Toivonojalta tuonpuoleiseen?

Johanna Sinisalo jatkaa omaperäistä, kansainvälisestikin tunnustettua, kirjailijanuraansa hienolla lähitulevaisuusskenaariolla Enkelten verta (Teos, 2011).

Kovin harva tulevaisuuteen sijoittuva fiktio on nykyään utopia, dystopioilla mennään. Niin nytkin. Ja ajallisesti hyvin lähellä: tämän vuosikymmenen loppupuoliskolla. Paikallisesti myös: meillä Suomessa. Toki katastrofi on alkanut muualta ja vasta uhkaa meillä, mutta loppu häämöttää kaikkialla, kun mehiläisten pesäautio laajenee tuhoisiin mittoihin aiheuttaen ruokakatastrofin vauraista maissa vauraimmassa.

Romaanin päähenkilö on hautaustoimistoyrittäjä ja mehiläiskasvattaja – tai ehkä mieluummin mehiläisten hoitaja – Orvo, joka kauhukseen huomaa pesien alkaneen salaperäisesti tyhjentyä myös omilla tiluksillaan. Toinen päähenkilö, Orvon poika Eero, eläinten vallankumousarmeijan aktivisti, on mukana blogimerkintöjensä kautta. Muita henkilöitä on vain pari: Eeron etäinen äiti Marja-Terttu ja Orvon lihantehokasvattajaisä Ari.

Tapahtumapaikkana on Toivonojan tila eikä sana toivo ole siinä turhaan, vaikka tilanne onkin traaginen ja synkkä. Mutta povaako Sinisalo toivoa ihmiskunnalle tai maailmalle sellaisena kuin me sen tunnemme? Vai voittaako eläinten – tässä tapauksessa mehiläisyhdyskuntien – piiloviisaus ihmisten ahneuden? Katoavatko mehiläiset pesistään tuonpuoleiseen?

Loistava romaani ja pelottavan visionäärinen lyhyen aikavälin ennustus. Kaikki tähän vuoteen mennessä tapahtunut on totta. Lähdeluettelo romaanin lopussa on harvinaisuus, mutta tässä paikallaan.

Kasvutarina enon murhan varjossa

Belinda Bauerin Hautanummi (Karisto, 2011: Blacklands, 2010; suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) on hienosti kirjoitettu romaani, joka on samaan aikaan sekä nuoren pojan kasvutarina että rikosromaani.

Teoksen riipaiseva ja mainio päähenkilö on 12-vuotias Steven, joka haluaa löytää lapsena kadonneen Billy-enonsa ruumiin tehdäkseen perheestään taas tavallisen. Hän haluaa, että äiti ja mummi eivät enää turhaan odota Billyn paluuta. Stevenin kaivaukset laajalla nummialueella ovat epätoivoisen sitkeitä. Saadakseen tietää tarkemman kaivamispaikan Steven kirjoittaa kirjeen vankilassa istuvalle lasten sarjamurhaajalle, jonka uskoo olevan myös enonsa murhaaja. Teinipojan ja psykopaatti-Averyn välille kehkeytyy vankilan sensuurin ja äidin uteliaisuuden päihittävä salakielinen kirjeenvaihto, jonka seurauksia Steven ei osaa edes kuvitella.

Kirjailija onnistuu menemään sekä viattoman pojan että sadistisen murhaajan nahkoihin uskottavasti ja kiehtovasti. Jännitys kasvaa luku luvulta keskellä Stevenin tavallista elämää: koulua, kavereita, kiusaajia, pikkuveljeä, eväiden vertailua, äidin vaihtuvia poikaystäviä. Averyn arki vankilassa ei ulkoisesti muutu, mutta hänen mielessään kaikki on kirjeiden myötä toisin.

Suosittelen. Myös ihmisille, jotka eivät yleensä lue rikoskirjallisuutta.

