Eräänä päivänä kahdenkymmenen vuoden ajan

David Nichollsin Sinä päivänä (Otava, 2011; One Day, 2009; suom. Sauli Santikko) on bestseller eikä ihme. Se on koskettava, romanttinen ja melko hauska – tosin kannen Guardian-lainaus “Mielettömän hauska” on minusta voimakasta liioittelua. Lisäksi se on paljon surumielisempi kuin oletin.

Kirja tapahtuu kerran vuodessa, aina 15.7. Siinä eletään vuodesta 1988 vuoteen 2007. Sen päähenkilöt ovat kuusikymmenluvun puolivälissä syntyneet britit Emma Morley ja Dexter Mayhew, Em ja Dex, työväenluokkainen fiksu nainen ja varakkaan perheen hurmaava hulttiopoika.

Kirja kertoo aikuistumisesta ja ihmissuhteiden vaikeudesta, oman tien etsimisestä ja harhapoluista kaukana siitä. Se on kirja ystävyydestä ja rakkaudesta, mutta myös kateudesta, ylimielisyydestä, katkeruudesta ja onnensa ohi kävelemisestä.

Nicholls on kirjoittanut käsikirjoituksia (mm. Rimakauhua ja rakkautta) ja sen huomaa kirjasta: dialogi on nasevaa ja kohtauksittainen eteneminen luonnistuu hyvin. Suhteellisen kepeällä otteella kirja käsittelee isoja ja vaikeitakin asioita: brittiyhteiskunnan luokkajako, pätkätyöläisyys, höttöjulkisuus, pinnallisuus vs. poliittisuus, omien vanhempien sairastuminen ja vanheneminen, vanhemmaksi tuleminen tai siltä välttyminen, alkoholismi, yksinäisyys, elämän eläminen sen sijaan että vain seuraisi ajan kuluvan.

Kirjassa on yli 500 sivua. Vaikka se on sujuvaa tekstiä, jota lukee oikein mielellään, ei pieni tiivistäminen olisi tehnyt pahaa. Mainio romaani kuitenkin.

(Suositut romaanit nykyisin usein muokataan elokuviksi. Tämän pääosissa nähdään Anne Hathaway ja Jim Sturgess. Trailerin perusteella he eivät vanhene 20 vuodessa ollenkaan.)

Laatudekkari Ruotsista ei ole yllätys

Ruotsalainen dekkaribuumi ei laannu ja se on hyvä. Michael Hjort ja Hans Rosenfeldt aloittavat kirjalla Mies joka ei ollut murhaaja (Bazar, 2011; Det fördolda, 2010, suomentanut Jaana Nikula) sarjan, jonka pääosassa on psykologi Sebastian Bergman. Ainakin tässä ensimmäisessä osassa myös nelihenkinen murharyhmä, johon ongelmainen ja itsekeskeinen Sebastian änkeytyy itsekkäistä syistä, on pääosassa. Lisäksi muutkin henkilöt ovat harvinaisen elävän ja aidon oloisia.

Painajaisista kärsivä huonokäytöksinen ja ylimielinen seksiaddikti Bergman on menettänyt vaimonsa ja tyttärensä tsunamille tapaninpäivänä 2004, eikä ole ollut kiltti tai helppo ihminen sitä ennenkään. Välit vanhempiin ovat ollet poikki vuosikymmeniä, mutta äidin kuoltua 22 vuotta isän jälkeen pojan on pakko hankkiutua Västeråsiin myymään perintötalo.

Samaan aikaan kaupungissa ilmoitetaan kadonneeksi lukiolaispoika, joka myöhemmin löytyy kuolleena. Monet jäljet johtavat Palmlövin yksityiskouluun, josta Sebastianillakin on omat kokemuksensa.

Kirjoittajakaksikko kuljettaa juonta koukuttavasti ja sujuvalla tyylillä. Yllätyskäänteitä, sekaannuksia, valheita ja huijauksia riittää. Murhia tulee lisää. Tutkimukset junnaavat ensin paikoillaan, kunnes tutkittavaa ja tutkittavia riittää ruuhkaksi saakka.

Mies joka ei ollut murhaaja on laatudekkari, jolle odotan pikaista jatkoa. Myös tämän ensimmäisen osan filmatisointi olisi kiinnostavaa nähdä:  Rolf Lassgård Sebastian Bergmanina kelpaa kyllä.

