Ihmissuhdetarinalla kehystetty hyytävä tragedia

Tony & Susan (Avain, 2011; suom. Mari Janatuinen) on Austin Wrightin (1922-2003) alun perin vuonna 1993 ilmestynyt romaani romaanissa. Tony on Susanin lukeman kirjan päähenkilö. Susan siis lukee kirjassa kirjaa Tonysta, kirjaa nimeltä Yön eläimet.

Susan on keski-ikäinen opettaja ja kirjan – tai oikeastaan käsikirjoituksen – on kirjoittanut hänen entinen miehensä Edward. Susan ei ole pitänyt Edwardin kirjoittajanlahjoja kummoisina, mutta nyt hän joutuu käsikirjoituksen pauloihin. Kyseessä on julma trilleri, jossa matematiikan professori Tony Hastings lähtee vaimonsa ja teini-ikäisen tyttärensä kanssa automatkalle, jolla asiat menevät järkyttävästi ja peruuttamattomasti pieleen. Tony joutuu vieraaseen, omalakiseen maailmaan, jossa hän on voimaton.

Tony & Susan on psykologisen ja väkivaltaisen trillerin sisältävä kirjoittamisen ja lukemisen analyysi ja samalla parisuhdemuistelma. Se pohtii suuria kysymyksiä kuten elämän mielekkyyttä, koston oikeutusta, ihmissuhteiden vaikeutta ja pienten päätösten kauaskantoisia seurauksia.

Usein kehyskertomusrakenne on vain kikka, mutta tässä romaanissa ratkaisu toimii hyvin, koska yksi sen teemoista on lukeminen; lukemisessa erityisesti se, miten siinä samaan aikaan sekä irtoaa omasta nykyhetkestään kirjan maailmaan että tuo oman itsensä ja elämänkokemuksensa lukemaansa, peilaa itseään siinä.

Rikollisten raadollinen maailma

Marko Kilpi pystyy kolmannessa rikosromaanissaan Elävien kirjoihin (Gummerus, 2011) edelleen parantamaan suoritustaan, vaikka jo esikoinen oli varsin taidokas ja todenmakuinen dekkari, joka oli Finlandia-ehdokkaanakin.

Elävien kirjoihin -teoksen päähenkilö on Kilven edellisistä kirjoista tuttu poliisi Olli Repo, joka loukkaantumisen seurauksena joutuu pois omista partiointihommistaan omalaatuisen ja -päisen etsivän Elias Kasken pariksi huumerikostutkintaan.

Risteävänä rinnakkaisjuonena seurataan Pikeä, paatunutta alamaailman kuningatarta, josta on vankilassa tullut äiti. Vapauduttuaan hän pyristelee irti entisen huumeisen ja väkivaltaisen elämänsä verkoista ja kahleista tavoitteenaan alkaa elää tavallista arkea, jota ei ole koskaan kokenut. Puhtaalta
pöydältä aloittaminen on kuitenkin hankalaa, eikä lapsen isä, Lalli, aio sallia sellaista petturuutta millään hinnalla.

Kilven eläytyvä ja silti lakoninen kirjoitustyyli, kaunistelemattomat sanavalinnat, realistinen juonikuvaus ja karun aidot henkilöhahmot saavat uskomaan, että poliisikirjailija todellakin tuntee maailman, jota kuvaa. Toisin kuin suuri osa rikoskirjallisuudesta Kilpi keskittää huomion rikollisuuden sekä sen syiden ja seurausten psykologiaan ja yhteiskunnallisuuteen eikä käsittele rikosta ratkaistavana älyllisenä haasteena tai nosta rikollisia jalustalle nerokkaina psykopaatteina, jotka vieläkin nerokkaampi sankaripoliisi lopulta nappaa. Kilven kartoittama rikosten ja rikollisten maailma on rujo ja ruma; täynnä epäonnistumisia, surkeutta ja toivottomuutta. Dekkari on kuitenkin hieno ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Laatudekkari Ruotsista ei ole yllätys

Ruotsalainen dekkaribuumi ei laannu ja se on hyvä. Michael Hjort ja Hans Rosenfeldt aloittavat kirjalla Mies joka ei ollut murhaaja (Bazar, 2011; Det fördolda, 2010, suomentanut Jaana Nikula) sarjan, jonka pääosassa on psykologi Sebastian Bergman. Ainakin tässä ensimmäisessä osassa myös nelihenkinen murharyhmä, johon ongelmainen ja itsekeskeinen Sebastian änkeytyy itsekkäistä syistä, on pääosassa. Lisäksi muutkin henkilöt ovat harvinaisen elävän ja aidon oloisia.