Suomi-vävy pakinoi

Saksalainen Wolfram Eilenberger on naimisissa lähes kaksimetrisen suomalaisen naisen kanssa. Hänen kirjansa Minun suomalainen vaimoni (Siltala, 2011; Finnen von Sinnen: Von einem, der auszog, eine finnische Frau zu heiraten, 2010, suom. Ilona Nykyri) kertoo kuitenkin enemmän suomalaisuudesta ja yleensä suomalaisista kuin suomennosnimen korostamasta vaimosta; vaikka toki hänestäkin. Pariskunta tutustui Espanjassa viisitoista vuotta sitten.

Eilenberger tekee paljon osuvia huomioita vaimonsa maanmiehistä ja -naisista, mutta aina arvostaen, jopa kunnioittaen. Kaikkea ei taatusti kannata ottaa ihan faktana eikä liian tosissaan, vaikka humoristisuuden takana onkin todellisille henkilöille tapahtuneita oikeita asioita. Monet aiheista ovat Suomi-kliseitä, mutta niihin löytyy aina hieman uudenlainen näkökulma – tai niitä liioitellaan ja paisutellaan herkullisesti.

Kaikkia ilmiöitä en tunnista erityisen tai nimenomaan suomalaisiksi enkä ihan kaikkia ole koskaan kohdannut, muttei se lukuiloa haitannut. Oikeastaan vain yksi asia haittasi, ja siitäkin mietin, onko se käännösvirhe vai alkuperäistekstin erhe: Kirjolohia ei taida kovin yleisesti elellä suomalaisjärvissä haukien, ahventen ja särkien kavereina; kasvatuskaloja kun ovat.

Kirja on hauska. Tyylilajia voi nimittää muistelmalliseksi pakinoinniksi. Kulttuurifilosofilla on lisäksi koulutuksensa antama analyyttinen näkökulma niin Marimekon unikkokuvioihin, sahdin juomiseen kuin appivanhempien kommunikointiinkin. Teos on lähellä omaelämäkerrallista romaania; kirjastossa se on luokitettu muistelmiin & elämäkertoihin.

Eilenberger on opiskellut Heidelbergin, Turun ja Zürichin yliopistoissa, jossa väitteli tohtoriksi vuonna 2008. Eilenbergerin muut teokset tarkastelevat muun muassa arkea, lastenkasvatusta, politiikkaa ja urheilua. Viime vuoden alusta Eilenberger on työskennellyt Toronton yliopistossa Kanadassa, jossa myös hänen puolisonsa, entinen koripalloilija, Pia Päiviö opettaa.

Teos on riemastuttava rakkaudentunnustus Suomelle, suomalaisuudelle ja suomalaisille.

Minne tytöt kadonneet?

Otsikon tähän kirjoitukseeni lainaan Leena Lehtolaisen uusimmasta dekkarista, mutta intialaisen Kishwar Desain Pimeyden lapset (Like, 2010; Witness the Night, suom. Terhi Kuusisto) on huomattavasti synkempää ja rankempaa tekstiä maailman tyttöjen kovista kohtaloista kuin uusin Maria Kallio -dekkari.

Pimeyden lapsistakin voi puhua murhamysteerinä, mutta oikeasti se on järkyttävä kuvaus tyttölasten asemasta Intiassa. Laittomien, sukupuolen määritykseen perustuvien aborttien vuoksi heitä syntyy paljon vähemmän kuin poikia. Vauvaiässä heitä kuolee enemmän kuin poikia, koska heitä ei ruokita eikä hoideta kunnolla. Heitä myös surmataan, poltetaan, syövytetään hapolla, kaupataan, orjuutetaan ja suljetaan laitoksiin.

Teoksen päähenkilö on vapaaehtoissosiaalityöntekijä Simran Singh. Hänet kutsutaan entiseen kotikyläänsä Punjabissa auttamaan Durgan tapauksen selvittämisessä. 14-vuotias Durga on tutkintavankeudessa murhista epäiltynä. Tytön koko perhe, 13 ihmistä, on tapettu yhdessä yössä ja talo yritetty polttaa. Durga on raiskattu, mutta hän ei suostu puhumaan yön tapahtumista.

