Tämä ei ole dekkari

Liza Marklund on Ruotsin tunnetuimpia dekkaristeja, mutta myös tutkiva journalisti, kolumnisti, yhteiskunnallinen keskustelija, Unicef-lähettiläs, äiti ja feministi. Marklundin ympärillä on aina kohua. Hän herättää voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan.

Vastalauseita – kirjoituksia 1985-2010 (Otava, 2012. Nya röster sjunger samma sånger och andra krönikor 1985-2010; suomentanut Päivi Kivelä) kertoo selkeästi, mikä on Marklundille tärkeää ja mistä hän ei väsy kirjoittamaan ja puhumaan: oikeudenmukaisuus, väkivallan vastustaminen, heikomman puolustaminen.

Kokoelman 58 lyhyttä kolumnia on ryhmitelty aiheen mukaisesti, ei kronologisesti. Kirjan tarkoitus on herättää tunteita ja ajatuksia. Ja se onnistuu. Mikä on kantasi parisuhdeväkivaltaan, raiskauksiin tai lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön? Mitä ajattelet oikeuslaitoksen riippumattomuudesta, median vallankäytöstä, maailmantaloudesta ja terrorismista? Kuka saa tulla naapuriksesi ja onko sillä väliä, mitä Afrikassa tai Aasiassa tapahtuu?

Marklund on rohkea nainen, joka uskaltaa puhua ja kirjoittaa vaietuistakin aiheista. Hän myös perustelee kantansa ja mielipiteensä erittäin hyvin, usein tutkimustietoon pohjautuen. Vaikka teksti on suorasukaista, hyökkäävää, jopa provosoivaa, se on myös sujuvaa ja terävää. Aiheet ja asiat suututtavat ja raivostuttavat jokaista, joka kannattaa tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta.

Laatudekkari Ruotsista ei ole yllätys

Ruotsalainen dekkaribuumi ei laannu ja se on hyvä. Michael Hjort ja Hans Rosenfeldt aloittavat kirjalla Mies joka ei ollut murhaaja (Bazar, 2011; Det fördolda, 2010, suomentanut Jaana Nikula) sarjan, jonka pääosassa on psykologi Sebastian Bergman. Ainakin tässä ensimmäisessä osassa myös nelihenkinen murharyhmä, johon ongelmainen ja itsekeskeinen Sebastian änkeytyy itsekkäistä syistä, on pääosassa. Lisäksi muutkin henkilöt ovat harvinaisen elävän ja aidon oloisia.

Painajaisista kärsivä huonokäytöksinen ja ylimielinen seksiaddikti Bergman on menettänyt vaimonsa ja tyttärensä tsunamille tapaninpäivänä 2004, eikä ole ollut kiltti tai helppo ihminen sitä ennenkään. Välit vanhempiin ovat ollet poikki vuosikymmeniä, mutta äidin kuoltua 22 vuotta isän jälkeen pojan on pakko hankkiutua Västeråsiin myymään perintötalo.

Samaan aikaan kaupungissa ilmoitetaan kadonneeksi lukiolaispoika, joka myöhemmin löytyy kuolleena. Monet jäljet johtavat Palmlövin yksityiskouluun, josta Sebastianillakin on omat kokemuksensa.

Kirjoittajakaksikko kuljettaa juonta koukuttavasti ja sujuvalla tyylillä. Yllätyskäänteitä, sekaannuksia, valheita ja huijauksia riittää. Murhia tulee lisää. Tutkimukset junnaavat ensin paikoillaan, kunnes tutkittavaa ja tutkittavia riittää ruuhkaksi saakka.

Mies joka ei ollut murhaaja on laatudekkari, jolle odotan pikaista jatkoa. Myös tämän ensimmäisen osan filmatisointi olisi kiinnostavaa nähdä:  Rolf Lassgård Sebastian Bergmanina kelpaa kyllä.

Miehet, jotka ostavat naisia

Ruotsalaisen Katarina Wennstamin romaani Tahra (Otava, 2011. Smuts, 2007. Suomentanut Laura Beck) onnistuu olemaan kantaaottava olematta saarnaava tai edes esitelmöivä. Se onnistuu myös viihdyttämään ja koukuttamaan, vaikka aihe on vakava. Alanimekkeenä on jännitysromaani; myös jännittävä Tahra on. Rikosromaanikin se on, muttei murhamysteeri.