Suomi-vävy pakinoi

Saksalainen Wolfram Eilenberger on naimisissa lähes kaksimetrisen suomalaisen naisen kanssa. Hänen kirjansa Minun suomalainen vaimoni (Siltala, 2011; Finnen von Sinnen: Von einem, der auszog, eine finnische Frau zu heiraten, 2010, suom. Ilona Nykyri) kertoo kuitenkin enemmän suomalaisuudesta ja yleensä suomalaisista kuin suomennosnimen korostamasta vaimosta; vaikka toki hänestäkin. Pariskunta tutustui Espanjassa viisitoista vuotta sitten.

Eilenberger tekee paljon osuvia huomioita vaimonsa maanmiehistä ja -naisista, mutta aina arvostaen, jopa kunnioittaen. Kaikkea ei taatusti kannata ottaa ihan faktana eikä liian tosissaan, vaikka humoristisuuden takana onkin todellisille henkilöille tapahtuneita oikeita asioita. Monet aiheista ovat Suomi-kliseitä, mutta niihin löytyy aina hieman uudenlainen näkökulma – tai niitä liioitellaan ja paisutellaan herkullisesti.

Kaikkia ilmiöitä en tunnista erityisen tai nimenomaan suomalaisiksi enkä ihan kaikkia ole koskaan kohdannut, muttei se lukuiloa haitannut. Oikeastaan vain yksi asia haittasi, ja siitäkin mietin, onko se käännösvirhe vai alkuperäistekstin erhe: Kirjolohia ei taida kovin yleisesti elellä suomalaisjärvissä haukien, ahventen ja särkien kavereina; kasvatuskaloja kun ovat.

Kirja on hauska. Tyylilajia voi nimittää muistelmalliseksi pakinoinniksi. Kulttuurifilosofilla on lisäksi koulutuksensa antama analyyttinen näkökulma niin Marimekon unikkokuvioihin, sahdin juomiseen kuin appivanhempien kommunikointiinkin. Teos on lähellä omaelämäkerrallista romaania; kirjastossa se on luokitettu muistelmiin & elämäkertoihin.

Eilenberger on opiskellut Heidelbergin, Turun ja Zürichin yliopistoissa, jossa väitteli tohtoriksi vuonna 2008. Eilenbergerin muut teokset tarkastelevat muun muassa arkea, lastenkasvatusta, politiikkaa ja urheilua. Viime vuoden alusta Eilenberger on työskennellyt Toronton yliopistossa Kanadassa, jossa myös hänen puolisonsa, entinen koripalloilija, Pia Päiviö opettaa.

Teos on riemastuttava rakkaudentunnustus Suomelle, suomalaisuudelle ja suomalaisille.

Koukuttava trilogia

Tartuin Stieg Larssonin (1954–2004) kirjatrilogiaan puolivahingossa, mutta päästyäni Miehet jotka vihaavat naisia (WSOY, 2006/2010; Män som hatar kvinnor, 2005, suom. Marja Kyrö) pienoisen alkutöksähtelyn ohi ja yli olin koukussa. En kieleen, joka ei ole kovin lennokasta tai kaunista (ja jonka suomennoksesta näkee, että se on jouduttu tekemään kiireessä), vaan kaikkeen muuhun. Vaikka ensimmäinen osa on selkeä kokonaisuus, jossa on alku ja loppu, halusin kuitenkin välittömästi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Trilogian ensimmäisen ja toisen osan tapahtumien välillä on kulunut aikaa, mutta Tyttö joka leikki tulella (WSOY, 2007/2010; Flickan som lekte med elden, 2006, suom. Marja Kyrö) päättyy keskellä hurjaa tilannetta, josta Pilvilinna joka romahti (WSOY, 2008/2010; Luftslottet som sprängdes, 2007, suom. Marja Kyrö) jatkuu suoraan.

Huh, onneksi en lukenut näitä sitä mukaa, kun ne ilmestyivät! Vuoden välein…

Yhteensä 2083-sivuinen trilogia on oikeastaan yksi pitkä eepos ja myös ehjä kokonaisuus, mikä on aika merkillistä, jos tieto kirjailijan suunnitelmasta kirjoittaa 10-osainen sarja pitää paikkansa. Jatkoa ei kuitenkaan seuraa, sillä Larsson menehtyi kesken urakkansa.

Mikä tässä sitten koukuttaa?

Päähenkilöt: Tietokonevelho Lisbeth Salander – yksi omalaatuisimmista kirjallisista naisista: holhouksenalainen, katkera, kostonhimoinen, nerokas, oikeudenmukainen, umpimielinen, väkivaltainenkin. Tutkiva toimittaja Mikael Blomkvist – kevytkenkäinen naistenmies, idealistinen vääryyksien paljastaja.

