Paha saa palkkansa Lontoossa

Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun (Gummerus, 2011) tapahtuu Lontoossa ja hyvä niin. Sen juonirakennelma tuntuisi Suomeen sijoitettuna luultavasti yliampuvalta ja vielä suureellisemmalta kuin se nyt on.

Päähenkilö Lia (alunperin Lea) on suomalainen graafikko, joka elelee varsin rauhallista yksineloa kunnes tutustuu maannaiseensa Mariin ja päätyy mukaan tämän merkilliseen maailmaan, jossa melkein kaikki on mahdollista ja kaupan. Marilla on ilmeisen rajattomasti rahaa ja firma, joka korjaa yhteiskunnallisia epäkohtia. Kun Mari pistää tuulemaan, saa paha palkkansa. Ja tämän kirjan pahat ovat isoja pahoja: pakkoprostituutio, äärioikeistolaisuus, rasismi, perheväkivalta.

Hiltusen kuljettaa juonta sujuvalla kynällä. Henkilöhahmot eivät ole täysin yksiulotteisia, mutta jäävät kuitenkin varsinaista syvyyttä vaille. Marin selvänäkemiskykyjä ei pidä kavahtaa – mitään yliluonnollista kirjassa ei ole. Sen sijaan se pohtii viihteen keinoin eettisiä ja moraalisia kysymyksiä kuten sitä, onko huijaaminen sallittua suuremman rikoksen paljastamisen tai estämisen vuoksi, ja saako pahan tappaa.

Kansainvälisen tason trilleri Suomesta

Taavi Soininvaaran Leo Kara -sarjan kolmas osa Punainen jättiläinen (Otava, 2011) on huippuluokan poliittista jännitystä, joka suorastaan pelottaa. Nykyaikaan sijoittuvan tarinan tapahtumavuotta ei kerrota, mutta päivämäärät suhteessa viikonpäiviin osuvat kyllä tämän vuoden lokakuuhun. Toivottavasti Soininvaara ei ole hyvä ennustaja.

Kaikki ei suinkaan ole ennustusta tai fiktiota, vaan raakaa todellisuutta, jossa elämme: orjatyövoimaa, ihmiskauppaa, länsimaita lamauttavaa terrorismia, julmaa kiristystä, sairasta juonittelua, politiikan ja talouselämän pimeitä kytköksiä. Punainen jättiläinen ei ole helppoa luettavaa, vaikka onkin erittäin sujuvaa ja hienoa tekstiä. Asia vain on sen verran painavaa ja tyyli sen verran rosoista, ettei jännityslajityypistä huolimatta pelkän viihteen ehdoilla edetä; tämä kirja pistää ajattelemaan.

Toisena päähenkilönä jatkaa Karan lailla Kriittisestä tiheydestä (2009) ja Pakonopeudesta (2010) tuttu Kati Soisalo, lapsensa kadottanut lakimies, jonka ex-mies, narsistinen psykopaatti Jukka Ukkola, on mielestäni yksi karmivimmista henkilöhahmoista kotimaisessa kirjallisuudessa. Kammoan hänen hahmoaan enemmän kuin tämän sarjan palkkatappaja-Manasta, joka on enemmän tappokone tai tuhoamisrobotti kuin ihminen. Karan ja Soisalon henkilöhahmot syvenevät entisestään, mutta Soininvaara kuvaa huolellisesti myös sivuhenkilönsä – myös he, joiden kohtalona on vain vilahtaa jossakin juonenmutkassa.

Juonikuviot ovat todella mutkikkaita ja kaikki tuntuu kytkeytyvän kaikkeen. Edes Karan suhde wieniläiskapakoitsija Nadineen ei taida olla sattumaa, kun käy ilmi, kuka on itsellisen naisystävän isä. Soisalon lapsen katoamisestakin paljastuu yhä villimpiä käänteitä. Silti kaikki toimii ja sopii yhteen, sillä Soininvaara on ilmiselvästi tehnyt taustatyönsä huolellisesti ja punonut tapahtumat toisiinsa jättämättä juonilanganpätkiä roikkumaan.

