Paha saa palkkansa Lontoossa

Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun (Gummerus, 2011) tapahtuu Lontoossa ja hyvä niin. Sen juonirakennelma tuntuisi Suomeen sijoitettuna luultavasti yliampuvalta ja vielä suureellisemmalta kuin se nyt on.

Päähenkilö Lia (alunperin Lea) on suomalainen graafikko, joka elelee varsin rauhallista yksineloa kunnes tutustuu maannaiseensa Mariin ja päätyy mukaan tämän merkilliseen maailmaan, jossa melkein kaikki on mahdollista ja kaupan. Marilla on ilmeisen rajattomasti rahaa ja firma, joka korjaa yhteiskunnallisia epäkohtia. Kun Mari pistää tuulemaan, saa paha palkkansa. Ja tämän kirjan pahat ovat isoja pahoja: pakkoprostituutio, äärioikeistolaisuus, rasismi, perheväkivalta.

Hiltusen kuljettaa juonta sujuvalla kynällä. Henkilöhahmot eivät ole täysin yksiulotteisia, mutta jäävät kuitenkin varsinaista syvyyttä vaille. Marin selvänäkemiskykyjä ei pidä kavahtaa – mitään yliluonnollista kirjassa ei ole. Sen sijaan se pohtii viihteen keinoin eettisiä ja moraalisia kysymyksiä kuten sitä, onko huijaaminen sallittua suuremman rikoksen paljastamisen tai estämisen vuoksi, ja saako pahan tappaa.

Miehet, jotka ostavat naisia

Ruotsalaisen Katarina Wennstamin romaani Tahra (Otava, 2011. Smuts, 2007. Suomentanut Laura Beck) onnistuu olemaan kantaaottava olematta saarnaava tai edes esitelmöivä. Se onnistuu myös viihdyttämään ja koukuttamaan, vaikka aihe on vakava. Alanimekkeenä on jännitysromaani; myös jännittävä Tahra on. Rikosromaanikin se on, muttei murhamysteeri.

Romaanin ihmisenkokoisessa keskiössä ovat toimittaja Rebecca Wahl ja hänen miehensä juristi Jonas Wahl, joiden avioliitto on pinnalta katsoen täydellinen, mutta tahraantuu sisältäpäin sellaisella vauhdilla, ettei julkisivun kiillottaminen enää kauan onnistu. Julkisessa, laajemassa keskiössä on naiskauppa, seksibisnes, bordellitoiminta – miten sitä nyt sitten halutaankin nimittää, että köyhemmistä maista tuodaan naisia käyttötavaroiksi vakavaraisille ruotsalaisille perheenisille.

Romaanissa liikutaan ihmisten päiden sisäisissä tapahtumissa ja toimistusten kokoushuoneissa sekä käydään oikeutta huoneistobordellitapauksesta eikä onneksi mässäillä väkivallalla.

Tahran ansiot ovat kirjailijan psykologisessa otteessa, jolla kirjailija kuvaa niin paritusjutun syyttäjän, kaksinaamaisen seksinostajan ja tämän kulissienylläpitäjävaimon kuin teini-ikäisen tyttärenkin ajatuksia, tunteita ja kokemuksia maailmassa, joka pyörii seksin ympärillä kovin monella tavalla. Valitettavasti seksityöläiset jäävät ilman omaa ääntä.

Kyseessä on trilogian avaus, joten jatkoa seurannee myös suomeksi.

Vedettömän tulvan vuonna

Margaret Atwoodin romaani Herran tarhurit (Otava, 2010. The Year of the Flood, 2009, suom. Kristiina Drews) on vuonna ilmestyneen Oryx ja Crake -romaanin limittäis- tai sisarteos. Osa henkilöistä on samoja ja tapahtumien maailma samankaltainen tulevaisuuden visio. Asioita ja tapahtumia vain katsotaan toisenlaisista näkökulmista: Oryx ja Crakessa lähitulevaisuutta katsottiin miesten kautta, Herran tarhureissa pääosissa ovat naiset.