Painajaisista kärsivä huonokäytöksinen ja ylimielinen seksiaddikti Bergman on menettänyt vaimonsa ja tyttärensä tsunamille tapaninpäivänä 2004, eikä ole ollut kiltti tai helppo ihminen sitä ennenkään. Välit vanhempiin ovat ollet poikki vuosikymmeniä, mutta äidin kuoltua 22 vuotta isän jälkeen pojan on pakko hankkiutua Västeråsiin myymään perintötalo.

Samaan aikaan kaupungissa ilmoitetaan kadonneeksi lukiolaispoika, joka myöhemmin löytyy kuolleena. Monet jäljet johtavat Palmlövin yksityiskouluun, josta Sebastianillakin on omat kokemuksensa.

Kirjoittajakaksikko kuljettaa juonta koukuttavasti ja sujuvalla tyylillä. Yllätyskäänteitä, sekaannuksia, valheita ja huijauksia riittää. Murhia tulee lisää. Tutkimukset junnaavat ensin paikoillaan, kunnes tutkittavaa ja tutkittavia riittää ruuhkaksi saakka.

Mies joka ei ollut murhaaja on laatudekkari, jolle odotan pikaista jatkoa. Myös tämän ensimmäisen osan filmatisointi olisi kiinnostavaa nähdä:  Rolf Lassgård Sebastian Bergmanina kelpaa kyllä.

Putoamisvaara

Arnaldur Indriđasonin vakikomisario Erlendur jatkaa lomaansa Islannin itäosissa ja uusimman romaanin Jyrkänteen reunalla (Blue Moon, 2011; Svörtuloft, 2009, suomentanut Seija Holopainen) päähenkilö on hänen nuorempi kollegansa Sigurđur Óli. Jo edellisessähän komisariosta ei kuultu mitään, ja päätutkijana toimi kollega Elinborg. Tässä romaanissa eletään osittain samaa ajankohtaa.

Tarinan alussa Sigurður Ólin ystävä pyytää epävirallista apua ystäväpariskunnalle, joka on joutunut kiristyksen uhriksi. Tutkinta muuttuu pian viralliseksi, kun väitetty kiristäjä löytyy hakattuna asunnostaan.

Vaikka Erlendur on alakuloisuudessaan paikoin liiankin synkkä hahmo, on hän myös sympaattinen. Itsekeskeisestä ja materialistisesta Sigurđur Ólista on sen sijaan etenkin romaanin alussa vaikea pitää; onneksi hänestäkin vähitellen – muun muassa avoeroa ja vanhempien suhdetta miettiessä ja itsetuntemuksen määrän kasvaessa – löytyy hieman empatiaa ja aitoa oikeudentuntoa.

Nuori amerikkalaisuutta ihannoiva liberasti sopii sinänsä hyvin tutkimaan sekavaa rikosvyyhteä, joka kytkeytyy Islannin sittemmin suureksi kuplaksi osoittautuneen talousihmeen nurjiin puoliin.

Arnaldur on taitava kirjoittaja, jonka luomassa maailmassa ihmiset ovat jokaista sivuhenkilöä myöten taitavasti kuvattuja. Parhaimmillaan hän on laitapuolen kulkijoiden kuvaajana; tässäkin pääjuonta temaattisesti sivuavan traagisen sivujuonen rappioalkoholistin elämäntarina riipaisee syvältä ja on se, joka mieleen jää.

Luonnos dekkariksi

Esko Laulajaisen kolmas dekkari Oopperakaupungin murhat (Edico, 2011) on luonnosmainen pienoisromaani, jonka lukaisee hetkessä. Alkusivujen sisällysluettelo yllättää: 34 nimettyä lukua näin lyhyessä teoksessa!