Tapahtumapaikkana on koko maailma. Britanniassa korkean tason vakoilija paljastuu myyräksi. Suomessa huippuvaikuttajien salaseuran Kabinetin jäseniä kuolee vähän väliä. Salaseuratyyppinen tutkimuskeskussäätiö Mundus Novus jatkaa matkaansa kohti maailmanvalloitusta näyttäen maistiaisina mahdistaan, miten kantoraketilla tuhotaan yhdysvaltalaisia tietoliikennesatelliitteja niin, että puhelimet, verkkoyhteydet, lennonjohto ja sähkönjakelu saadaan lamautumaan.

Trillerin vahva koukuttavuus piilee siinä, että hurjassa mielikuvituksellisuudessaan se sisältää niin paljon uutisista tuttua realismia, että sen juonekäänteisiin uskoo. Ikävä kyllä.

Suomi-vävy pakinoi

Saksalainen Wolfram Eilenberger on naimisissa lähes kaksimetrisen suomalaisen naisen kanssa. Hänen kirjansa Minun suomalainen vaimoni (Siltala, 2011; Finnen von Sinnen: Von einem, der auszog, eine finnische Frau zu heiraten, 2010, suom. Ilona Nykyri) kertoo kuitenkin enemmän suomalaisuudesta ja yleensä suomalaisista kuin suomennosnimen korostamasta vaimosta; vaikka toki hänestäkin. Pariskunta tutustui Espanjassa viisitoista vuotta sitten.

Eilenberger tekee paljon osuvia huomioita vaimonsa maanmiehistä ja -naisista, mutta aina arvostaen, jopa kunnioittaen. Kaikkea ei taatusti kannata ottaa ihan faktana eikä liian tosissaan, vaikka humoristisuuden takana onkin todellisille henkilöille tapahtuneita oikeita asioita. Monet aiheista ovat Suomi-kliseitä, mutta niihin löytyy aina hieman uudenlainen näkökulma – tai niitä liioitellaan ja paisutellaan herkullisesti.

Kaikkia ilmiöitä en tunnista erityisen tai nimenomaan suomalaisiksi enkä ihan kaikkia ole koskaan kohdannut, muttei se lukuiloa haitannut. Oikeastaan vain yksi asia haittasi, ja siitäkin mietin, onko se käännösvirhe vai alkuperäistekstin erhe: Kirjolohia ei taida kovin yleisesti elellä suomalaisjärvissä haukien, ahventen ja särkien kavereina; kasvatuskaloja kun ovat.

Kirja on hauska. Tyylilajia voi nimittää muistelmalliseksi pakinoinniksi. Kulttuurifilosofilla on lisäksi koulutuksensa antama analyyttinen näkökulma niin Marimekon unikkokuvioihin, sahdin juomiseen kuin appivanhempien kommunikointiinkin. Teos on lähellä omaelämäkerrallista romaania; kirjastossa se on luokitettu muistelmiin & elämäkertoihin.

Eilenberger on opiskellut Heidelbergin, Turun ja Zürichin yliopistoissa, jossa väitteli tohtoriksi vuonna 2008. Eilenbergerin muut teokset tarkastelevat muun muassa arkea, lastenkasvatusta, politiikkaa ja urheilua. Viime vuoden alusta Eilenberger on työskennellyt Toronton yliopistossa Kanadassa, jossa myös hänen puolisonsa, entinen koripalloilija, Pia Päiviö opettaa.

Teos on riemastuttava rakkaudentunnustus Suomelle, suomalaisuudelle ja suomalaisille.

Koukuttava trilogia

Tartuin Stieg Larssonin (1954–2004) kirjatrilogiaan puolivahingossa, mutta päästyäni Miehet jotka vihaavat naisia (WSOY, 2006/2010; Män som hatar kvinnor, 2005, suom. Marja Kyrö) pienoisen alkutöksähtelyn ohi ja yli olin koukussa. En kieleen, joka ei ole kovin lennokasta tai kaunista (ja jonka suomennoksesta näkee, että se on jouduttu tekemään kiireessä), vaan kaikkeen muuhun. Vaikka ensimmäinen osa on selkeä kokonaisuus, jossa on alku ja loppu, halusin kuitenkin välittömästi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Trilogian ensimmäisen ja toisen osan tapahtumien välillä on kulunut aikaa, mutta Tyttö joka leikki tulella (WSOY, 2007/2010; Flickan som lekte med elden, 2006, suom. Marja Kyrö) päättyy keskellä hurjaa tilannetta, josta Pilvilinna joka romahti (WSOY, 2008/2010; Luftslottet som sprängdes, 2007, suom. Marja Kyrö) jatkuu suoraan.

