutu, mutta hänen mielessään kaikki on kirjeiden myötä toisin.

Suosittelen. Myös ihmisille, jotka eivät yleensä lue rikoskirjallisuutta.

Tuli kulje kanssani

Marianne Peltomaa kuuluu suomalaisten dekkaristien kärkijoukkoon. Neljäs romaani rikoskonstaapeli Vera Gröhnin ja komisario Heimo Partasen tutkimuksista pureutuu paitsi tuhopolttoihin myös ihmisten välisiin valtapeleihin terävästi havannoiden ja tämän maailman arjessa eläen.

Ja minä irrotan sinusta kaiken kuonan (Schildts, 2011; , Och jag skall avlägsna din slagg, suom. Salla Simukka) teoksen nimenä viittaa raamatunlausesitaatteihin, joita Vera Gröhn alkaa saada postitse työpaikalleen. Liittyvätkö ne eri puolilla pääkaupunkiseutua tapahtuneisiin lukuisiin erilaisiin tuhopolttoihin ja jos, niin vakaviinko, jotka vaativat ihmishenkiä, vaiko roskiksenpolttokolttosiin?

Kun Kruununhaassa menehtyy hurjasti edenneessä palossa pariskunta koirineen, Vera siirtyy väliaikaisesti poliisin tuhopolttoryhmään. Ovatko sitaattiviestit henkilökohtaisia? Mitä Veralta jää huomaamatta?

Säntillinen palomies Aarno Metso on huolissaan autoporukkansa jäsenestä Niklaksesta, joka ei näytä toipuvan palopaikkakokemuksistaan. Ongelmia on myös 14-vuotiaalle Jennalla, joka ulkoilutti palon uhrien koiraa näiden tehdessä pitkää päivää kustantaakseen taidekokoelmansa kartuttamisen. Pariskunnan kummankaan osapuolen sukulaiset eivät suuremmin näytä surevan. Mitä paljastuu uhrien moitteettomalta vaikuttaneen elämän kulissien takaa? Ja mitä tarkoittavat palossa menehtyneen miehen viimeiset sanat palamaan syttyneestä salaatista?

Romaani on tiivistunnelmainen ja sen henkilöissä on särmää. Juoni etenee loogisesti ja tapahtumien kuvaus on luontevaa. Ennalta-arvattavuuksilta ja kliseiltä vältytään. Oivallinen rikosromaani.

Julmuuden keskellä elää toivo

Elina Hirvosen toinen romaani Kauimpana kuolemasta (Avain, 2010) teki minuun paljon suuremman vaikutuksen kuin sekä kansallisesti että kansainvälisesti kiitetty esikoinen Että hän muistaisi saman (2005), joka pääsi niin Finlandia-ehdokkaaksi kuin New York Timesin kirja-arvioliitteen kanteen (käännös When I forgot, 2009). Toki esikoisessakin Hirvosen lahjakkuus näkyi, mutta jotenkin se ei vain kolahtanut.

Kauimpana kuolemasta kertoo suomalaisesta Paulista, entisestä kehitysyhteistyötyöntekijästä, joka palaa eteläiseen Afrikkaan (myös lapsuutensa maahan) odottamaan kuolemaa, ja afrikkalaisesta (maa on romaanissa nimetön) Estheristä, köyhän kylän tytöstä, joka on päässyt kouluun ja yliopistoon ja yrittää nyt parantaa maansa asukkaiden oloja ja elämää.

Lukijan tehtävänä on hahmottaa kokonaisuus näiden kahden kertojan kautta. Heidän tarinansa lähestyvät toisiaan spiraalimaisesti, hitaasti, ennakoiden, kunnes lopulta risteävät kipeästikin.

Paulissa joskus asustanut idealisti on kuollut hyvää tarkoittavan kehitysavun epätoivoisuuteen prostituution, väkivallan ja hyväksikäytön keskellä ja osanakin. Avioliitto on kariutunut ja pojasta tullut skinhead. Paul ei tiedä, miksi jatkaisi elämistä.

Illuusionsa on kadottanut myös Esther, joka silti tekee kaikkensa auttaakseen maataan kohti parempaa tulevaisuutta, ja erityisesti lapsia, jotta heille ei kävisi niin kuin hänen kauniille sielunsisarelleen Bessylle, joka pakeni setänsä vuodekumppanuutta ja katosi. Orpokodista Esther ottaa hoiviinsa Susan-nimisen pikkutytön; voidakseen auttaa edes jotakuta, vähän.

Hirvosen teksti on tiheää ja painavaa, mutta samalla lauseissa on myös herkkyyttä. Romaanissa on valtavasti sekä kauneutta että rumuutta, sekä hyvää että pahaa. Kuolema on alati läsnä. Niin kuin väkivalta, nälkä, pelko ja sairauskin. Lapsia kuolee. He imppaavat liimaa jaksaakseen myydä itseään. Afrikan lapset eivät itke tai valita.

Elämä on julmaa ja epäoikeudenmukaista. Silti jossain pilkahtelee myös toivo. Toivo paremmasta huomisesta. Joskus. Joillekin. Ehkä tässäkin maassa.

Novelli on hieno laji

Alice Munro taitaa novellin. Sen osoittaa taas kerran todeksi uusin suomennos Liian paljon onnea (Tammi, 2010; Too Much Happiness, 2009, suom. Kristiina Rikman).

Novelli on paitsi hieno myös vaikea laji, jossa jännite on synnytettävä nopeasti, henkilöt hahmoteltava tarkoin vedoin ja juoni pidettävä aisoissa. Hyvä novelli jää kestonsa lyhyydestä huolimatta “soimaan” lukijan päähän, synnyttää ja kypsyttää ajatuksia: miten yksi pieni valinta voi muuttaa koko elämän, kuinka jostakin ylitsepääsemättömän kamalasta voi selviytyä, miten ihminen löytää itsensä omituisemmasta tilanteesta kuin olisi koskaan voinut kuvitella, kuinka merkityksellinen voi olla ohikiitävä hetki.

Pidin vähiten kokoelman päättävästä laajasta niminovellista, jonka päähenkilö on matemaatikko-kirjailija Sofja Kovalevskaja. Novellista huokuu, että Munro on ollut innoissaan henkilöstä, mutta itse en samaan tunnelmaan päässyt. Muut yhdeksän novellia sen sijaan ovat henkeäsalpaavan loistavia, erityisesti “Ulottuvuuksia”, “Vapaat radikaalit” ja “Punanaama”.

Niiden ihmiset ovat tavallisia ja pääosin myös heidän elämänsä. Munro valottaa hetkiä heidän elämästään. Ne ovat  usein väkivaltaisia tai muuten vaikeita tapahtumia, jotka vaikuttavat koko elämään. Joskus tuo tapahtuma on syntymä, kuten “Punanaamassa”, joskus kuolema niin kuin “Ulottuvuuksissa”, joskus täpärä pelastuminen niin kuin “Vapaissa radikaaleissa”.

Suosittelen. Rikmanin suomennos on laatutyötä, niin kuin aina.