Teoksen tapahtumapaikka on kesäinen Savonlinna. Kirjailijan vakiopoliisi Viinikka on muuttanut oopperajuhlakaupunkiin ja selvittelee kesäisessä idyllissä ensin erikoista ilkivaltaa ja sitten muutamaan tapon yritystä ja kahta murhaa, joilla näyttää olevan yhteyksiä kaupungissa luokkakokoustaan viettäviin ex-lyseolaisiin. Paljon tapahtumia pieneen teokseen.

Lähes kaikki maantieteelliset ja kaupunkikuvalliset faktat – Olavinlinna ja oopperajuhlat, kirjasto Nälkälinnanmäellä, koulut ja muut julkiset rakennukset, ravintolat (joita mainitaan siihen tahtiin, että se alkaa vaikuttaa mainonnalta) jne. lähikuntien nähtävyyksiä myöten – ovat kohdallaan; ja tosiasioista poikkeaminenhan on fiktiossa luvallista. Tosin yleensä sille pitäisi olla jonkinlaiset perustelut.

Mutta juuri mikään muu ei sitten olekaan kohdallaan. Tyylillisesti teksti on täynnä niin kuluneita ilmaisuja, että lukiessa lähes nolottaa kirjoittajan puolesta. Dialogi on kauttaaltaan epäluontevaa. Henkilökuvausta ei ole, joten tarinan ihmiset, joita on pienessä romaanissa turhan paljon, jäävät ohuiksi eivätkä tunnu todellisilta ihmisiltä. Dekkarijuoni toimii jotenkuten, mutta lopun irrallinen terrorismipätkä on täysin tarpeeton.

Kirjassa on aineksia rikosromaaniksi, mutta se jää luonnosmaiseksi – ikään kuin kunnollisen romaanin suunnitelmaksi. Laventamalla ihmiskuvausta (vaikkapa matkailumainonnan kustannuksella), karsimalla juonesta kaikkein epäuskottavimmat käänteet, hiomalla ja parantamalla dialogia ja jättämällä pois kaikkein kliseisimmät ilmaisut tekstistä voisi saada melko kelvollisen kesädekkarin. Tällaisena se ei ole valmis.

Kaikkea sitä tulee luettua.

Tuli kulje kanssani

Marianne Peltomaa kuuluu suomalaisten dekkaristien kärkijoukkoon. Neljäs romaani rikoskonstaapeli Vera Gröhnin ja komisario Heimo Partasen tutkimuksista pureutuu paitsi tuhopolttoihin myös ihmisten välisiin valtapeleihin terävästi havannoiden ja tämän maailman arjessa eläen.

Ja minä irrotan sinusta kaiken kuonan (Schildts, 2011; , Och jag skall avlägsna din slagg, suom. Salla Simukka) teoksen nimenä viittaa raamatunlausesitaatteihin, joita Vera Gröhn alkaa saada postitse työpaikalleen. Liittyvätkö ne eri puolilla pääkaupunkiseutua tapahtuneisiin lukuisiin erilaisiin tuhopolttoihin ja jos, niin vakaviinko, jotka vaativat ihmishenkiä, vaiko roskiksenpolttokolttosiin?

Kun Kruununhaassa menehtyy hurjasti edenneessä palossa pariskunta koirineen, Vera siirtyy väliaikaisesti poliisin tuhopolttoryhmään. Ovatko sitaattiviestit henkilökohtaisia? Mitä Veralta jää huomaamatta?

Säntillinen palomies Aarno Metso on huolissaan autoporukkansa jäsenestä Niklaksesta, joka ei näytä toipuvan palopaikkakokemuksistaan. Ongelmia on myös 14-vuotiaalle Jennalla, joka ulkoilutti palon uhrien koiraa näiden tehdessä pitkää päivää kustantaakseen taidekokoelmansa kartuttamisen. Pariskunnan kummankaan osapuolen sukulaiset eivät suuremmin näytä surevan. Mitä paljastuu uhrien moitteettomalta vaikuttaneen elämän kulissien takaa? Ja mitä tarkoittavat palossa menehtyneen miehen viimeiset sanat palamaan syttyneestä salaatista?