Romaanin ihmisenkokoisessa keskiössä ovat toimittaja Rebecca Wahl ja hänen miehensä juristi Jonas Wahl, joiden avioliitto on pinnalta katsoen täydellinen, mutta tahraantuu sisältäpäin sellaisella vauhdilla, ettei julkisivun kiillottaminen enää kauan onnistu. Julkisessa, laajemassa keskiössä on naiskauppa, seksibisnes, bordellitoiminta – miten sitä nyt sitten halutaankin nimittää, että köyhemmistä maista tuodaan naisia käyttötavaroiksi vakavaraisille ruotsalaisille perheenisille.

Romaanissa liikutaan ihmisten päiden sisäisissä tapahtumissa ja toimistusten kokoushuoneissa sekä käydään oikeutta huoneistobordellitapauksesta eikä onneksi mässäillä väkivallalla.

Tahran ansiot ovat kirjailijan psykologisessa otteessa, jolla kirjailija kuvaa niin paritusjutun syyttäjän, kaksinaamaisen seksinostajan ja tämän kulissienylläpitäjävaimon kuin teini-ikäisen tyttärenkin ajatuksia, tunteita ja kokemuksia maailmassa, joka pyörii seksin ympärillä kovin monella tavalla. Valitettavasti seksityöläiset jäävät ilman omaa ääntä.

Kyseessä on trilogian avaus, joten jatkoa seurannee myös suomeksi.

Helppo elämä?

Harvoin olen lukenut loppuun saakka kirjan, jota lukiessani mietin koko ajan, miksi se on kirjoitettu ja miksi minä sitä luen. Karolina Ramqvistin Tyttöystävä (Helsinki-kirjat, 2011. Flickvännen, 2009; suom. Riie Heikkilä) on sellainen kirja. Kirjassa ei tapahdu mitään, mutta luin sitä eteenpäin odottaen koko ajan, että pian jotakin tapahtuu. Koska kirja kertoo odottamisesta, on tunnelma sillä luotu.

Romaanin päähenkilö on Karin, rikollisen Johnin tyttöystävä. Koko kirjan ajan hän odottaa miestä kotiin ”töistä” tai edes tämän puhelua, jota ei kuulu.  Samalla hän pohtii ja selittää elämänsä valintoja yrittäen perustella itselleen, miksi on valinnut gangsterin heilan elämän, ja miksi haluaa jatkaa roolissaan. Hän vakuuttelee itselleen, ettei halua käydä töissä eikä opiskella, vaan olla vain. Ja hän vain on – vailla unelmia, tavoitteita ja tarkoitusta.

Hänellä ei ole mitään muuta tekemistä kuin pitää itsensä ja kotinsa kunnossa sekä ulkoiluttaa koiraa. Riittää, että hän näyttää hyvältä eikä kysele liikoja. Elämä on näennäisen helppoa niin kuin hän on aina halunnut. Teoksen loppupuolella kaksi hänen niin sanottua ystävätärtään (kriminaalien vaimoja hekin)  tulee viettämään iltaa Karinin ja Johnin hulppeaan merenrantakotiin: Karinin valmistama herkullinen ruoka ei maistu kellekään – kuohuviini ja kokaiini sen sijaan kyllä. Ramqvist pohtii korostetun pinnallisen henkilönsä kautta (populaari)kulttuuria, jossa ihaillaan vahvoja ja väkivaltaisia miehiä, joiden kainalossa on aina kaunis tyttö. Kauniiden tyttöjen elämästä muualla kuin mafiamiestensä koristeina ei liene aiemmin näin kirjoitettu.

Rinnakkaiskertomuksena on Nicholas Pileggin Wiseguy-romaanin ja siihen perustuvan Mafiaveljet-elokuvan pohjana olevan todellisen mafioson Henry Hillin puolison Karenin tarina. Karin vertailee itseään Kareniin, jopa samastuu tähän.

Käännös on paikoin luvattoman huonoa suomea, mutta onneksi vain paikoin.

Hyvällä tavalla kummallinen lukukokemus.