Sivuhenkilöt myös: Nimiä mainitsematta, sillä tässä sivumäärässä heitä riittää. Hyviä ja pahoja sekä vieläkin pahempia.

Juoni: Jännitystä, salaliittoja ja vauhtia niin, että hitaampia heikottaa ja uskottavuutta koetellaan – todella. Näin kirjoitettiin nyky-Ruotsiin (ja vähän maailmallekin) sijoittuvaa rikoskirjallisuutta fantasiagenren rajamailla.

Asenne: Rikokset paljastetaan. Vääryydet oikaistaan. Syyllisiä rangaistaan. Maailmassa on virhe ja se on korjattava. Sankareita on olemassa.

Oi lapsuus, voi nuoruus

Susan Fletcherin esikoisromaani Irlantilainen tyttö (Like, 2010; Eve Green, 2004; suom. Jonna Joskitt) on tunnelmallinen ja intensiivinen lapsuus- ja nuoruuskuvaus, jonka minäkertoja Evangeline jää seitsemvuotiaana orvoksi yksinhuoltajaäidistään ja muuttaa Brightonista walesilaiseen pikkukylään asumaan isovanhempiensa luo.

Lapsen elämässä muuttuu lähes kaikki. Vaikka maatila kotina ja uusi koulu olisivat jo tarpeeksi, tapahtuu kylässä tragedia, joka muuttaa kaikkien elämän, eikä vähiten nuoren Even, joka toimii tunteidensa viemänä, lapsen logiikalla ja seurauksia ajattelematta.

Kertoessaan tarinaansa ja samalla vanhempiensa tarinaa Eve on jo kolmekymppinen ja odottaa esikoistaan isovanhemmiltaan perimässään talossa aviopuolisonaan Daniel, joka oli talossa renkinä Even lapsuudessa. Even kertomus polveilee aikatasolta toiselle ja liikkuu nopein kääntein eri tilanteiden ja tapahtumien välillä.

Tarinassa on salaisuuksia ja valheita, kiusaamista ja petturuutta, mutta silti positiivinen tunnelma. Eve on selviytyjä; hän pärjää, oppii olemaan välittämättä juoruista, pahoista puheista, menneisyyden haamuista. Vaikeaa hänen on oppia antamaan itselleen anteeksi lapsuuden tekoja, joilla oli kohtalokkaat seuraukset.

Suomennoksen nimivalinta ei mielestäni ole onnistunut.

Vaikea pala

Sapphiren romaani Push ilmestyi suomeksi nimellä Ponnista (Art House) jo vuonna 1998, mutta elokuvan myötä siitä on otettu uusi painos leffanimellä Precious - harlemilaistytön tarina (Like 2010).

Precious on 16-vuotiaana toista kertaa raskaana isälleen, äitinsä pahoinpitelemä ja orjuuttama, luku- ja laskutaidoton, valtavan lihava, vailla itsetuntoa ja tulevaisuutta. Hänellä ei ole ketään eikä kukaan näytä piittavan, mutta sitten potkut koulusta osoittautuvat jonkinlaiseksi onnenpotkuksi. Precious löytää vaihtoehtoisen koulun, kohtalotovereita, ensikodin, kannustavan opettajan. Hän oppii lukemaan ja kirjoittamaan, huolehtimaan lapsestaan ja itsestään.

Tarina on uskomaton – enkä tarkoita, etteikö se voisi olla totta – mutta tapa, jolla se kerrotaan uhkaa pilata kaiken.

Precious kertoo karun tarinansa itse. Tämä on ongelmallinen näkökulma, koska hänen kielitaitonsa on kehittymätön eikä hän osaa analysoida asioita siten kuin hänet kertojana kirjoitetaan tekemään. Toisaalta minä-kertojan käyttäminen tuo hänet lähemmäksi ja koskettaa enemmän. Ken pystyy unohtamaan, ettei Preciousin elämää elävä voi kirjoittaa tällä tavalla Preciousin elämästä, saa aidomman lukukokemuksen kuin sellainen, jota tämä paradoksi vaivaa.

Suomentaja Kristiina Drewsin työ on ollut varmasti hyvin haastavaa. Tuskin on edes mahdollista kääntää suomeksi mustaa harlemilaisslangia niin, että se kuulostaisi aidosti Preciousilta. Drewsin versio lieneen paras mahdollinen.

Irrottelua

Leena Lehtolaisen uusin romaani Henkivartija (Tammi, 2009) on romanttinen vakoilujännäri, josta ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Lehtolaisen teksti kulkee taas kuin parhaimmissa Maria Kallio -sarjan dekkareissa ilman pakkoa ja kireyttä. Juoni on mutkikkaan mielikuvituksellinen ja henkilöhahmot oletettavasti tarkoituksellisen stereotyyppisinä varsin herkullisia.

