Suomi-vävy pakinoi

Saksalainen Wolfram Eilenberger on naimisissa lähes kaksimetrisen suomalaisen naisen kanssa. Hänen kirjansa Minun suomalainen vaimoni (Siltala, 2011; Finnen von Sinnen: Von einem, der auszog, eine finnische Frau zu heiraten, 2010, suom. Ilona Nykyri) kertoo kuitenkin enemmän suomalaisuudesta ja yleensä suomalaisista kuin suomennosnimen korostamasta vaimosta; vaikka toki hänestäkin. Pariskunta tutustui Espanjassa viisitoista vuotta sitten.

Eilenberger tekee paljon osuvia huomioita vaimonsa maanmiehistä ja -naisista, mutta aina arvostaen, jopa kunnioittaen. Kaikkea ei taatusti kannata ottaa ihan faktana eikä liian tosissaan, vaikka humoristisuuden takana onkin todellisille henkilöille tapahtuneita oikeita asioita. Monet aiheista ovat Suomi-kliseitä, mutta niihin löytyy aina hieman uudenlainen näkökulma – tai niitä liioitellaan ja paisutellaan herkullisesti.

Kaikkia ilmiöitä en tunnista erityisen tai nimenomaan suomalaisiksi enkä ihan kaikkia ole koskaan kohdannut, muttei se lukuiloa haitannut. Oikeastaan vain yksi asia haittasi, ja siitäkin mietin, onko se käännösvirhe vai alkuperäistekstin erhe: Kirjolohia ei taida kovin yleisesti elellä suomalaisjärvissä haukien, ahventen ja särkien kavereina; kasvatuskaloja kun ovat.

Kirja on hauska. Tyylilajia voi nimittää muistelmalliseksi pakinoinniksi. Kulttuurifilosofilla on lisäksi koulutuksensa antama analyyttinen näkökulma niin Marimekon unikkokuvioihin, sahdin juomiseen kuin appivanhempien kommunikointiinkin. Teos on lähellä omaelämäkerrallista romaania; kirjastossa se on luokitettu muistelmiin & elämäkertoihin.

Eilenberger on opiskellut Heidelbergin, Turun ja Zürichin yliopistoissa, jossa väitteli tohtoriksi vuonna 2008. Eilenbergerin muut teokset tarkastelevat muun muassa arkea, lastenkasvatusta, politiikkaa ja urheilua. Viime vuoden alusta Eilenberger on työskennellyt Toronton yliopistossa Kanadassa, jossa myös hänen puolisonsa, entinen koripalloilija, Pia Päiviö opettaa.

Teos on riemastuttava rakkaudentunnustus Suomelle, suomalaisuudelle ja suomalaisille.

Lapsen silmin

Peter Franzénin esikoisromaani Tumman veden päällä (Tammi, 2010) on parhaita lukemiani lapsuuskuvauksia. Kirjailija asettuu lapsen näkökulmaan luontevasti ja uskottavasti. Hänellä on kyky kertoa hienosti sekä se, mitä lapsi näkee ja kokee – niin onnen hetket kuin pelot ja järkytyksetkin – että se, miten lapsi maailman kokee – milloin tulvillaan iloa ja valoa, milloin käsittämättömänä ja vieraana.

Teoksen – joka omaelämäkerrallisuudestaan huolimatta on tyylilajiltaan selkeästi romaani eikä muistelma – päähenkilö on 5-7-vuotias Pete, joka asuu pohjoisessa pikkukaupungissa herttaisen pikkusiskon, rakastavan äidin ja ailahtelevaisen isäpuolen (jota toki isäksi kutsutaan) kanssa. Tärkeitä ihmisiä ovat myös isovanhemmat, jotka liian monena yönä joutuvat vastaanottamaan humalassa riehuvaa perheenpäätä paenneen tyttärensä lapsineen. Vieraammaksi jää pääkaupunkilainen Kake, oikea isä, jonka puhumaa slangia pikku-Peten on vaikea ymmärtää. Tärkeitä ovat myös samanikäiset ystävät naapurista, hoitopaikasta ja koulusta. Eikä kaikkien muidenkaan elämä väkivallatonta ole. Siitä ei vain puhuta. Ainakaan lasten kuullen.

