Äiti menee naimisiin

Kanadalaisen Carol Shieldsin (1935-2003) toinen romaani Ruohovihreää (Otava, 2012; The Box Garden, 1977, suom. Hanna Tarkka) on vähemmän aikansa lapsi kuin odotin. Toki sen kuvaama maailma selkeästi sijoittuu 1970-luvulle, mutta ihmissuhteet – etenkin perhesuhteet – ovat tässä mittakaavassa ajattomia.

Ruohonvihreää on Shieldsin Pikkuseikkoja-esikoisromaanin sisarteos. Päähenkilö Charleen — 38-vuotias runoilija ja oikolukija, eronnut yksinhuoltaja — on Pikkuseikkojen elämäkertakirjailija Judithin sisar. En tiennyt sitä ennen kirjan lukemista, mutta siskosten omintakeisen lakoninen äiti tuntui jotenkin tutulta jo ennen kuin tarkistin asian. Kanadassa romaanit ilmestyivät myöhemmin myös yhdessä nimellä Duet. (Shieldsin toinen perhesuhteiden yhdistämä romaanipari Happenstance ja A Fairly Conventional Woman puolestaan julkaistiin suomeksi yhdessä nimellä Sattumankauppaa.)

Shields oli jo aloittelevana kirjailijana taitava henkilögalleristi. Ruohonvihreää on täynnä herkullisia, omalaatuisia mutta aitoja, henkilöhahmoja. Shields on myös loistava arkisten hetkien tallentaja, tilannetajuinen keskustelujen kuvaaja ja humaanin ironinen ihmisten välisten suhteiden tulkki.

Kun arvokkainta on vesi

Emmi Itärannan esikoisromaani Teemestarin kirja (Teos, 2012) on loistava ja kaikki kiittävät arvostelunsa ansainnut. Dystopia nostaa hänet kerralla samaan sarjaan Maarit Verrosen ja Johanna Sinisalon kanssa kotimaisen tulevaisuusfiktion huipulle.

Teemestarin kirja sijoittuu tulevaisuuteen – ehkä muutaman vuosisadan päähän tästä – jossa arvokkainta kaikesta on vesi. Ihmiskunta sinnittelee vesipulassa ja veden säännöstelyä kontrolloivan sotilasvallan alla. Merivesi on noussut niin paljon, ettei makeaa vettä juuri ole; paarmoja sen sijaan on ilma sakeanaan. Entismaailmasta muistuttavat kaatopaikkojen muoviröykkiöt ja käyttökelvoton teknologia, sekä muutamat säilyneet aidolle paperille painetut kirjat. Lumi ja jää kuuluvat lähes satumaailmaan.

Romaanin päähenkilö ja kertoja, on Noria Kaitio, aikuisuuden kynnykselle astuva teemestarin tytär, joka jatkaa isänsä tehtävässä ja arvossa, vaikkei tehtävä perinteisesti olekaan siirtynyt tyttärille. Samalla hän saa kantaakseen myös suuren salaisuuden, joka liittyy veteen. Ja veden kätkeminen on rikoksista suurin.

Koska kertoja on Noria, tiedämme vain sen, minkä hän tietää. Moni asia jää arvoitukseksi: Miten syntyi se kulttuuri, jossa Norian kylä elää? Lähin kaupunki on nimittäin Kuusamo ja lähin suurkaupunki Uusi Pietari. Hallinnollisia yksiköitä ovat Skandinavian unioni ja Uusi Qian. Henkilöiden nimissä on suomea, japania, kiinaa… Onko vesipula todellinen vai sotilasjuntan keino pitää kansa kurissa? Mitä tapahtui nykyajan ja kirjan maailman välissä, aikana, joka Norialle on hämärän vuosisata? Jotakin Noria ja hänen ystävättärensä Sanja saavat selville, kun Sanja onnistuu korjaamaan laitteen, jolla voi kuunnella entisteknologialla tallennettuja äänitteitä, joissa kerrotaan salaperäisestä Janssonin retkikunnasta.