Huh, onneksi en lukenut näitä sitä mukaa, kun ne ilmestyivät! Vuoden välein…

Yhteensä 2083-sivuinen trilogia on oikeastaan yksi pitkä eepos ja myös ehjä kokonaisuus, mikä on aika merkillistä, jos tieto kirjailijan suunnitelmasta kirjoittaa 10-osainen sarja pitää paikkansa. Jatkoa ei kuitenkaan seuraa, sillä Larsson menehtyi kesken urakkansa.

Mikä tässä sitten koukuttaa?

Päähenkilöt: Tietokonevelho Lisbeth Salander – yksi omalaatuisimmista kirjallisista naisista: holhouksenalainen, katkera, kostonhimoinen, nerokas, oikeudenmukainen, umpimielinen, väkivaltainenkin. Tutkiva toimittaja Mikael Blomkvist – kevytkenkäinen naistenmies, idealistinen vääryyksien paljastaja.

Sivuhenkilöt myös: Nimiä mainitsematta, sillä tässä sivumäärässä heitä riittää. Hyviä ja pahoja sekä vieläkin pahempia.

Juoni: Jännitystä, salaliittoja ja vauhtia niin, että hitaampia heikottaa ja uskottavuutta koetellaan – todella. Näin kirjoitettiin nyky-Ruotsiin (ja vähän maailmallekin) sijoittuvaa rikoskirjallisuutta fantasiagenren rajamailla.

Asenne: Rikokset paljastetaan. Vääryydet oikaistaan. Syyllisiä rangaistaan. Maailmassa on virhe ja se on korjattava. Sankareita on olemassa.

“Kun katson mennyttä, olen muistavinani laulua.”

Doris Lessingin (s. 1919) omaelämäkerran toinen osa Varjossa vaeltaja (Otava, 2010; Walking in the Shade 1997; suomentanut Eva Siikarla) kertoo vuosista 1949-1962 ja sijoittuu kokonaan Lontooseen. Ensimmäinen osahan päättyi siihen, kun tuleva nobelisti saapui Lontooseen pienen poikansa Peterin kanssa. Teos jakautuu lukuihin Lessingin asuinpaikkojen osoitteiden mukaan.

Teoksen alussa ollaan sotien jälkeisessä, ristiriitojen repimässä Lontoossa. Alkaa kylmä sota. Lessing ei pitkään kuulu kommunistiseen puolueeseen, vaikka varmasti pysyy vasemmistolaisena. Feminismistäkin hän tahtoo sanoutua irti, mutta miten se olisi mahdollista. Politiikan kuvaaminen on aika junnaavaa – ehkä tarkoituksellisesti. Sen sijaan kirjailijaelämän ja kirjailijan työn kuvaukset ovat kiinnostavia. Lessing kertoo kirjoittamistavoistaan; siitä, miten hän toimii, mitä tekee, kuinka hän luo. Hän kertoo myös teostensa vastaanotosta, muun muassa Ruoho laulaa –esikoisen aiheuttamasta kohusta, ja siitä, miten Kultainen muistikirja alkoi suorastaan elää omaa elämäänsä.

Yksinhuoltajan äitiys on myös haasteellista. Lessing jätti Etelä-Rhodesiasta lähtiessään kaksi vanhinta lastaan näiden isän hoiviin, mutta kuopus on lontoolaiselämän keskipiste ja hänen ehdoillaan elämää eletään. Kun lapsi kasvaa ja lähtee sisäoppilaitokseen, jää enemmän tilaa kirjallisuudelle ja muillekin taiteille kuten teatteri- ja tv-teksteille. Lessing osallistui aktiivisesti myös ydinpommin ja -voiman vastaiseen toimintaan. Hän kuvaa elävästi mielenosoituskulkueita.