Kirja koostuu kahden naisen – keski-ikäisen, sitkeän Tobyn ja nuoren, aran Renin – kertomasta nykyisyydestä, menneisyydestä ja muistoista sekä lisäksi puheista ja virsistä, jotka liittyvät Herran tarhurit -uskonlahkon toimintaan. Sekä Toby että Ren päätyvät tarhureiksi puolivahingossa, mutta onnekseen.

Lahkolaisille luonto on pyhä, joten he elävät yhteiskunnan reuna-alueilla tai sen ulkopuolella, ja opettavat elämään riistämättä luonnonvaroja: kierrättämällä, keräämällä ja kasvattamalla.  Heidän elämänsä on tyystin erilaista kuin ympäröivän maailman kerskakulutukseen, äärikokemuksiin, geenimanipulointiin ja turvallisuuspoliisikontrolliin perustuva toiminta.

Teoksen kuva tulevaisuudestamme on synkkä, jopa lohduton, mutta naisten välinen ystävyys, luottamus ja avunanto tuovat kirjaan valoa ja lohtua. Yhdessä ja yhteistyössä voi selviytyä mahdottomilta tuntuvista tilanteista. Vaikka maailmanlopusta.

Kristiina Drewsin suomennos on erinomainen. Tämäntyyppisessä kirjallisuudessa, jossa mm. luodaan uusia sanoja, joiden kautta kuvattu maailma osaltaan hahmottuu, on tärkeää, että suomentaja on sama ja tuntee myös kirjailijan aiemman tuotannon.

Täytynee lukea uudelleen Oryx ja Crake.

Dystooppinen matkakertomus läpi karrelle paahtuvan Euroopan

Maarit Verrosen uutuusromaanin Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010) maailmassa, jonka tapainen on ehkä lähempänä kuin arvaammekaan, näkyy vielä vähemmän toivoa ja paljon enemmän kummallisuuksia kuin toissavuotisessa tulevaisuuskuvassa Karsintavaihe.

Romaanin hahmottelemassa maailmassa monenlainen tekniikka pelaa, mutta lähes kaikki kasvava ja elävä on kupujen alla, sillä säteily on voimakasta ja “tautivaara” uhkaa etelästä. Ihmisarvo ja tasa-arvo ovat tuntemattomia käsitteitä. Ihmisten välinen suora vuorovaikutus ilman teknisiä apuvälineitä – tai ainakin “virkisteitä” – on katoamassa. Nykyaikainen näyttäytyy paradoksaalisesti takapajuisena.

Verronen puhuu humanismin puolesta kirjoittamalla runsaasti ja yksityiskohtaisesti erilaisista teknisistä vempeleistä sekä Tiksu P -nimisen päähenkilön (joka joutuu kummallisesti kertyneistä veloista päästäkseen mm. osallistumaan pienennysoperaatioon tositeeveessä) matkasta sekalaisissa työtehtävissä – kuumailmapallolennoista ihmismetsästykseen – läpi kuivuvan ja kurjistuvan Euroopan.

Teos on vakavasti yhteiskuntakriittinen, näyttäen yhden vaihtoehdon sille, miten voi käydä, jos jatkamme tähän tapaan. Se on tärkeä, mutta liiankin raskas. Verronen on kirjoittanut paljon parempaakin, joten älä aloita tästä.

Pakkomielteinen rakkaus kohtaa poliittisen väkivallan

Sofi Oksasen Puhdistus oli ensin näytelmä – kiitetty, kehuttu – ja nyt se on laajentunut romaaniksi, joka on Finlandia-palkintoehdokkuutensa – ja itse palkinnonkin, jos minulta kysytään – ansainnut: hienosti kirjoitettu, syvältä kouraiseva ja kertakaikkisen vaikuttava.

Puhdistus kertoo kahden naisen kohtaamisesta Viron maaseudulla 1990-luvun alussa heti Viron itsenäistymisen jälkeen. Parin päivän tapahtumasarjassa kohtaavat ja yhdistyvät eri-ikäisten naisten elämänkohtalot ja -historiat siten, että romaanissa liikutaan samalla taitavasti myös useilla muilla aikatasoilla. Esiin piirtyy yhden virolaisen suvun julma kronikka.