Jännitteitä kirjassa on monentasoisia: Soljuva, ikiaikainen teeseremonia kohtaa kiivaan, julman sotilasmahdin. Ihmisen oikeudet ja mahdollisuudet saavat vastapainokseen toisaalta yksiköiden itsekkyyden ja omaneduntavoittelun ja toisaalta hirmuvallan kaikkinäkevän kontrollin. Tahto auttaa on ristiriidassa paljastumispelon kanssa. Tiedonjano taistelee onnellisempaa tietämättömyyden olotilaa vastaan. Halu lähteä pois ja jättää kaikki vanha taakseen kilpailee sen kanssa, että on jäätävä suojelemaan ja säilyttämään sitä vähää mitä perinteistä on vielä jäljellä.

Itäranta kirjoittaa upeasti. Romaanin kieli tekee siitä nautinnollista luettavaa. Tarina ei ole kaunis eikä lohdullinen, mutta se on eheä ja vaikuttava. Kirjailija pystyi luomaan tulevaisuudessa elävän päähenkilönsä ja nykyhetkessä lukevan minun välille voimakkaan tunnesiteen; lukiessani toivoin ja pelkäsin Norian kanssa ja puolesta. Olin myös mukana hänen teeseremonioissaan, kuuntelin hänen ja Sanjan keskusteluja, kuljin hänen mukanaan kylätiellä ja tunturipolulla. Ei ihme, että tämä teos voitti Teoksen suuren fantasia- ja scifi-kirjoituskilpailun, johon osallistui yli 350 käsikirjoitusta.

*******

Kirjoitukseni Femme fatale -kokoelmasta jäi ainakin toistaiseksi viimeiseksi dekkariaiheiseksi tässä blogissa. Kirjoitan dekkareista täst’edes yhtenä Dekkariseuran bloggaajista. Muista kirjoista bloggaamista jatkan täällä.

Ihmissuhdetarinalla kehystetty hyytävä tragedia

Tony & Susan (Avain, 2011; suom. Mari Janatuinen) on Austin Wrightin (1922-2003) alun perin vuonna 1993 ilmestynyt romaani romaanissa. Tony on Susanin lukeman kirjan päähenkilö. Susan siis lukee kirjassa kirjaa Tonysta, kirjaa nimeltä Yön eläimet.

Susan on keski-ikäinen opettaja ja kirjan – tai oikeastaan käsikirjoituksen – on kirjoittanut hänen entinen miehensä Edward. Susan ei ole pitänyt Edwardin kirjoittajanlahjoja kummoisina, mutta nyt hän joutuu käsikirjoituksen pauloihin. Kyseessä on julma trilleri, jossa matematiikan professori Tony Hastings lähtee vaimonsa ja teini-ikäisen tyttärensä kanssa automatkalle, jolla asiat menevät järkyttävästi ja peruuttamattomasti pieleen. Tony joutuu vieraaseen, omalakiseen maailmaan, jossa hän on voimaton.

Tony & Susan on psykologisen ja väkivaltaisen trillerin sisältävä kirjoittamisen ja lukemisen analyysi ja samalla parisuhdemuistelma. Se pohtii suuria kysymyksiä kuten elämän mielekkyyttä, koston oikeutusta, ihmissuhteiden vaikeutta ja pienten päätösten kauaskantoisia seurauksia.

Usein kehyskertomusrakenne on vain kikka, mutta tässä romaanissa ratkaisu toimii hyvin, koska yksi sen teemoista on lukeminen; lukemisessa erityisesti se, miten siinä samaan aikaan sekä irtoaa omasta nykyhetkestään kirjan maailmaan että tuo oman itsensä ja elämänkokemuksensa lukemaansa, peilaa itseään siinä.

