Poimintoja lukumuistista

Vuonna 2011 luin 63 kaunokirjallista teosta; lisäksi muun muassa matkaoppaita ja ammattikirjallisuutta. Kahdeksastatoista lukukokemuksesta olen kirjoittanut blogiini.

Mitä, jos mitään, jäi mieleeni muista?

• Anne ja Even Holtin sairaalatrilleri Kuoleman tahdissa ei harmittavasti yltänyt lähellekään samaan kuin Anne Holtin aiemmat teokset.
• Risto Isomäen Con rit, joka on merihirviöseikkailu, luonto-kostaa-saarna ja vanha-suola-janottaa-rakkaustarina kaikki yhdessä paketissa.
• Leena Lehtolaisen Oikeuden jalopeura, lievä pettymys ensimmäisen, hauskemman ja vetävämmän, Hilja Ilveskero -tarinan jälkeen.
• Rosa Liksomin Hytti nro 6:n totesin Finlandiansa ansainneen.
• Jo Nesbøn Lepakkomies ja Torakat tasokkaina norjalaisdekkareina ja silti pieninä pettymyksinä, koska tartuin niihin suurin odotuksin kovin monien kehujen vuoksi.
• Kristina Ohlssonin Nukketalo alkuvuodesta ja Tuhatkaunot loppuvuodesta jännittävinä, mutta hieman kaavamaisina, ruotsalaisdekkarilaadun edustajina.
• Ian Rankinin Henkiin herätettävät yhtenä Rebus-sarjan parhaista.
• Mestariksi myöhemmin yltäneen Carol Shieldsin varhainen Pikkuseikkoja hieman vanhanaikaisena, vaikkakin hyvänä lukukokemuksena.
• Satu Taskisen tajunnanvirran ja sanataituruuden ihastuttavuus tragikoomisessa esikoisessa Täydellinen paisti.
• Jim Thompsonin Lumienkelit ja Kylmä kuolema raakoina ja karuina, silti oudon kiehtovina.
• Antti Tuomaisen Tappaja, toivoakseni ja Veljeni vartija hienoina jälkilöytöinä edellisvuonna luetun seuraajansa, palkitun Parantajan innostamina.

Saattaa jatkua…

Eräänä päivänä kahdenkymmenen vuoden ajan

David Nichollsin Sinä päivänä (Otava, 2011; One Day, 2009; suom. Sauli Santikko) on bestseller eikä ihme. Se on koskettava, romanttinen ja melko hauska – tosin kannen Guardian-lainaus “Mielettömän hauska” on minusta voimakasta liioittelua. Lisäksi se on paljon surumielisempi kuin oletin.

Kirja tapahtuu kerran vuodessa, aina 15.7. Siinä eletään vuodesta 1988 vuoteen 2007. Sen päähenkilöt ovat kuusikymmenluvun puolivälissä syntyneet britit Emma Morley ja Dexter Mayhew, Em ja Dex, työväenluokkainen fiksu nainen ja varakkaan perheen hurmaava hulttiopoika.

Kirja kertoo aikuistumisesta ja ihmissuhteiden vaikeudesta, oman tien etsimisestä ja harhapoluista kaukana siitä. Se on kirja ystävyydestä ja rakkaudesta, mutta myös kateudesta, ylimielisyydestä, katkeruudesta ja onnensa ohi kävelemisestä.

Nicholls on kirjoittanut käsikirjoituksia (mm. Rimakauhua ja rakkautta) ja sen huomaa kirjasta: dialogi on nasevaa ja kohtauksittainen eteneminen luonnistuu hyvin. Suhteellisen kepeällä otteella kirja käsittelee isoja ja vaikeitakin asioita: brittiyhteiskunnan luokkajako, pätkätyöläisyys, höttöjulkisuus, pinnallisuus vs. poliittisuus, omien vanhempien sairastuminen ja vanheneminen, vanhemmaksi tuleminen tai siltä välttyminen, alkoholismi, yksinäisyys, elämän eläminen sen sijaan että vain seuraisi ajan kuluvan.

Kirjassa on yli 500 sivua. Vaikka se on sujuvaa tekstiä, jota lukee oikein mielellään, ei pieni tiivistäminen olisi tehnyt pahaa. Mainio romaani kuitenkin.

(Suositut romaanit nykyisin usein muokataan elokuviksi. Tämän pääosissa nähdään Anne Hathaway ja Jim Sturgess. Trailerin perusteella he eivät vanhene 20 vuodessa ollenkaan.)