Lessing käsittelee teoksessaan sekä pieniä että suuria kysymyksiä. Esimerkiksi hän ihmettelee sitä, miten ihmisiltä voi puuttua tunne minuudesta, pohtii kirjallisuuden tehtävää, korostaa uusien ideoiden syntymistä ja sitä miten vain ne estävät kulttuurin jähmettymisen, kuvaa Lontoon muuttumista ja työläiskaupunginosien tuhoamista, kuvailee elävästi lukuisia aikakautensa poliittisia ja kulttuurihenkilöitä, sekä kertoo pitkistä iltaöisistä kävelyistään Lontoon eri osissa.

Omaelämäkerrasta on (toistaiseksi) julkaistu vain kaksi osaa. Toivottavasti iäkäs kirjailija julkaisee niille vielä jatkoa.

Kenen joukoissa seisot?

C. J. Sansomin Talvi Madridissa (Otava, 2010; Winter in Madrid 2006, Seppo Raudaskoski) kertoo joukosta brittejä sisällissodan kurjistamassa Francon Espanjassa talvella 1940-41.

Kirjassa on useita päähenkilöitä: Harry Brett on keskiluokkainen sotaveteraani, joka päätyy vakoilijaksi Madridiin. Kohteena on hänen yksityiskouluaikainen ystävänsä Sandy Forsyth, yläluokkainen seikkailija, joka pyrkii rikastumaan hinnalla millä hyvänsä. Harryn toinen koulutoveri, työväenluokkainen stipendioppilas Bernie Piper puolestaan osallistui Espanjan sisällissotaan vapaaehtoisena tasavaltalaisten puolella kunnes katosi. Barbara Clare on Bernien rakastettu, jonka Harry Madridiin saavuttuaan yllättäen havaitsee asuvan Sandyn kanssa.

Jokainen heistä suhtautuu niin sotaan kuin vallitsevaan politiikkaankin eri tavoin: Harry haluaisi olla puolueeton, Sandy vähät välittää muista, Bernie on vakaumuksellinen vasemmistolainen, Barbara haluaa auttaa ja toimia henkilökohtaisella tasolla.

Teoksen tapahtumilla on synkkä ja vankka historiallinen kehys. Myös muutama todellinen henkilö kuuluu kirjan roolihahmoihin. Talvi Madridissa käsittelee yhtä Espanjan historian synkintä ajanjaksoa ja kuvaa päähenkilöidensä havaintojen ja tunteiden kautta myös sitä, miten tavallinen kansa joutuu kärsimään niin poliittisen  fanaattisuuden kuin katolisen kirkonkin tähden.

Romaanissa on vakoilutrillerin piirteitä, mutta luokittelu on vaikeaa ja turhaa, sillä siinä on niin paljon muutakin: historiaa, politiikkaa, romantiikkaa, sankaruutta. Laajassa romaanissa kaoottinen ja korruptoitunut Madrid, julman epäoikeudenmukainen työleiri, kulissientakainen juonittelu ja ihmissuhteiden monimutkaisuus saavat kaikki osansa elävässä, sujuvassa ja tosiasioihin pohjautuvassa kerronnassa. Teos houkuttaa paitsi lukemaan lisää Espanjan historiasta myös pohtimaan, miten nykyespanjalaiset suhtautuvat menneisyyteensä; toimi(i)ko Francon kuoleman jälkeen solmittu sopimus yhteisestä unohtamisesta?

Maksamme velkaa

Kanadalainen Margaret Atwood (s. 1939) on yksi parhaista elävistä kirjailijoista. Hän on kirjoittanut yli kolmekymmentä teosta, niin romaaneja ja runoja kuin esseekokoelmiakin. Parisenkymmentä hänen romaaniaan on suomennettu, tuoreimpana Poikkeustila (Otava, 2007), samoin joitakin runoja kokoelmassa Myös sinun nimesi.