Päähenkilö on nimeltään Hilja Ilveskero, iältään reilu kolmikymppinen ja ammatiltaan henkivartija. Tapahtumat alkavat Moskovassa, jossa Hilja – Yhdysvalloissa oppinsa saanut kovan luokan ammattilainen – periaatteensa vuoksi hylkää vartioimansa Anita Nuutisen, suomalaisen liikenaisen. Uskottavaa? Ehkei. Perusteltua teoksen sisäisessä maailmassa? Kyllä.

Ilman vartijaansa jäänyt Nuutinen löydetään pian tapettuna eikä suutuspäissään irtisanoutunut Hilja muista reilun puolen vuorokauden tapahtumista mitään. Hänen on siis todistettava oma syyttömyytensä paitsi poliisille myös itselleen. Hilja palaa Suomeen ja saa pian kannoilleen paitsi omalaatuisen rikoskomisaario Laition myös salaperäisen ja kiehtovan David Stahlin. Kenen palveluksessa Stahl on? Voiko edes poliisiin luottaa? Uhkaako Hiljaa “vain” Nuutisen venäläinen ex-kumppani Paskevich? Miten isoihin kuvioihin Hilja oikeastaan on sotkeutunut?

Kun Hilja sitten saa paikan vihreän kansanedustajan turvanaisena, ei hänellä ole enää varaa virheisiin. Uuden työn kautta alkavat selvitä myös rikosvyyhdin valtavat panokset sekä poliittisuus ja kansainvälisyys. Samaan aikaan keritään auki myös Hiljan menneisyyttä – tapahtumia, jotka johtivat erikoiseen lapsuuteen ja nuoruuteen enon hoivissa Kaavin korvessa – sekä ilvesintomieltä.

Lehtolainen on hyvässä vedossa ja irrottelee iloisesti muun muassa hauskoilla nimillä, valehenkilöllisyyksillä, mustalla huumorilla ja rikoskirjallisuuden kliseillä.

Aika entinen ei koskaan enää palaa

Jos tarttuu kirjaan vaikka sillä perusteella, että sen kirjoittaja on muinaisen koulukaverin puoliso, voi hyvinkin yllättyä iloisesti.

Näin kävi minulle Mikko Reitalan romaanin Tähtihetki (Otava, 2009) kohdalla. Teos on mainion sujuva kertomus keski-ikäistyvän kopiokitarakauppiaan yrityksestä herättää henkiin nuoruuden unelmat ja nostaa 80-luvun tähdenlentobändi Babylonia uudelleen pinnalle.

Pahaksi onneksi bändin jäsenistä ainoastaan Pablo on enää edes suunnilleen sama ihminen kuin kaksikymmentä vuotta sitten – hupiveikko ja huumorimies, parhaiden källien keksijä ja uskottava vedättäjä. Kun bändin henkiinherättämiseen liittyvä kepponen sitten menee niin pieleen kuin vain mennä voi, alkavat Pablon sinisilmät hiljalleen avautua näkemään ruman todellisuuden.

Haaveilun aika olisi ohi, mutta Pablo luopuu unelmistaan perin hitaasti ja vaivalloisesti. Kun viimeinenkin salaisuus lopulta paljastuu niin Pablolle kuin lukijallekin, on se aikamoinen yllätys ja silti uskottava, jopa perusteltu. Matkalla kohti totuutta Pablo ennättää saattaa koko lähipiirinsä hengenvaaraan, koska ei aluksi ymmärrä yhtään, miten isojen asioiden ja vaarallisten ihmisten kanssa on tekemisissä.

Reitala kirjoittaa sujuvasti, suhteellisen lyhyin lausein, joilla onnistuu kuitenkin rakentamaan eläväksi tarinan henkilöt, paikat ja tunnelmat tarvitsematta laajoja kuvauksia tai luonnehdintoja. Juoni kulkee vaivatta ja kevyesti, mutta samalla tiukasti otteessaan pitäen, viihdyttäen, kiehtoen, salaisuuksiaan sopivati pantaten ja pikkuhiljaa paljastellen.

Henkilöhahmoja voi pitää melko stereotyyppisinä; joskin osittain se on monen kohdalla vain pintaa tai rooli, jonka alta paljastuu lopulta kokonaisempi, kompleksisempi ihminen. Pablon naiivius on paikoin epäuskottavaa, samoin hänen vaimonsaa kärsivällisyys. Silti Tähtihetki on vähintäänkin kelpo kesälukemiseksi sopiva yhdistelmä kehityskertomusta, rikosromaania ja veijaritarinaa.