Luonnos dekkariksi

Esko Laulajaisen kolmas dekkari Oopperakaupungin murhat (Edico, 2011) on luonnosmainen pienoisromaani, jonka lukaisee hetkessä. Alkusivujen sisällysluettelo yllättää: 34 nimettyä lukua näin lyhyessä teoksessa!

Teoksen tapahtumapaikka on kesäinen Savonlinna. Kirjailijan vakiopoliisi Viinikka on muuttanut oopperajuhlakaupunkiin ja selvittelee kesäisessä idyllissä ensin erikoista ilkivaltaa ja sitten muutamaan tapon yritystä ja kahta murhaa, joilla näyttää olevan yhteyksiä kaupungissa luokkakokoustaan viettäviin ex-lyseolaisiin. Paljon tapahtumia pieneen teokseen.

Lähes kaikki maantieteelliset ja kaupunkikuvalliset faktat – Olavinlinna ja oopperajuhlat, kirjasto Nälkälinnanmäellä, koulut ja muut julkiset rakennukset, ravintolat (joita mainitaan siihen tahtiin, että se alkaa vaikuttaa mainonnalta) jne. lähikuntien nähtävyyksiä myöten – ovat kohdallaan; ja tosiasioista poikkeaminenhan on fiktiossa luvallista. Tosin yleensä sille pitäisi olla jonkinlaiset perustelut.

Mutta juuri mikään muu ei sitten olekaan kohdallaan. Tyylillisesti teksti on täynnä niin kuluneita ilmaisuja, että lukiessa lähes nolottaa kirjoittajan puolesta. Dialogi on kauttaaltaan epäluontevaa. Henkilökuvausta ei ole, joten tarinan ihmiset, joita on pienessä romaanissa turhan paljon, jäävät ohuiksi eivätkä tunnu todellisilta ihmisiltä. Dekkarijuoni toimii jotenkuten, mutta lopun irrallinen terrorismipätkä on täysin tarpeeton.

Kirjassa on aineksia rikosromaaniksi, mutta se jää luonnosmaiseksi – ikään kuin kunnollisen romaanin suunnitelmaksi. Laventamalla ihmiskuvausta (vaikkapa matkailumainonnan kustannuksella), karsimalla juonesta kaikkein epäuskottavimmat käänteet, hiomalla ja parantamalla dialogia ja jättämällä pois kaikkein kliseisimmät ilmaisut tekstistä voisi saada melko kelvollisen kesädekkarin. Tällaisena se ei ole valmis.

Kaikkea sitä tulee luettua.

Helppo elämä?

Harvoin olen lukenut loppuun saakka kirjan, jota lukiessani mietin koko ajan, miksi se on kirjoitettu ja miksi minä sitä luen. Karolina Ramqvistin Tyttöystävä (Helsinki-kirjat, 2011. Flickvännen, 2009; suom. Riie Heikkilä) on sellainen kirja. Kirjassa ei tapahdu mitään, mutta luin sitä eteenpäin odottaen koko ajan, että pian jotakin tapahtuu. Koska kirja kertoo odottamisesta, on tunnelma sillä luotu.

Romaanin päähenkilö on Karin, rikollisen Johnin tyttöystävä. Koko kirjan ajan hän odottaa miestä kotiin ”töistä” tai edes tämän puhelua, jota ei kuulu.  Samalla hän pohtii ja selittää elämänsä valintoja yrittäen perustella itselleen, miksi on valinnut gangsterin heilan elämän, ja miksi haluaa jatkaa roolissaan. Hän vakuuttelee itselleen, ettei halua käydä töissä eikä opiskella, vaan olla vain. Ja hän vain on – vailla unelmia, tavoitteita ja tarkoitusta.

Hänellä ei ole mitään muuta tekemistä kuin pitää itsensä ja kotinsa kunnossa sekä ulkoiluttaa koiraa. Riittää, että hän näyttää hyvältä eikä kysele liikoja. Elämä on näennäisen helppoa niin kuin hän on aina halunnut. Teoksen loppupuolella kaksi hänen niin sanottua ystävätärtään (kriminaalien vaimoja hekin)  tulee viettämään iltaa Karinin ja Johnin hulppeaan merenrantakotiin: Karinin valmistama herkullinen ruoka ei maistu kellekään – kuohuviini ja kokaiini sen sijaan kyllä. Ramqvist pohtii korostetun pinnallisen henkilönsä kautta (populaari)kulttuuria, jossa ihaillaan vahvoja ja väkivaltaisia miehiä, joiden kainalossa on aina kaunis tyttö. Kauniiden tyttöjen elämästä muualla kuin mafiamiestensä koristeina ei liene aiemmin näin kirjoitettu.