Kun Simran alkaa selvitellä tapauksen taustoja voidakseen auttaa Durgaa, johtavat jäljet muun muassa korruptoituneitten poliisien pakeille, Durgan ja hänen kadonneen sisarensa hurmaavan kotiopettajan luo, sanoinkuvaamattomaan mielisairaalaan ja yksityisille aborttiklinikoille.

Vähitellen Durga alkaa luottaa Simraniin, joka kauhistuu arvostetun ja rikkaan sikhiperheen salaisuuksista. Valitettavasti perheen tapa surmata tai abortoida tyttövauvat sekä kohdella hengissä selvinneitä huonosti on pitkälti myös maan tapa, erityisesti maaseudulla. Tyttövauvoja tapetaan, koska heistä ei ole taloudellista hyötyä. Vanhemmat myös ajattelevat, että tyttöjä on turha kouluttaa, koska he menevät naimisiin ja hyödyttävät miehen perhettä. Intialainen äiti voi lapsensa surmatessaan kokea vapauttavansa tyttären kurjasta naisen elämästä.

Pimeyden lapset on romaani, mutta se perustuu todellisuuteen. Todellisuuteen, jonka toivoisi olevan sepitettyä.

Pientä keveyttä romaanin tuo Simranin itseironinen ja itsenäinen hahmo.

Seitsemän rikosromaania

Millaisin perusten rikoskirjallisuus määritellään omaan lokeroonsa, luokitellaan dekkareiksi, katsellaan kevyemmäksi, erotellaan vakavammin otettavasta kaunokirjallisuudesta, vähätellään viihteeksi? Mikä erottaa, mikä yhdistää alkusyksystä lukemiani seitsemää dekkarigenreen määrättyä romaania?

Arnaldur Indriđason on lähettänyt vakikomisario Erlendurinsa lomalle itäiseen Islantiin ja nostanut tuoreimman romaaninsa Sameissa vesissä (Blue Moon, 2010; Myrká,, 2008, suom. Seija Holopainen) päähenkilöksi Elinborgin, joka päätyy tutkimaan tyrmäystippojen vaikutuksen alaisena tapetuksi tulleen miehen tapausta, joka vie hänet sekä vainajan syrjäiseen, sulkeutuneeseen kotikylään että Reykjavikin hämärään alamaailmaan. Menneisyydestä löytyy jälleen motiiveja eikä mikään ole sitä, miltä se aluksi näyttää.

Ann Cleeves päättää Shetlandinsaarille sijoittuvan neliosaisen Jimmy Perez -sarjan mallikkaasti komisarion kotisaarelle Fair Islelle teoksessa Sininen sarastus (Karisto, 2010; Blue lightning, 2010, suom. Annukka Kolehmainen), jossa komisario on tuonut morsiamensa Franin tutustumaan vanhempiinsa. Paikallisen lintuaseman johtaja murhataan. Ja pian myös kokki. Perez joutuu aluksi tutkimaan tapahtumia yksin, koska muutaman päivän ajan saari on myrskyn vuoksi motissa. Niinpä myös epäiltyjen joukko on perinteisen dekkarityylin mukaisesti rajattu. Perez tutkii murhia kotikonnuillaan ja tuttujensa joukossa, joskin lintuaseman bongariporukka on muualta kotoisin. Cleeves hallitsee perinteisen dekkarikaavan loistavasti osaten kirjoittaa sitä hyödyntäen nykyaikaisen, traagisen romaanin.

Karin Fossumin Varoitus (WSOY, 2010; Varsleren, 2009, suom. Tarja Teva) on norjalaiskirjailijan Konrad Sejer -romaaneita ja yksi parhaista. Romaanissa on voimakas tunnelma, joka enteilee pahaa, vaikka tapahtumat alkavatkin kepposista – tosin pahansuovista sellaisista. Kyseessä on taitavasti rakennettu psykologinen ja yhteiskunnallinen romaani ja moraliteetti, jossa ei ole mitään kevyttä.