Romaani on tiivistunnelmainen ja sen henkilöissä on särmää. Juoni etenee loogisesti ja tapahtumien kuvaus on luontevaa. Ennalta-arvattavuuksilta ja kliseiltä vältytään. Oivallinen rikosromaani.

Anni Koskinen Chicagosta

Jos Barbara Fisterin dekkarin Pyhimysmurha (Nemo, 2010; In the Wind, 2008, suom. Pekka Makkonen) päähenkilön nimi ei olisi Anni Koskinen, en olisi ehkä tarttunut tähän kirjaan. Mutta pitihän lukea, millaisen suomalaisyksityisetsivän yhdysvaltalainen kirjastonhoitaja ja Muumi-fani on luonut.

Juuri poliisista eronneen ja omaa bisnestä kadonneiden etsimisellä aloittelevan Koskisen (liekö sukua tamperelaiskomisariolle?) hahmo on aivan miellyttävä, mutta nimeä lukuunottamatta hänen sukujuurensa voisivat olla mistä tahansa – ja ehkä ovatkin; sen verran vähän hän taustastaan tietää.

Dekkarin juonen soisi yleensä olevan jollain tavoin jännittävän, mutta siinä Fister ei erityisen hyvin onnistu. Romaanilla on toimivatkin hetkensä, mutta niitä ei ole tarpeeksi. Kokonaisuus on melko poukkoileva tarina naisesta, joka putkahtaa ihmisten ilmoille 30 vuotta sen jälkeen, kun hän katosi epäiltynä FBI-agentin murhasta, ja siitä, miten Anni yrittää selvittää, voisiko syyllinen olla joku muu.

Mukana on rotujännitteitä, salaliittoteorioita, mielialahäiriöitä, kansalaisoikeusaktivisimia, pahoja ja hyviä poliiseja, parisuhdekriisejä, vandalismia, poliittista keplottelua, katolisen kirkon huomaa, perhekriisejä ja menneisyyden salaisuuksia enemmän kuin tarpeeksi.

Suomennos on pääosin kelvollinen, mutta paikoin näkyy hutilointia tai kiireen jälkiä: usemmastakin virkkeestä puuttuu verbi; välimerkit eivät ole aina kohdallaan; kuolintodistus ja kuolinilmoitus menevät sekaisin.

Ei huono, muttei erityisen hyväkään.

Lapsen silmin

Peter Franzénin esikoisromaani Tumman veden päällä (Tammi, 2010) on parhaita lukemiani lapsuuskuvauksia. Kirjailija asettuu lapsen näkökulmaan luontevasti ja uskottavasti. Hänellä on kyky kertoa hienosti sekä se, mitä lapsi näkee ja kokee – niin onnen hetket kuin pelot ja järkytyksetkin – että se, miten lapsi maailman kokee – milloin tulvillaan iloa ja valoa, milloin käsittämättömänä ja vieraana.

Teoksen – joka omaelämäkerrallisuudestaan huolimatta on tyylilajiltaan selkeästi romaani eikä muistelma – päähenkilö on 5-7-vuotias Pete, joka asuu pohjoisessa pikkukaupungissa herttaisen pikkusiskon, rakastavan äidin ja ailahtelevaisen isäpuolen (jota toki isäksi kutsutaan) kanssa. Tärkeitä ihmisiä ovat myös isovanhemmat, jotka liian monena yönä joutuvat vastaanottamaan humalassa riehuvaa perheenpäätä paenneen tyttärensä lapsineen. Vieraammaksi jää pääkaupunkilainen Kake, oikea isä, jonka puhumaa slangia pikku-Peten on vaikea ymmärtää. Tärkeitä ovat myös samanikäiset ystävät naapurista, hoitopaikasta ja koulusta. Eikä kaikkien muidenkaan elämä väkivallatonta ole. Siitä ei vain puhuta. Ainakaan lasten kuullen.