Rinnakkaiskertomuksena on Nicholas Pileggin Wiseguy-romaanin ja siihen perustuvan Mafiaveljet-elokuvan pohjana olevan todellisen mafioson Henry Hillin puolison Karenin tarina. Karin vertailee itseään Kareniin, jopa samastuu tähän.

Käännös on paikoin luvattoman huonoa suomea, mutta onneksi vain paikoin.

Hyvällä tavalla kummallinen lukukokemus.

Suomi-vävy pakinoi

Saksalainen Wolfram Eilenberger on naimisissa lähes kaksimetrisen suomalaisen naisen kanssa. Hänen kirjansa Minun suomalainen vaimoni (Siltala, 2011; Finnen von Sinnen: Von einem, der auszog, eine finnische Frau zu heiraten, 2010, suom. Ilona Nykyri) kertoo kuitenkin enemmän suomalaisuudesta ja yleensä suomalaisista kuin suomennosnimen korostamasta vaimosta; vaikka toki hänestäkin. Pariskunta tutustui Espanjassa viisitoista vuotta sitten.

Eilenberger tekee paljon osuvia huomioita vaimonsa maanmiehistä ja -naisista, mutta aina arvostaen, jopa kunnioittaen. Kaikkea ei taatusti kannata ottaa ihan faktana eikä liian tosissaan, vaikka humoristisuuden takana onkin todellisille henkilöille tapahtuneita oikeita asioita. Monet aiheista ovat Suomi-kliseitä, mutta niihin löytyy aina hieman uudenlainen näkökulma – tai niitä liioitellaan ja paisutellaan herkullisesti.

Kaikkia ilmiöitä en tunnista erityisen tai nimenomaan suomalaisiksi enkä ihan kaikkia ole koskaan kohdannut, muttei se lukuiloa haitannut. Oikeastaan vain yksi asia haittasi, ja siitäkin mietin, onko se käännösvirhe vai alkuperäistekstin erhe: Kirjolohia ei taida kovin yleisesti elellä suomalaisjärvissä haukien, ahventen ja särkien kavereina; kasvatuskaloja kun ovat.

Kirja on hauska. Tyylilajia voi nimittää muistelmalliseksi pakinoinniksi. Kulttuurifilosofilla on lisäksi koulutuksensa antama analyyttinen näkökulma niin Marimekon unikkokuvioihin, sahdin juomiseen kuin appivanhempien kommunikointiinkin. Teos on lähellä omaelämäkerrallista romaania; kirjastossa se on luokitettu muistelmiin & elämäkertoihin.

Eilenberger on opiskellut Heidelbergin, Turun ja Zürichin yliopistoissa, jossa väitteli tohtoriksi vuonna 2008. Eilenbergerin muut teokset tarkastelevat muun muassa arkea, lastenkasvatusta, politiikkaa ja urheilua. Viime vuoden alusta Eilenberger on työskennellyt Toronton yliopistossa Kanadassa, jossa myös hänen puolisonsa, entinen koripalloilija, Pia Päiviö opettaa.

Teos on riemastuttava rakkaudentunnustus Suomelle, suomalaisuudelle ja suomalaisille.

Pettäjän tie

Tiina Lymin esikoisromaani Susi sisällä (Helsinki-kirjat, 2010) kertoo parisuhteen tuhosta. Täydellinen aviomies ja isä Vesa Virtanen paljastuu suuren luokan petturiksi. Tuula-vaimon maailma romahtaa. Lapset Ansa ja Petteri kärsivät paitsi vanhempien välirikosta myös siitä, ettei arki enää suju. Myös ystävät Sanna, Mauri ja Antero ajautuvat pariskunnan kriisin pyörteisiin.

Romaani perustuu näyttelijä-käsikirjoittaja Lymin samannimiseen näytelmään (kantaesitys 2009)  ja se näkyy myös romaanista. Useimmat kohtaukset on helppo kuvitella näyttämölle ja henkilöissä on estradin vaatimaa liioittelua. Kursivoidut osat, joissa Vesa selittää tilaansa ja tilannettaan, ovat kuin näytelmärepliikkejä. Nämä ominaisuudet tekevät romaanista visuaalisen ja dynaamisen, mutta samalla myös hieman käsikirjoitusmaisen. Etenkin Vesan viikko viltin alla Anteron sohvalla ja sen jälkeinen pakastinkohtaus ovat kuin suoraan näyttämöltä.