Tuorein Atwood-suomennos ei ole kaunokirjallisuutta, vaan velkaan paneutuva, älykäs ja kattava esseekokoelma Velka ja vaurauden varjopuoli (Like, 2009; suom. Petri Stenman), jonka tekstit on alunperin laadittu radioluennoiksi vuonna 2008.

Atwood paneutuu perusteellisesti velan käsitteeseen ja historiaan luodaten erityisesti velan  roolia ihmisten  elämässä ja yhteiskuntien rakenteissa.  Atwood kirjoittaa velasta ikiaikaisena aiheena ja käsitteenä uskonnossa ja kirjallisuudessa. Hän puhuu rahaveloista, kunniaveloista, velasta syntinä, velasta juonena, sekä velasta pallolle, jolle elämme.

Atwoodin lukeneisuus ja sivistys suorastaan huokuu kirjan sivuilta. Vaikka aihe kenties vaikuttaa puisevalta ja raskaalta, on toteutus toisenlainen: kiinnostava, innostava, suorastaan jännittävä. Matka muinaisista yhteiskunnista keskiajan kautta nykypäivään tehdään tekstien, kirjallisuuden kautta.

Aiheena velka on samanaikaisesti sekä ikiaikainen että päivänpolttava. Atwoodin velkakirja on syvällinen, kummallinen ja kiehtova yhdistelmä henkilökohtaisia muistoja, kirjallisuus-, talous- ja uskontohistoriaa, etiikkaa ja poltiikkaa; ja vähän kaunokirjallinenkin.

Irrottelua

Leena Lehtolaisen uusin romaani Henkivartija (Tammi, 2009) on romanttinen vakoilujännäri, josta ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Lehtolaisen teksti kulkee taas kuin parhaimmissa Maria Kallio -sarjan dekkareissa ilman pakkoa ja kireyttä. Juoni on mutkikkaan mielikuvituksellinen ja henkilöhahmot oletettavasti tarkoituksellisen stereotyyppisinä varsin herkullisia.

Päähenkilö on nimeltään Hilja Ilveskero, iältään reilu kolmikymppinen ja ammatiltaan henkivartija. Tapahtumat alkavat Moskovassa, jossa Hilja – Yhdysvalloissa oppinsa saanut kovan luokan ammattilainen – periaatteensa vuoksi hylkää vartioimansa Anita Nuutisen, suomalaisen liikenaisen. Uskottavaa? Ehkei. Perusteltua teoksen sisäisessä maailmassa? Kyllä.

Ilman vartijaansa jäänyt Nuutinen löydetään pian tapettuna eikä suutuspäissään irtisanoutunut Hilja muista reilun puolen vuorokauden tapahtumista mitään. Hänen on siis todistettava oma syyttömyytensä paitsi poliisille myös itselleen. Hilja palaa Suomeen ja saa pian kannoilleen paitsi omalaatuisen rikoskomisaario Laition myös salaperäisen ja kiehtovan David Stahlin. Kenen palveluksessa Stahl on? Voiko edes poliisiin luottaa? Uhkaako Hiljaa “vain” Nuutisen venäläinen ex-kumppani Paskevich? Miten isoihin kuvioihin Hilja oikeastaan on sotkeutunut?

Kun Hilja sitten saa paikan vihreän kansanedustajan turvanaisena, ei hänellä ole enää varaa virheisiin. Uuden työn kautta alkavat selvitä myös rikosvyyhdin valtavat panokset sekä poliittisuus ja kansainvälisyys. Samaan aikaan keritään auki myös Hiljan menneisyyttä – tapahtumia, jotka johtivat erikoiseen lapsuuteen ja nuoruuteen enon hoivissa Kaavin korvessa – sekä ilvesintomieltä.

Lehtolainen on hyvässä vedossa ja irrottelee iloisesti muun muassa hauskoilla nimillä, valehenkilöllisyyksillä, mustalla huumorilla ja rikoskirjallisuuden kliseillä.

Puolassa aikojen muuttuessa

Tuskinpa olisin ennen omia viime- ja toissavuotisia Puolan reissujani tullut edes harkinneeksi tarttumista Jaana Seppäsen esikoisromaaniin Lublinin taika (Avain 2008 ). Mitä muka olisi voinut kiinnostaa tarinassa, jossa suomalainen nuorukainen matkustaa kansainväliselle kielikurssille Puolaan, Lubliniin?