Mari Jungstedtin Aamun hämärissä (Otava, 2010; I denna ljuva sommartid, 2007, suom. Sanna Manninen) kuuluu siihen toiseen (toista kirjoittaa Anna Jansson) Gotlantiin sijoittuvaan ruotsalaisdekkarisarjaan, jossa päähenkilöitä ovat toimittaja Johan Berg ja poliisit Anders Knutas ja Karin Jacobsson. Fårön pikkusaarella tapahtuu teloitustyyppinen raaka murha. Karin saa jutun johtaakseen, kun Knutas lomailee. Johan yrittää saada Emma Winarven takaisin elämäänsä. Vetävässä tarinassa on jännitystä ja romaantiikkaa. Loppu on epäuskottava. Dekkari on kevyehkö ja varsin viihdyttävä.

Matti Laineen Ammattilainen (Gummerus, 2010) on yhtäältä kertomus Lissabonista Helsinkiin matkustavasta palkkamurhaaja, ex-palkkasoturi, Henrique Cabrasta, ja toisaalta Seve Juneksesta, helsinkiläisestä tapahtumatuottajasta, jolla on ongelmia muillekin jakaa. Molemmat päähenkilöt ovat kiinnostavia ja myös muut henkilöt on kuvattu elävästi ja hyvin. Kirjan kaksi tarinaa sivuavat toisiaan vain paikoin, mutta silti teos on kokonainen ja eheä. Mitään syvällisempää sanomaa ei ole havaittavissa, mutta jännitys toimii.

Amerikkalaissyntyisen venetsialaiskirjailijan Donna Leonin seitsemästoista Komisario Brunetti -romaani Unelmien tyttö (Otava, 2010; The girl of his dreams, 2008; suom. Kristiina Rikman) on saanut hieman kummallisen suomennosnimen, koska kyse on siitä, että kanavasta kuolleena löydetty pieni romanityttö tulee kummittelemaan komisarion uniin. Kyseessä on siis unien tyttö. Aihe on yhteiskunnallisesti ajankohtainen kaikkialla Euroopassa. Kurjissa leireissään elävän vähemmistön asema on jyrkkä vastakohta Venetsian vauraudelle. Brunetti on kummissaan, kun kukaan ei tyttöä kysele; ymmärrys yhteiskunnan ulkopuolella elävien suhteesta viranomaisiin kasvaa samalla, kun käy yhä selvemmäksi, ettei köyhillä ja paperittomilla ole samoja oikeuksia kuin rikkailla, joilla on korkea asema.

James Sallisin Kylmä kyyti (Arktinen banaani, 2010; Drive, 2005, suom. Mika Tiirinen) kunnioittaa kovaksikeitetyn noir-dekkarin perinteitä tehokkaalla, modernilla tavalla. Päähenkilö on nimetön Kuski, joka elättää itsensä Hollywoodin stunt-ajajana päivisin ja rikollisten kuskaajana öisin. Hänen työnsä on ajaa eikä hän tee muuta. Tarina etenee epäkronologisesti ja tinkimättömän omintakeisesti kohti loppua, jonka ei voi odottaa olevan happy end.

Yhdistääkö näitä romaaneja muu kuin rikos? Tuskin. Mikä niitä erottaa? Tyyli, tunnelma, yhteiskunnallisuuden aste, psykologisuuden aste, viihdyttävyyden aste, koskettavuuden aste. Yksikään ei ole huono; useimmat ovat hyviä. Kaikkia voin suositella sekä dekkarien ystäville että heille, joista voi sellaisia tulla.

Runoilijan arvoitus

Kaiken keskellä Mary Swann (Otava 2010; suom. Hanna Tarkka; Swann – a mystery 1987) on satiiri kirjallisista piireistä. Siinä on myös mysteerin aineksia. Kertojia on neljä ja lopuksi käydään vuoropuhelua elokuvakäsikirjoituksen muodossa. Teos on amerikkalaissyntyisen kanadalaiskirjailija Carol Shieldsin (1935-2003) viides romaani.