Tapauskertomuksia

Ihan tavallisena päivänä (Schildts, 2011; Case Histories, 2004, suom. Kaisa Kattelus) on Kate Atkinsonin dekkarinomainen romaani kolmen rikoksen seurauksista; siitä, mitä rikos – katoaminen, murha, tappo – tekee jäljelle jääville.

Romaani kertoo myös siitä, miten ihan tavallisena päivänä voi menettää elämänsä tärkeimmän ihmisen, miten ihan tavallisena päivänä kaikki voi muuttua. Tapauksia on kolme, aluksi. Lopuksi käy ilmi myös neljäs tarina. Kaikkia yhdistää yksityisetsivä Jackson Brodie, ex-poliisi ja ex-sotilas. Kaikkia yhdistävät myös isien ja tyttärien suhteet.

Vanhin tapaus on vuodelta 1970, jolloin herttainen 3-vuotias Olivia katoaa jäljettömiin perheensä keskeltä. Vasta yli 30 vuotta myöhemmin, despoottimaisen isän kuoltua, hieman hassahtaneet isosiskot palkkaavat Brodien selvittämään, mitä todella tapahtui.

Vuoden 1979 tapauksessa nuori äiti tuomitaan vankeuteen miehensä kirvessurmasta. 25 vuotta myöhemmin hänen sisarensa pyytää etsimään pariskunnan tyttären. Miksi vasta nyt? Ja miksi sisar antoi lapsen isovanhempien hoitoon, vaikka lupasi sisarelleen huolehtia lapsesta?

Tuorein tapaus on vuodelta 1994, jolloin lakimies Theon lempitytär Laura surmataan selittämättömästi isän lakifirmassa, johon hän on vastentahtoisesti suostunut kesäharjoittelijaksi pubissa tarjoilemisen sijaan. Kymmenen vuotta suruaan hautonut isä palkkaa Brodien tutkimaan rikosta, joka yhä on poliiseilla selvittämättä.

Kirjassa on useita aikatasoja, näkökulmia ja kertojia, mutta sen rakenne on silti selkeä. Tarinat etenevät sujuvasti ja melko rauhalliseen tahtiin. Henkilöiden ja tapahtumien väliset suhteet paljastuvat vähitellen; kuin hiipien salaa lukijan tietoisuuteen.

Henkilöt on kuvattu hienosti ja kiinnostavasti. Suomennos on taitavaa työtä. Ihan tavallisena päivänä on nautinnollinen lukukokemus.

Romaani on ensimmäinen osa toistaiseksi neliosaista Jackson Brodie -sarjaa, jolle tämän perusteella odotan kovasti jatkoa.

Perhetrilleri ydinvoimalan varjossa

Kati Saurulan esikoisromaani Koiruohon kaupunki (Arktinen banaani, 2011) sijoittuu Neuvostoliittoon, Ukrainaan ja Venäjälle useilla eri aikatasoilla. Saurula on kirjoittanut 25 vuoden takaisen Tshernobyl-katastrofin trilleriksi, jonka keskiössä on kaksi perhettä – ydinvoimalassa työskentelevä pariskunta ja erityisesti heidän tyttärensä Nadja, sekä tämän Ilja-ystävä Tatjana-äiteineen.

Ydinvoimalaonnettomuus on juonen lähtökohta. Paljon myöhemmin Nadja saa isänsä kuoleman jälkeen käsiinsä tämän salaisia papereita, joiden lukeminen saattaa hänet vaaraan, vaikka samizdat-kirjallisuuden ja sen levittäjien sekä KGB:n pitäisi jo olla taakse jäänyttä historiaa. Käytiinkö Nadjan lapsuuden mallikaupungissa laitonta ydinjätekauppaa? Kuka oli petturi – Ilja, Tatjana vai kenties jompikumpi vanhemmista?