Näkökulma on koko ajan lapsen. Vain lyhyiden lukujen nimissä voi havaita aikuisen kommentteja tapahtumiin. Peten kokemuksia ei selitetä eikä suhteuteta, saati psykologisoida niiden seurauksia. Vaikka katkelmallinen tyyli voi aluksi vaikuttaa helpolta ja kevyeltä, on se harkittua: lapsella on hetkessä elämisen kyky: äsken nähty väkivaltainen tilanne oman kodin keittiössä unohtuu hetken päästä mummolan turvassa. Katkelmista muodostuu kokonaisuus, jonka näyttämä kuva on enemmän kuin sarja kohtauksia pikkupojan elämästä.

Tumman veden päällä on herkkä ja rankka, mutta välillä myös riemastuttavan hauska.

“Kun katson mennyttä, olen muistavinani laulua.”

Doris Lessingin (s. 1919) omaelämäkerran toinen osa Varjossa vaeltaja (Otava, 2010; Walking in the Shade 1997; suomentanut Eva Siikarla) kertoo vuosista 1949-1962 ja sijoittuu kokonaan Lontooseen. Ensimmäinen osahan päättyi siihen, kun tuleva nobelisti saapui Lontooseen pienen poikansa Peterin kanssa. Teos jakautuu lukuihin Lessingin asuinpaikkojen osoitteiden mukaan.

Teoksen alussa ollaan sotien jälkeisessä, ristiriitojen repimässä Lontoossa. Alkaa kylmä sota. Lessing ei pitkään kuulu kommunistiseen puolueeseen, vaikka varmasti pysyy vasemmistolaisena. Feminismistäkin hän tahtoo sanoutua irti, mutta miten se olisi mahdollista. Politiikan kuvaaminen on aika junnaavaa – ehkä tarkoituksellisesti. Sen sijaan kirjailijaelämän ja kirjailijan työn kuvaukset ovat kiinnostavia. Lessing kertoo kirjoittamistavoistaan; siitä, miten hän toimii, mitä tekee, kuinka hän luo. Hän kertoo myös teostensa vastaanotosta, muun muassa Ruoho laulaa –esikoisen aiheuttamasta kohusta, ja siitä, miten Kultainen muistikirja alkoi suorastaan elää omaa elämäänsä.

Yksinhuoltajan äitiys on myös haasteellista. Lessing jätti Etelä-Rhodesiasta lähtiessään kaksi vanhinta lastaan näiden isän hoiviin, mutta kuopus on lontoolaiselämän keskipiste ja hänen ehdoillaan elämää eletään. Kun lapsi kasvaa ja lähtee sisäoppilaitokseen, jää enemmän tilaa kirjallisuudelle ja muillekin taiteille kuten teatteri- ja tv-teksteille. Lessing osallistui aktiivisesti myös ydinpommin ja -voiman vastaiseen toimintaan. Hän kuvaa elävästi mielenosoituskulkueita.

Lessing käsittelee teoksessaan sekä pieniä että suuria kysymyksiä. Esimerkiksi hän ihmettelee sitä, miten ihmisiltä voi puuttua tunne minuudesta, pohtii kirjallisuuden tehtävää, korostaa uusien ideoiden syntymistä ja sitä miten vain ne estävät kulttuurin jähmettymisen, kuvaa Lontoon muuttumista ja työläiskaupunginosien tuhoamista, kuvailee elävästi lukuisia aikakautensa poliittisia ja kulttuurihenkilöitä, sekä kertoo pitkistä iltaöisistä kävelyistään Lontoon eri osissa.

Omaelämäkerrasta on (toistaiseksi) julkaistu vain kaksi osaa. Toivottavasti iäkäs kirjailija julkaisee niille vielä jatkoa.

“Uskonette vakuuttamatta, että minun päähäni saattaa pälkähtää ihan mitä tahansa.”

Juice Leskisen (1950-2006) muistelmien edellinen osa (e.ch. eli ennen kirroosia) jäi ainoaksi. Jälkimmäisen osan oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2007. Siinäpä tärkeimmät (Tammi 2003; 3.p. 2007) on taiteilijan itsekeskeinen ja -rakas muistelmateos, jonka hän kertoo kirjoittaneensa ilman päiväkirjoja ja keikkakalentereita, pelkästään ulkomuistista.

Muistiin on jäänyt ilmeisen paremmin ja elävämpänä elämän alkupuoli kuin viimeisimmät vuodet, sillä kirjan alku on oikein mielenkiintoista luettavaa. Lapsuus- ja nuoruusmuistot Juankoskelta ovat raikkaita ja vaikuttavat rakkailta. Loppupuolella Leskinen sortuu itsesäälin ja omahyväisyyden sekaiseen tilitykseen ryyppäämisestään ja naisistaan, jotka huijaavat ja pettävät.