Puolassa aikojen muuttuessa

Tuskinpa olisin ennen omia viime- ja toissavuotisia Puolan reissujani tullut edes harkinneeksi tarttumista Jaana Seppäsen esikoisromaaniin Lublinin taika (Avain 2008 ). Mitä muka olisi voinut kiinnostaa tarinassa, jossa suomalainen nuorukainen matkustaa kansainväliselle kielikurssille Puolaan, Lubliniin?

Mielenkiintoinen kirja olisi jäänyt lukematta, sillä Seppäsen romaani on kiinnostava kurkistus Puolan lähimenneisyyteen, ja juuri Puolan ja puolalaisuuden luotaaminen tekee siitä minulle mielenkiintoisen. On hauska tunnistaa paikannimiä, ruokalajeja, tapoja.

Toki teos on myös nuoren miehen kasvutarina, sillä päähenkilö on juuri ennen Puolan matkaansa tehnyt romanttiseksi aiotun mutta katastrofaaliseksi muuttuneen Pariisin reissun, jolla hänen (entisen) tyttöystävänsä mieli on pahasti järkkynyt. Puolalaiskaunottaret pistävät miehen pään sekaisin, mutta onko hän vapaa ja ovatko naiset?

Ajallisesti teos sijoittuu aikaan, jolloin kommunismi on juuri kaatunut ja kapitalismi nousemassa; samoin kuin katolisen kirkon asema vahvistumassa. Ajat ovat muuttumassa; puolaisten mietteet ja tunteet ovat ristiriitaisia: Mitä uusi vapaus tarkoittaa? Onko koko tähänastinen elämäni ollut harhaa? Mihin minä nyt uskon?

Kirja tuo esille myös muutoksen nopeuden, jossa ihmisten on vaikea pysyä mukana. Kun päähenkilö teoksen epilogissa vain vuotta myöhemmin palaa etsimään ystäviään, on harmaa ja kulahtanut, mutta samalla kumman kodikas Puola, jo katoamassa.

Romaanin nimi on mukava kunnianosoitus Isaac Bashevis Singerille, jonka Lublinin taikuri vuodelta 1960 lienee nobelistin kiehtovin teos.

Nobelistin lapsuus ja nuoruus

Doris Lessingin muistelmien ensimmäinen osa Ihon alla : omaelämäkerran ensimmäinen osa 1919-1949 (Otava, 2008) on mielenkiintoista ja kiehtovaa luettavaa erityisesti alkupuolellaan, jossa Lessing kirjoittaa varhaislapsuudestaan Persiassa sekä leikki- ja kouluiästään Britannian silloissessa siirtomaassa Etelä-Rhodesiassa.

Doris – Tigger - oli kapinallinen lapsi; sopeutuvaisen veljensä vastakohta. Lessing kuvaa hienosti ja viisaasti sekä omaa lapsuuttaan että lapsuutta yleensä; erityisen mieleenpainuvia ovat kuvaukset lapsen tavasta kokea aika – jokainen päivä kestää ikuisuuden – ja keinoista ymmärtää aikuisten tekoja – luostarikoulun kummallisuudet –  ja ajatusmaailmaa.

Jälkipuoliskolla muistelmiin ilmaantuu paikoin lievää puisevuutta, vaikkei tulevan kirjailijan nuoruusvuosista tapahtumia puutu: pari kumppanuusavioliittoa, muutama romanssi, kolme lasta (joista kaksi nuori äiti jättää isän hoiviin), paljon poliittista puhetta ja vähän poliittista toimintaa, kuolemansairas isä, elämäänsä pettynyt äiti, taustalla siirtomaatodellisuus mustine palvelijoineen ja epätasa-arvoineen.

Lessingin elämää taustoittaa myös kaksi maailmansotaa: ensimmäinen vaurioitti hänen vanhempiensa sukupolven, toinen hänen omansa. Lessing viittaa tekstissään usein kaunokirjalliseen tuotantoonsa: tästä elämänvaiheesta kumpusi se-ja-se teos, sen-ja-sen kirjan tietyn henkilön innoitti tämä todellinen ihminen.

Tilitys on kiehtovaa niin yksilötasolla kuin maailmanhistoriallisesti, joten jään mielenkiinnolla odottamaan toisen osan ilmestymistä suomeksi; siinä kirjailijanalku on juuri muuttanut Lontoseen.