Susi sisällä on tragikoominen kuvaus unelma-avioliiton kulissien sortumisesta. Se kertoo rakkaudesta ja vihasta, syyllisyydestä ja petoksesta, anteeksiantamisen vaikeudesta ja kostonhalusta, masennuksesta ja toipumisesta. Se näyttää myös, miten aikuisten maailman romahtaminen vaikuttaa lapsiin. Tunnelmat vaihtelevat synkästä hilpeään ja surkeasta raivoisaan.

Dialogi sujuu, kuinkas muutenkaan, ja kohtauksesta toiseen edetään aikailematta, mutta romaanimaista otetta ei oikein löydy. Henkilöt ovat kukin yhden ominaisuuden edustajia; eivät kovin monisyisiä. Kirjoitustyyli viihdyttää ja yllättää, mutta jotain jää puuttumaan. Näyttämöllä tämä pitäisi nähdä. Tai elokuvana.

Vaimo kadoksissa, sarjamurhaaja irrallaan, maailma loppumassa

Ei Paula Arvas turhaan kehunut Antti Tuomaisen Parantajaa (Helsinki-kirjat, 2010) – komeaa on teksti minustakin.

Romaani tapahtuu joulunaluspäivinä lähitulevaisuuden Helsingissä, jossa sataa koko ajan; on satanut tauotta jo kuukausia. Rannikko on osittain veden vallassa; yhteiskunta on monin tavoin romahtamaisillaan tai jo romahtanut; ilmastonmuutospakolaiset pyrkivät kohti pohjoista.

Teoksen päähenkilö on runoilija Tapani Lehtinen, jonka toimittajavaimo Johanna ei vastaa puhelimeen eikä palaa kotiin työkeikaltaan. Ylityöllistetyt poliisivoimat eivät yhtä naista ryhdy etsimään, joten Tapani aloittaa omat tutkimuksensa Johannan tietokoneelta löytämänsä ja tämän esimieheltä sekä ystäväpariskunnalta saatujen tietojen perusteella.

Käy ilmi, että Johanna on ollut tekemässä juttua Parantajaksi itseään kutsuvasta sarjamurhaajasta, jonka kohteena ovat hänen mielestään ilmastonmuutoksen syylliset ja näiden perheet. Etsimällä murhaajan Tapani uskoo löytävänsä myös Johannan.

Mitä enemmän Tapani saa selville murhaajasta, sitä enemmän hän saa uutta tietoa myös vaimostaan. Hänen luottamuksensa ja rakkautensa Johannaan voittaa kuitenkin epäilyksen ja mustasukkaisuuden.

Parantaja on tiukka rikosromaani, lohduton dystopia ja kaunis rakkaustarina.

Lapsen silmin

Peter Franzénin esikoisromaani Tumman veden päällä (Tammi, 2010) on parhaita lukemiani lapsuuskuvauksia. Kirjailija asettuu lapsen näkökulmaan luontevasti ja uskottavasti. Hänellä on kyky kertoa hienosti sekä se, mitä lapsi näkee ja kokee – niin onnen hetket kuin pelot ja järkytyksetkin – että se, miten lapsi maailman kokee – milloin tulvillaan iloa ja valoa, milloin käsittämättömänä ja vieraana.

Teoksen – joka omaelämäkerrallisuudestaan huolimatta on tyylilajiltaan selkeästi romaani eikä muistelma – päähenkilö on 5-7-vuotias Pete, joka asuu pohjoisessa pikkukaupungissa herttaisen pikkusiskon, rakastavan äidin ja ailahtelevaisen isäpuolen (jota toki isäksi kutsutaan) kanssa. Tärkeitä ihmisiä ovat myös isovanhemmat, jotka liian monena yönä joutuvat vastaanottamaan humalassa riehuvaa perheenpäätä paenneen tyttärensä lapsineen. Vieraammaksi jää pääkaupunkilainen Kake, oikea isä, jonka puhumaa slangia pikku-Peten on vaikea ymmärtää. Tärkeitä ovat myös samanikäiset ystävät naapurista, hoitopaikasta ja koulusta. Eikä kaikkien muidenkaan elämä väkivallatonta ole. Siitä ei vain puhuta. Ainakaan lasten kuullen.