Näkökulma on koko ajan lapsen. Vain lyhyiden lukujen nimissä voi havaita aikuisen kommentteja tapahtumiin. Peten kokemuksia ei selitetä eikä suhteuteta, saati psykologisoida niiden seurauksia. Vaikka katkelmallinen tyyli voi aluksi vaikuttaa helpolta ja kevyeltä, on se harkittua: lapsella on hetkessä elämisen kyky: äsken nähty väkivaltainen tilanne oman kodin keittiössä unohtuu hetken päästä mummolan turvassa. Katkelmista muodostuu kokonaisuus, jonka näyttämä kuva on enemmän kuin sarja kohtauksia pikkupojan elämästä.

Tumman veden päällä on herkkä ja rankka, mutta välillä myös riemastuttavan hauska.

Raiskaustarina

Joyce Carol Oates ei päästä lukijaa helpolla. Pieni mutta vakava romaani Kosto : rakkaustarina (Otava, 2010; Rape : a love story, 2003, suom. Kaijamari Sivill) tuo raiskauksen ja sen seuraukset iholle asti.

Oatesin kieli on kuvailevaa ja tarkkaa. Harvinainen sinä-kerronta tuo teokseen epätavanomaisen näkökulman: kertoja puhuttelee Bethel-tyttöä, joka 12-vuotiaana joutuu todistamaan yksihuoltajaäitinsä Martinen joukkoraiskauksen ja tulee itsekin pahoinpidellyksi. Niin tytär, äiti kuin isoäitikin joutuvat kestämään tapauksen järkyttävät, uskomattomat seuraukset pikkukaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa.

Romaani on hurja, sen aihe raaka, sen teema väkivalta. Lähes jokainen tiiviin romaanin lyhyistä luvuista järkyttää jotenkin.

Suomennoksen nimi ei ole täysin onnistunut; se kertoo jo etukäteen paljon enemmän kuin alkuperäinen. Muilta osin suomennos on laatutyötä.

Irrottelua

Leena Lehtolaisen uusin romaani Henkivartija (Tammi, 2009) on romanttinen vakoilujännäri, josta ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Lehtolaisen teksti kulkee taas kuin parhaimmissa Maria Kallio -sarjan dekkareissa ilman pakkoa ja kireyttä. Juoni on mutkikkaan mielikuvituksellinen ja henkilöhahmot oletettavasti tarkoituksellisen stereotyyppisinä varsin herkullisia.

Päähenkilö on nimeltään Hilja Ilveskero, iältään reilu kolmikymppinen ja ammatiltaan henkivartija. Tapahtumat alkavat Moskovassa, jossa Hilja – Yhdysvalloissa oppinsa saanut kovan luokan ammattilainen – periaatteensa vuoksi hylkää vartioimansa Anita Nuutisen, suomalaisen liikenaisen. Uskottavaa? Ehkei. Perusteltua teoksen sisäisessä maailmassa? Kyllä.

Ilman vartijaansa jäänyt Nuutinen löydetään pian tapettuna eikä suutuspäissään irtisanoutunut Hilja muista reilun puolen vuorokauden tapahtumista mitään. Hänen on siis todistettava oma syyttömyytensä paitsi poliisille myös itselleen. Hilja palaa Suomeen ja saa pian kannoilleen paitsi omalaatuisen rikoskomisaario Laition myös salaperäisen ja kiehtovan David Stahlin. Kenen palveluksessa Stahl on? Voiko edes poliisiin luottaa? Uhkaako Hiljaa “vain” Nuutisen venäläinen ex-kumppani Paskevich? Miten isoihin kuvioihin Hilja oikeastaan on sotkeutunut?

Kun Hilja sitten saa paikan vihreän kansanedustajan turvanaisena, ei hänellä ole enää varaa virheisiin. Uuden työn kautta alkavat selvitä myös rikosvyyhdin valtavat panokset sekä poliittisuus ja kansainvälisyys. Samaan aikaan keritään auki myös Hiljan menneisyyttä – tapahtumia, jotka johtivat erikoiseen lapsuuteen ja nuoruuteen enon hoivissa Kaavin korvessa – sekä ilvesintomieltä.

Lehtolainen on hyvässä vedossa ja irrottelee iloisesti muun muassa hauskoilla nimillä, valehenkilöllisyyksillä, mustalla huumorilla ja rikoskirjallisuuden kliseillä.