Mielenkiintoinen kirja olisi jäänyt lukematta, sillä Seppäsen romaani on kiinnostava kurkistus Puolan lähimenneisyyteen, ja juuri Puolan ja puolalaisuuden luotaaminen tekee siitä minulle mielenkiintoisen. On hauska tunnistaa paikannimiä, ruokalajeja, tapoja.

Toki teos on myös nuoren miehen kasvutarina, sillä päähenkilö on juuri ennen Puolan matkaansa tehnyt romanttiseksi aiotun mutta katastrofaaliseksi muuttuneen Pariisin reissun, jolla hänen (entisen) tyttöystävänsä mieli on pahasti järkkynyt. Puolalaiskaunottaret pistävät miehen pään sekaisin, mutta onko hän vapaa ja ovatko naiset?

Ajallisesti teos sijoittuu aikaan, jolloin kommunismi on juuri kaatunut ja kapitalismi nousemassa; samoin kuin katolisen kirkon asema vahvistumassa. Ajat ovat muuttumassa; puolaisten mietteet ja tunteet ovat ristiriitaisia: Mitä uusi vapaus tarkoittaa? Onko koko tähänastinen elämäni ollut harhaa? Mihin minä nyt uskon?

Kirja tuo esille myös muutoksen nopeuden, jossa ihmisten on vaikea pysyä mukana. Kun päähenkilö teoksen epilogissa vain vuotta myöhemmin palaa etsimään ystäviään, on harmaa ja kulahtanut, mutta samalla kumman kodikas Puola, jo katoamassa.

Romaanin nimi on mukava kunnianosoitus Isaac Bashevis Singerille, jonka Lublinin taikuri vuodelta 1960 lienee nobelistin kiehtovin teos.

Nobelistin lapsuus ja nuoruus

Doris Lessingin muistelmien ensimmäinen osa Ihon alla : omaelämäkerran ensimmäinen osa 1919-1949 (Otava, 2008) on mielenkiintoista ja kiehtovaa luettavaa erityisesti alkupuolellaan, jossa Lessing kirjoittaa varhaislapsuudestaan Persiassa sekä leikki- ja kouluiästään Britannian silloissessa siirtomaassa Etelä-Rhodesiassa.

Doris – Tigger - oli kapinallinen lapsi; sopeutuvaisen veljensä vastakohta. Lessing kuvaa hienosti ja viisaasti sekä omaa lapsuuttaan että lapsuutta yleensä; erityisen mieleenpainuvia ovat kuvaukset lapsen tavasta kokea aika – jokainen päivä kestää ikuisuuden – ja keinoista ymmärtää aikuisten tekoja – luostarikoulun kummallisuudet –  ja ajatusmaailmaa.

Jälkipuoliskolla muistelmiin ilmaantuu paikoin lievää puisevuutta, vaikkei tulevan kirjailijan nuoruusvuosista tapahtumia puutu: pari kumppanuusavioliittoa, muutama romanssi, kolme lasta (joista kaksi nuori äiti jättää isän hoiviin), paljon poliittista puhetta ja vähän poliittista toimintaa, kuolemansairas isä, elämäänsä pettynyt äiti, taustalla siirtomaatodellisuus mustine palvelijoineen ja epätasa-arvoineen.

Lessingin elämää taustoittaa myös kaksi maailmansotaa: ensimmäinen vaurioitti hänen vanhempiensa sukupolven, toinen hänen omansa. Lessing viittaa tekstissään usein kaunokirjalliseen tuotantoonsa: tästä elämänvaiheesta kumpusi se-ja-se teos, sen-ja-sen kirjan tietyn henkilön innoitti tämä todellinen ihminen.

Tilitys on kiehtovaa niin yksilötasolla kuin maailmanhistoriallisesti, joten jään mielenkiinnolla odottamaan toisen osan ilmestymistä suomeksi; siinä kirjailijanalku on juuri muuttanut Lontoseen.