Musiikista ja sen tekemisestä Leskinen kirjoittaa yllättävän vähän. Bändeistään hän kertoo lähinnä niiden kokoonpanojen vaihtumisten kautta. Teos antaa kuvan monipuolisesti lahjakkaasta miehestä, joka rakasti itseään, mutta josta ilmeisesti kovinkaan moni muu ei juuri pitänyt. Sen Leskinen vaikuttaa itsekin tienneen eikä se häntä ilmeisesti suuremmin vaivannut.

Juice Leskinen jätti lähtemättömät jälkensä suomalaiseen populaarikulttuuriin, mutta ihmeen vähän Siinäpä tärkeimmät niiden jälkien synnystä kertoo. Jotain sellaista muistelmilta kuitenkin odotin.

Pythoneista perusteellisesti

Monty Pythonin maailma Monty Pythonin mukaan (toim. Bob McCabe; Like, 2008) on toki mielenkiintoista luettavaa kaikille tuon nykyaikaisen tv-komedian sekä isän että äidin ystäville, mutta on se välillä vähän turhankin perusteellinen.

Etenkin alkupuolellaan opus toistaa itseään, kun jokainen Python kertoo niin taustastaan, kouluvuosistaan kuin yliopistoajastaankin – usein toisiaan tai samoja tapahtumia kerraten, ehkä josku vähän eri tavoin muistaen – ennen kuin päästään itse asiaan.

Eli siihen, miten syntyi Monty Python’s Flying Circus, jota ilman yksikään nykyinen tv-komedia ei olisi lähellekään sellainen kuin on.

Kirja on tekijöidensä – Graham Chapman (postuumisti), John Cleese, Terry Gilliam, Terry Jones, Eric Idle, Michael Palin - näköinen ja oloinen sisältäen hulvattomuutta, ironiaa, anarkiaa, yhteiskuntakritiikkiä, tunnustuksia, paljastuksia, päiväkirjaotteita, tragediaa, komediaa, farssia, purevia riitoja, rakkautta, kuolemaa, rahavaikeuksia… Läpi käydään niin tv-sarjan eri tuotantokausien vaiheet kuin jokaisen elokuvankin tekeminen.

Vaikkakin pitkä ja perusteellinen, on kirja silti nopea- ja helppolukuinen, ja suositeltava sukellus viihteen historian ihmeelliseen maailmaan.

Nobelistin lapsuus ja nuoruus

Doris Lessingin muistelmien ensimmäinen osa Ihon alla : omaelämäkerran ensimmäinen osa 1919-1949 (Otava, 2008) on mielenkiintoista ja kiehtovaa luettavaa erityisesti alkupuolellaan, jossa Lessing kirjoittaa varhaislapsuudestaan Persiassa sekä leikki- ja kouluiästään Britannian silloissessa siirtomaassa Etelä-Rhodesiassa.

Doris – Tigger - oli kapinallinen lapsi; sopeutuvaisen veljensä vastakohta. Lessing kuvaa hienosti ja viisaasti sekä omaa lapsuuttaan että lapsuutta yleensä; erityisen mieleenpainuvia ovat kuvaukset lapsen tavasta kokea aika – jokainen päivä kestää ikuisuuden – ja keinoista ymmärtää aikuisten tekoja – luostarikoulun kummallisuudet –  ja ajatusmaailmaa.

Jälkipuoliskolla muistelmiin ilmaantuu paikoin lievää puisevuutta, vaikkei tulevan kirjailijan nuoruusvuosista tapahtumia puutu: pari kumppanuusavioliittoa, muutama romanssi, kolme lasta (joista kaksi nuori äiti jättää isän hoiviin), paljon poliittista puhetta ja vähän poliittista toimintaa, kuolemansairas isä, elämäänsä pettynyt äiti, taustalla siirtomaatodellisuus mustine palvelijoineen ja epätasa-arvoineen.

Lessingin elämää taustoittaa myös kaksi maailmansotaa: ensimmäinen vaurioitti hänen vanhempiensa sukupolven, toinen hänen omansa. Lessing viittaa tekstissään usein kaunokirjalliseen tuotantoonsa: tästä elämänvaiheesta kumpusi se-ja-se teos, sen-ja-sen kirjan tietyn henkilön innoitti tämä todellinen ihminen.

Tilitys on kiehtovaa niin yksilötasolla kuin maailmanhistoriallisesti, joten jään mielenkiinnolla odottamaan toisen osan ilmestymistä suomeksi; siinä kirjailijanalku on juuri muuttanut Lontoseen.