Nimen mukaisesti tarinan keskiössä on Mary Swann, köyhä ja oppimaton maalaisnainen, joka kirjoitti runoja. Hänen ainoaksi julkaisukseen jäänyt runokokoelma ilmestyi postuumisti runoilijan väkivaltaisen kuoleman jälkeen vuonna 1965. Parikymmentä vuotta myöhemmin kokoelmalla on jonkinlaista pienten piirien kulttimainetta, ja 250 kappaleen painoksesta jäljellä olevat niteet ovat harvinaisuuksia.

Teoksen neljästä kertojasta kaksi on ammatillisesti kiinnostunut Mary Swannista: elämäkerturi Morton Jimroy yrittää saada kokoon kirjan henkilöstä, josta juuri kukaan ei tunnu tietävän mitään; tutkija Sarah Maloneylla on asema Swannin “löytäjänä” ja hallussaan tämän muistikirja, jonka elämäkerran kirjoittaja haluaisi saada haltuunsa.

Kaksi muuta kertojaa on itse tavannut Mary Swannin: kustantaja Frederic Cruzzi sai häneltä runot paperilapuilla paperipussissa ja rekonstruioi niistä vaimonsa kanssa kokoelman; kirjastonhoitaja/kanslisti/museo-opas Rose Hindmarch luul(ottel)ee olleensa runoilijan ystävä tai uskottu, koska on vaihtanut tämän kanssa muutaman sanan.

Lopuksi järjestetään Swann-symposiumi, jossa jokainen osallistuja yrittää omia Mary Swannin itselleen, tietää hänestä eniten, tulkita häntä parhaiten, tehdä hänestä enemmän tai muuta kuin hän oikeasti oli. Symposiumissa myös käy ilmi, että Swann-materiaali – runokokoelman kappaleet, vähäiset valokuvat, muistikirja, esitelmät, lattian alta löydetyt salaperäiset rakkausrunot – katoilee ja häviää salaperäisesti. Kuka varastaa Swannia ja miksi?

Loppuluku, jossa kirjailijan asema pelkkänä pelinappula paljastuu lopullisesti, on parodinen ja hupaileva, muttei päätä teosta täysin onnistuneesti. Se selventää kuitenkin teoksen idean eli huipentaa sen ristiriidan, joka syntyy yhtäältä vaatimattoman ja tuntemattoman Mary Swannin elämän ja tuotannon ja toisaalta neljän häntä tutkivan ja hänestä kertovan ihmisen motiivien ja ambitioiden välillä. Mary Swann on (mukamas) kaiken keskellä, mutta romaani kertoo Sarah Maloneystä, Morton Jimroysta, Rose Hindmarchista ja Frederic Cruzzista.

Kokonaisuus jää hieman hajanaiseksi eikä teos monista ansioistaan huolimatta kuuluu Shieldsin parhaimpiin. Shieldsin vahvuus on hänen taitavuutensa henkilökuvaajana; hänen parhaimmissa romaaneissaan se onkin loistavaa. Tässä satiirisessa teoksessa henkilöt ovat kuitenkin pilapiirrosmaisia ja yksioikoisia. Satiirikoksi Shields on lempeä ja henkilöitään ymmärtävä, mutta yllättävän kliseinen vielä vuonna 1987.

Hyytävä kylä

Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä (Gummerus 2009) on nopealukuinen kertomus suljetusta pienestä saksalaiskylästä, jossa tarinat lähtevät liikkeelle, kun yhden tilan väki murhataan raa’sti. Vaikka perhe oli sulkeutunut ja omituinen eikä kukaan siitä pitänyt, karmaisee veriteko silti.

Kirja tihkuu jännitystä, salaisuuksia ja menneisyyden painolastia. Tunnelma on raskas ja tiivis. Kirjan ei voi sanoa viihdyttävän, mutta tehokas se on. Vaikka tunnelma on pelottava, on juoni melko yksioikoinen; onneksi kirjailija ei ole turhaan venyttänyt tekstiä tai paisuttanut tarinaa, sillä sitä riittää parahiksi pienoisromaanin verran.