Näkökulma on koko ajan lapsen. Vain lyhyiden lukujen nimissä voi havaita aikuisen kommentteja tapahtumiin. Peten kokemuksia ei selitetä eikä suhteuteta, saati psykologisoida niiden seurauksia. Vaikka katkelmallinen tyyli voi aluksi vaikuttaa helpolta ja kevyeltä, on se harkittua: lapsella on hetkessä elämisen kyky: äsken nähty väkivaltainen tilanne oman kodin keittiössä unohtuu hetken päästä mummolan turvassa. Katkelmista muodostuu kokonaisuus, jonka näyttämä kuva on enemmän kuin sarja kohtauksia pikkupojan elämästä.

Tumman veden päällä on herkkä ja rankka, mutta välillä myös riemastuttavan hauska.

Raiskaustarina

Joyce Carol Oates ei päästä lukijaa helpolla. Pieni mutta vakava romaani Kosto : rakkaustarina (Otava, 2010; Rape : a love story, 2003, suom. Kaijamari Sivill) tuo raiskauksen ja sen seuraukset iholle asti.

Oatesin kieli on kuvailevaa ja tarkkaa. Harvinainen sinä-kerronta tuo teokseen epätavanomaisen näkökulman: kertoja puhuttelee Bethel-tyttöä, joka 12-vuotiaana joutuu todistamaan yksihuoltajaäitinsä Martinen joukkoraiskauksen ja tulee itsekin pahoinpidellyksi. Niin tytär, äiti kuin isoäitikin joutuvat kestämään tapauksen järkyttävät, uskomattomat seuraukset pikkukaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa.

Romaani on hurja, sen aihe raaka, sen teema väkivalta. Lähes jokainen tiiviin romaanin lyhyistä luvuista järkyttää jotenkin.

Suomennoksen nimi ei ole täysin onnistunut; se kertoo jo etukäteen paljon enemmän kuin alkuperäinen. Muilta osin suomennos on laatutyötä.

Koukuttava trilogia

Tartuin Stieg Larssonin (1954–2004) kirjatrilogiaan puolivahingossa, mutta päästyäni Miehet jotka vihaavat naisia (WSOY, 2006/2010; Män som hatar kvinnor, 2005, suom. Marja Kyrö) pienoisen alkutöksähtelyn ohi ja yli olin koukussa. En kieleen, joka ei ole kovin lennokasta tai kaunista (ja jonka suomennoksesta näkee, että se on jouduttu tekemään kiireessä), vaan kaikkeen muuhun. Vaikka ensimmäinen osa on selkeä kokonaisuus, jossa on alku ja loppu, halusin kuitenkin välittömästi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Trilogian ensimmäisen ja toisen osan tapahtumien välillä on kulunut aikaa, mutta Tyttö joka leikki tulella (WSOY, 2007/2010; Flickan som lekte med elden, 2006, suom. Marja Kyrö) päättyy keskellä hurjaa tilannetta, josta Pilvilinna joka romahti (WSOY, 2008/2010; Luftslottet som sprängdes, 2007, suom. Marja Kyrö) jatkuu suoraan.

Huh, onneksi en lukenut näitä sitä mukaa, kun ne ilmestyivät! Vuoden välein…

Yhteensä 2083-sivuinen trilogia on oikeastaan yksi pitkä eepos ja myös ehjä kokonaisuus, mikä on aika merkillistä, jos tieto kirjailijan suunnitelmasta kirjoittaa 10-osainen sarja pitää paikkansa. Jatkoa ei kuitenkaan seuraa, sillä Larsson menehtyi kesken urakkansa.

Mikä tässä sitten koukuttaa?

Päähenkilöt: Tietokonevelho Lisbeth Salander – yksi omalaatuisimmista kirjallisista naisista: holhouksenalainen, katkera, kostonhimoinen, nerokas, oikeudenmukainen, umpimielinen, väkivaltainenkin. Tutkiva toimittaja Mikael Blomkvist – kevytkenkäinen naistenmies, idealistinen vääryyksien paljastaja.

Sivuhenkilöt myös: Nimiä mainitsematta, sillä tässä sivumäärässä heitä riittää. Hyviä ja pahoja sekä vieläkin pahempia.

Juoni: Jännitystä, salaliittoja ja vauhtia niin, että hitaampia heikottaa ja uskottavuutta koetellaan – todella. Näin kirjoitettiin nyky-Ruotsiin (ja vähän maailmallekin) sijoittuvaa rikoskirjallisuutta fantasiagenren rajamailla.

Asenne: Rikokset paljastetaan. Vääryydet oikaistaan. Syyllisiä rangaistaan. Maailmassa on virhe ja se on korjattava. Sankareita on olemassa.