Kiihtelysvaaralainen esikoiskirjailija osaa kirjoittaa ja sekoittaa taitavasti faktaa ja fiktiota. Taustatyöt on tehty huolellisesti. Saurula kuvaa uskottavasti niin ydinvoimalan toimintaa kuin neuvostoliittolaista arkitodellisuuttakin.

Harmittavinta romaanissa on sen epätasainen rytmi ja se, että alkupuoli toimii jotenkin paremmin kuin loppu. Mutta pienistä puutteistaan huolimatta Koiruohon kaupunki on kelpo trilleri lupaavalta uudelta kotimaiselta tekijältä.

Erittäin lupaava alku

En lue paljon tieteis- tai fantasiakirjallisuutta, mutta positiiviset arviot saivat onneksi tarttumaan uusien kotimaisten tekijöiden, Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen, Routasisaruksiin (WSOY, 2011), joka aloittaa 2300-luvulle sijoittuvan trilogian. Teoksen maailmassa ihmiskunta on lähestulkoon jo onnistunut tuhoamaan itsensä.

Teoksen nimi- ja kertojapäähenkilöitä ovat aikuistuvat Utu ja Marras, joista Utu on Laaksoon 2-vuotiaana adoptoitu tyttö ja Marras hänen kasvattiveljensä, joka on traagisten tapahtumien seurauksena lähtenyt Laaksosta. Utun erikoinen ominaisuus kuunnella ja ohjata koneita ja laitteita ei Laakson turvallisessa mutta tarkoin säädellyssä maailmassa ymmärrystä saa. Hän päättää löytää Marraksen ja karkaa.

Laakso on yksi Euraanian, eli sen, mitä Euroopasta on jäljellä sitten vuoden 2068 suuren terrori-iskun, erilaisista ideologisista yhteisöistä, joista kukin pyrkii selviytymään omalla tyylillään; esimerkiksi jäljellä olevaan tekniikkaan tukeutuen, luonnonmukaisuutta ja vaatimattomuutta arvostaen tai toisia riistäen. Kaikkia alueita yhdistää lisääntymisen ja vanhemmuuden voimakas sääntely. Lähes kaikki ihmiset steriloidaan ja lasten perimää valvotaan tarkasti. Muita kuin keinohedelmöitettyjä adoptiolapsia ei oikeastaan ole. Asuttujen alueiden lisäksi Euraaniassa on jättiläismäisiä kaatopaikkoja ja bioterrori-iskujen tuhoamia, elinkelvottomia alueita.

Routasisarukset on kunnianhimoinen ja personaallinen romaani, joka loistavasti kestää vertailun lajityyppien (dystopiat, fantasia, scifi) kansainvälisiin nimiin. Vaikka kirja löytyy kirjaston nuorten osastolta, suosittelen sitä lämpimästi myös aikuislukijoille.

Kieli on viimeisteltyä, kerronta sujuvaa ja henkilöhahmot kiinnostavia. Kertojanäkökulmien vaihtelu toimii loistavasti. Seikkailu yhdistyy saumattomasti pohdintaan yksilönvapaudesta, yhteiskunnallisista valtarakenteista, biotekniikan mahdollisuuksista ja uhista sekä globaalista eriarvoisuudesta.

Loppusilauksena fantasiagenrelle ominainen ennustus – muuttuvassa mystisyydessään – koukuttaa odottamaan seuraava osaa.

Kasvutarina enon murhan varjossa

Belinda Bauerin Hautanummi (Karisto, 2011: Blacklands, 2010; suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) on hienosti kirjoitettu romaani, joka on samaan aikaan sekä nuoren pojan kasvutarina että rikosromaani.