Sodanjälkeiseen aikaan sijoitetun tarinan innoittaja on todellinen,  yhä selvittämätön veriteko 1920-luvulta. Juttu onkin niin karmiva, että sen on melkein pakko perustua todellisuuteen, joka tässä tapauksessa lienee taruakin inhottavampi.

Pappatunturilla pääsee

Juhani Seppovaaran Mopolla Suomeen (Otava, 2007) on sujuva matkakertomus ajelureissusta katoavaan suomalaiseen (sielun)maisemaan.

Valokuvaaja-kirjailijan vaellusreissu Lapissa muuttuu heräteoston myötä mopoilumatkaksi pohjoiseen ja itäiseen Suomeen. Matkan varrella Seppovaara kirjaa sekä omia että kohtaamiensa maa- ja syrjäseudun ihmisten mietteitä nykymaailman menosta. Tekstiä täydentävät realistiset mutta nostalgishenkiset valokuvat ihmisistä, rakennuksista ja maisemista.

Tarina kulkee tasaisesti ja melko verkkaiseen tahtiin kuin mopo konsanaan. Mopoilija yöpyy teltassa, autiotaloissa tai vieraina asumuksissa, joihin hänen tapaamansa ihmiset hänet kutsuvat. Monet heistä ovat miehiä ja monet jo iäkkäitä, mutta on mukana jokunen nainen ja muutama lapsikin.

Kuten aiemmassakin tuotannossaan Seppovaara dokumentoi omintakeiseen tyyliinsä sitä Suomea, joka on sekä maantieteellisesti että henkisesti kaukana kasvukeskusten humusta, ja sellaisia suomalaisia, jotka tuskin voisivat elää täyteenahdetulla pääkaupunkiseudulla. Eikä hän tyydy aina pelkkään dokumentointiin, vaan tuo myös julki yhteiskunnallisia mielipiteitään – muun muassa sen seurauksista, ettei maallamme enää aikoihin ole ollut aluepolitiikkaa.

Mopolla Suomeen on aika alakuloinen, mutta kaunis – joskus hauskakin –  kirja.

Pakkomielteinen rakkaus kohtaa poliittisen väkivallan

Sofi Oksasen Puhdistus oli ensin näytelmä – kiitetty, kehuttu – ja nyt se on laajentunut romaaniksi, joka on Finlandia-palkintoehdokkuutensa – ja itse palkinnonkin, jos minulta kysytään – ansainnut: hienosti kirjoitettu, syvältä kouraiseva ja kertakaikkisen vaikuttava.

Puhdistus kertoo kahden naisen kohtaamisesta Viron maaseudulla 1990-luvun alussa heti Viron itsenäistymisen jälkeen. Parin päivän tapahtumasarjassa kohtaavat ja yhdistyvät eri-ikäisten naisten elämänkohtalot ja -historiat siten, että romaanissa liikutaan samalla taitavasti myös useilla muilla aikatasoilla. Esiin piirtyy yhden virolaisen suvun julma kronikka.

Naisista toinen on iäkäs yksinasuja Aliide Truu, jonka pihalle parikymppinen, mustelmainen Zara pyörtyy. Zara kertoo pakenevansa väkivaltaista miestään, mutta hiljalleen käy ilmi, millaiset epätoivoiset ratkaisut ovat tuoneet tytön Aliiden luo. Samoin paljastuu, millainen on ollut Aliiden kohtalo sota-aikana ja kommunismin vuosina.

Oksasen romaanissa pala Viron vaiettua lähihistoriaa saa äänen. Kirjan teemat – pakkomielteinen rakkaus, käsittämätön petos, loputon häpeä, jatkuva vaino, vaiettu väkivalta, vaientava hyväksikäyttö – ovat rumia ja synkkiä, mutta silti sitä on ilo lukea, koska se on kirjoitettu niin kauniisti - ja kuitenkin julman suorasukaisesti, kenenkään tekoja peittelemättä.