Naisista toinen on iäkäs yksinasuja Aliide Truu, jonka pihalle parikymppinen, mustelmainen Zara pyörtyy. Zara kertoo pakenevansa väkivaltaista miestään, mutta hiljalleen käy ilmi, millaiset epätoivoiset ratkaisut ovat tuoneet tytön Aliiden luo. Samoin paljastuu, millainen on ollut Aliiden kohtalo sota-aikana ja kommunismin vuosina.

Oksasen romaanissa pala Viron vaiettua lähihistoriaa saa äänen. Kirjan teemat – pakkomielteinen rakkaus, käsittämätön petos, loputon häpeä, jatkuva vaino, vaiettu väkivalta, vaientava hyväksikäyttö – ovat rumia ja synkkiä, mutta silti sitä on ilo lukea, koska se on kirjoitettu niin kauniisti - ja kuitenkin julman suorasukaisesti, kenenkään tekoja peittelemättä.

Hamassa vai lähitulevaisuudessa?

Maarit Verrosen romaani Karsintavaihe (Tammi, 2008) on dystopia, joka tapahtuu tulevaisuuden Suomessa. Aivan alussa teoksen päähenkilö Lumi saa tietää, ettei kuolekaan perinnölliseen sairauteen, ja alkaa suunnitella tulevaisuutta. Se on kuitenkin vaikeaa maailmassa, jossa on menossa karsintavaihe: säännöt muuttuvat jatkuvasti, kaikkea valvotaan, vain itseensä voi luottaa. Karsinnan jälkeen vain vahvimmat ovat elossa.

Karsintavaiheen maailma on tyly. Jaksamispillereiden voimin ihmiset tekevät työtä jopa 22 tuntia vuorokaudessa. Erilaisten “kehittymistä edistävien” pillereiden syöttäminen lapsille on tavanomaista. Parempiosaiset asuvat aidatuissa, suojeluissa omakotitaloissaan, mutta köyhempi väki ahdetaan soluasuntoloihin, tai jopa asumislokeroihin. Ihmiset on luokiteltu värikoodeilla erilaisiin kasteihin, jotka ratkaisevat, millaisia töitä voi tehdä, missä saa asua ja kulkea, kenet on lupa tavata, mistä voi ostaa ruokansa. Kaikkein heikoimmilla ovat oranssit ja punaiset, joilla ei ole juuri muita vaihtoehtoja kuin työ friikkibordellissa tai lääketehtaan koe-eläimenä. Kaikki eivät lähde ikäviin töihin vapaaehtoisesti, vaan ihmisiä katoaa jatkuvasti valtavia määriä sekä fyysisesti että kaikista rekistereistä. Silti (tai siksi?) monilla on seurantasiru niskassaan.

Verrosen kirja on hyytävän hyvää luettavaa. Kirjan tunnelma on painostava ja painajaismainen, vaikkei yhdelläkään yksityiskohdalla mässäillä, vaan kaikki kerrotaan tyyneen toteavaan sävyyn. Lumille mikään maailmassa ei ole yllätys tai järkytys, sillä kaikki – aivan kaikki – on mahdollista. Onneksi myös jonkinlainen onnen tavoittelu on mahdollista. Lumi on onnekseen turvallisuusluokitukseltaan vihreä, alhaisesta D-tason työntekijäluokituksestaan (siivous- ja purkuhommia) huolimatta. Hänenlaisensa voi vaivihkaa tehdä huomioita, saada tietoja, huomata jonkin muutoksen ajoissa, sopeutua. Tässä yhteiskunnassa kapinointi on toivotonta.

Verrosen tulevaisuuskuva on pelottavan uskottava, osittain nähtävissä nykymaailmanmenon loogisena, ja siksi niin pelottavana, seurauksena; osittain vaikeammin luultavaa, mutta silti mahdollista. Raskas, vakava, tärkeä teos.