Teoksen riipaiseva ja mainio päähenkilö on 12-vuotias Steven, joka haluaa löytää lapsena kadonneen Billy-enonsa ruumiin tehdäkseen perheestään taas tavallisen. Hän haluaa, että äiti ja mummi eivät enää turhaan odota Billyn paluuta. Stevenin kaivaukset laajalla nummialueella ovat epätoivoisen sitkeitä. Saadakseen tietää tarkemman kaivamispaikan Steven kirjoittaa kirjeen vankilassa istuvalle lasten sarjamurhaajalle, jonka uskoo olevan myös enonsa murhaaja. Teinipojan ja psykopaatti-Averyn välille kehkeytyy vankilan sensuurin ja äidin uteliaisuuden päihittävä salakielinen kirjeenvaihto, jonka seurauksia Steven ei osaa edes kuvitella.

Kirjailija onnistuu menemään sekä viattoman pojan että sadistisen murhaajan nahkoihin uskottavasti ja kiehtovasti. Jännitys kasvaa luku luvulta keskellä Stevenin tavallista elämää: koulua, kavereita, kiusaajia, pikkuveljeä, eväiden vertailua, äidin vaihtuvia poikaystäviä. Averyn arki vankilassa ei ulkoisesti muutu, mutta hänen mielessään kaikki on kirjeiden myötä toisin.

Suosittelen. Myös ihmisille, jotka eivät yleensä lue rikoskirjallisuutta.

Pettäjän tie

Tiina Lymin esikoisromaani Susi sisällä (Helsinki-kirjat, 2010) kertoo parisuhteen tuhosta. Täydellinen aviomies ja isä Vesa Virtanen paljastuu suuren luokan petturiksi. Tuula-vaimon maailma romahtaa. Lapset Ansa ja Petteri kärsivät paitsi vanhempien välirikosta myös siitä, ettei arki enää suju. Myös ystävät Sanna, Mauri ja Antero ajautuvat pariskunnan kriisin pyörteisiin.

Romaani perustuu näyttelijä-käsikirjoittaja Lymin samannimiseen näytelmään (kantaesitys 2009)  ja se näkyy myös romaanista. Useimmat kohtaukset on helppo kuvitella näyttämölle ja henkilöissä on estradin vaatimaa liioittelua. Kursivoidut osat, joissa Vesa selittää tilaansa ja tilannettaan, ovat kuin näytelmärepliikkejä. Nämä ominaisuudet tekevät romaanista visuaalisen ja dynaamisen, mutta samalla myös hieman käsikirjoitusmaisen. Etenkin Vesan viikko viltin alla Anteron sohvalla ja sen jälkeinen pakastinkohtaus ovat kuin suoraan näyttämöltä.

Susi sisällä on tragikoominen kuvaus unelma-avioliiton kulissien sortumisesta. Se kertoo rakkaudesta ja vihasta, syyllisyydestä ja petoksesta, anteeksiantamisen vaikeudesta ja kostonhalusta, masennuksesta ja toipumisesta. Se näyttää myös, miten aikuisten maailman romahtaminen vaikuttaa lapsiin. Tunnelmat vaihtelevat synkästä hilpeään ja surkeasta raivoisaan.

Dialogi sujuu, kuinkas muutenkaan, ja kohtauksesta toiseen edetään aikailematta, mutta romaanimaista otetta ei oikein löydy. Henkilöt ovat kukin yhden ominaisuuden edustajia; eivät kovin monisyisiä. Kirjoitustyyli viihdyttää ja yllättää, mutta jotain jää puuttumaan. Näyttämöllä tämä pitäisi nähdä. Tai elokuvana.

Anni Koskinen Chicagosta

Jos Barbara Fisterin dekkarin Pyhimysmurha (Nemo, 2010; In the Wind, 2008, suom. Pekka Makkonen) päähenkilön nimi ei olisi Anni Koskinen, en olisi ehkä tarttunut tähän kirjaan. Mutta pitihän lukea, millaisen suomalaisyksityisetsivän yhdysvaltalainen kirjastonhoitaja ja Muumi-fani on luonut.

Juuri poliisista eronneen ja omaa bisnestä kadonneiden etsimisellä aloittelevan Koskisen (liekö sukua tamperelaiskomisariolle?) hahmo on aivan miellyttävä, mutta nimeä lukuunottamatta hänen sukujuurensa voisivat olla mistä tahansa – ja ehkä ovatkin; sen verran vähän hän taustastaan tietää.

Dekkarin juonen soisi yleensä olevan jollain tavoin jännittävän, mutta siinä Fister ei erityisen hyvin onnistu. Romaanilla on toimivatkin hetkensä, mutta niitä ei ole tarpeeksi. Kokonaisuus on melko poukkoileva tarina naisesta, joka putkahtaa ihmisten ilmoille 30 vuotta sen jälkeen, kun hän katosi epäiltynä FBI-agentin murhasta, ja siitä, miten Anni yrittää selvittää, voisiko syyllinen olla joku muu.

Mukana on rotujännitteitä, salaliittoteorioita, mielialahäiriöitä, kansalaisoikeusaktivisimia, pahoja ja hyviä poliiseja, parisuhdekriisejä, vandalismia, poliittista keplottelua, katolisen kirkon huomaa, perhekriisejä ja menneisyyden salaisuuksia enemmän kuin tarpeeksi.

Suomennos on pääosin kelvollinen, mutta paikoin näkyy hutilointia tai kiireen jälkiä: usemmastakin virkkeestä puuttuu verbi; välimerkit eivät ole aina kohdallaan; kuolintodistus ja kuolinilmoitus menevät sekaisin.

Ei huono, muttei erityisen hyväkään.

Lapsen silmin

Peter Franzénin esikoisromaani Tumman veden päällä (Tammi, 2010) on parhaita lukemiani lapsuuskuvauksia. Kirjailija asettuu lapsen näkökulmaan luontevasti ja uskottavasti. Hänellä on kyky kertoa hienosti sekä se, mitä lapsi näkee ja kokee – niin onnen hetket kuin pelot ja järkytyksetkin – että se, miten lapsi maailman kokee – milloin tulvillaan iloa ja valoa, milloin käsittämättömänä ja vieraana.

Teoksen – joka omaelämäkerrallisuudestaan huolimatta on tyylilajiltaan selkeästi romaani eikä muistelma – päähenkilö on 5-7-vuotias Pete, joka asuu pohjoisessa pikkukaupungissa herttaisen pikkusiskon, rakastavan äidin ja ailahtelevaisen isäpuolen (jota toki isäksi kutsutaan) kanssa. Tärkeitä ihmisiä ovat myös isovanhemmat, jotka liian monena yönä joutuvat vastaanottamaan humalassa riehuvaa perheenpäätä paenneen tyttärensä lapsineen. Vieraammaksi jää pääkaupunkilainen Kake, oikea isä, jonka puhumaa slangia pikku-Peten on vaikea ymmärtää. Tärkeitä ovat myös samanikäiset ystävät naapurista, hoitopaikasta ja koulusta. Eikä kaikkien muidenkaan elämä väkivallatonta ole. Siitä ei vain puhuta. Ainakaan lasten kuullen.

Näkökulma on koko ajan lapsen. Vain lyhyiden lukujen nimissä voi havaita aikuisen kommentteja tapahtumiin. Peten kokemuksia ei selitetä eikä suhteuteta, saati psykologisoida niiden seurauksia. Vaikka katkelmallinen tyyli voi aluksi vaikuttaa helpolta ja kevyeltä, on se harkittua: lapsella on hetkessä elämisen kyky: äsken nähty väkivaltainen tilanne oman kodin keittiössä unohtuu hetken päästä mummolan turvassa. Katkelmista muodostuu kokonaisuus, jonka näyttämä kuva on enemmän kuin sarja kohtauksia pikkupojan elämästä.

Tumman veden päällä on herkkä ja rankka, mutta välillä myös riemastuttavan hauska.