Koukuttava trilogia

Tartuin Stieg Larssonin (1954–2004) kirjatrilogiaan puolivahingossa, mutta päästyäni Miehet jotka vihaavat naisia (WSOY, 2006/2010; Män som hatar kvinnor, 2005, suom. Marja Kyrö) pienoisen alkutöksähtelyn ohi ja yli olin koukussa. En kieleen, joka ei ole kovin lennokasta tai kaunista (ja jonka suomennoksesta näkee, että se on jouduttu tekemään kiireessä), vaan kaikkeen muuhun. Vaikka ensimmäinen osa on selkeä kokonaisuus, jossa on alku ja loppu, halusin kuitenkin välittömästi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Trilogian ensimmäisen ja toisen osan tapahtumien välillä on kulunut aikaa, mutta Tyttö joka leikki tulella (WSOY, 2007/2010; Flickan som lekte med elden, 2006, suom. Marja Kyrö) päättyy keskellä hurjaa tilannetta, josta Pilvilinna joka romahti (WSOY, 2008/2010; Luftslottet som sprängdes, 2007, suom. Marja Kyrö) jatkuu suoraan.

Huh, onneksi en lukenut näitä sitä mukaa, kun ne ilmestyivät! Vuoden välein…

Yhteensä 2083-sivuinen trilogia on oikeastaan yksi pitkä eepos ja myös ehjä kokonaisuus, mikä on aika merkillistä, jos tieto kirjailijan suunnitelmasta kirjoittaa 10-osainen sarja pitää paikkansa. Jatkoa ei kuitenkaan seuraa, sillä Larsson menehtyi kesken urakkansa.

Mikä tässä sitten koukuttaa?

Päähenkilöt: Tietokonevelho Lisbeth Salander – yksi omalaatuisimmista kirjallisista naisista: holhouksenalainen, katkera, kostonhimoinen, nerokas, oikeudenmukainen, umpimielinen, väkivaltainenkin. Tutkiva toimittaja Mikael Blomkvist – kevytkenkäinen naistenmies, idealistinen vääryyksien paljastaja.

Sivuhenkilöt myös: Nimiä mainitsematta, sillä tässä sivumäärässä heitä riittää. Hyviä ja pahoja sekä vieläkin pahempia.

Juoni: Jännitystä, salaliittoja ja vauhtia niin, että hitaampia heikottaa ja uskottavuutta koetellaan – todella. Näin kirjoitettiin nyky-Ruotsiin (ja vähän maailmallekin) sijoittuvaa rikoskirjallisuutta fantasiagenren rajamailla.

Asenne: Rikokset paljastetaan. Vääryydet oikaistaan. Syyllisiä rangaistaan. Maailmassa on virhe ja se on korjattava. Sankareita on olemassa.

Kaksi sieppausta

Perinteisimmässä dekkarityypissä rikokseksi harvoin kelpaa muu kuin murha. Sarjamurhaajabuumi toi muassaan monikertaiset murhat ja muut julmuudet. Modernissa rikoskirjallisuudessa ei välttämättä tarvita murhaa, eikä aina edes sen uhkaa. Kaksi tuoretta pohjoismaista – suomalainen ja ruotsalainen – rikosromaania kehittää jännityksensä sieppauksista.

Inger Frimanssonin Rotanpyytäjä (Like 2010; Råttfängerskan 2009) ja Johanna Tuomolan Sieppaus (Myllylahti 2010) onnistuvat olemaan äärimmäisen intensiivisiä ilman yhtäkään ruumista, perustaen jännitteensä uhkaan ja epätietoisuuteen. Molemmat romaanit kaivelevat myös ihmisluonnon nurjia puolia – joskin aika erilaisissa tilanteissa ja hyvin erilaisten ihmisten.

Vaikka aihe on yhteinen, ovat romaanit tunnelmaltaan hyvin erilaisia.

Frimanssonin hyytävässä Rotanpyytäjässä erakoitunut, jo ammoin avioeronnut Rose suistuu raiteiltaan, kun ex-miehen uusi puoliso tulee pyytämään häntä miehen kuolinvuoteen äärelle. Rosen hahmossa on kaikessa anteeksiantamattomuudessaan kuitenkin myös jotakin säälittävää ja ymmärrettävää. Romaanin siskokset, kuolevan miehen tyttäret, ovat sen sijaan frimanssonmaisen kieroutunut ja julma pari.  Frimansson jos kuka hallitsee psykologisen jännityksen.

Tuomolan toinen dekkari Sieppaus ei hyydä, mutta jännittävä se on. Joulunalusviikolla ilmoitetaan kadonneeksi koulupoika, jonka äiti vaikuttaa pikkutytöltä. Tapausta tutkii koko Lohjan poliisi, mutta pääosassa on Tuomolan esikoisesta tuttu ylikonstaapeli Noora Nurkka. Hän huomaa etsivänsä lähes enkelimäistä lasta, äitinsä yksinhuoltajaa. Onko poika saanut tarpeekseen ja karannut vai onko hän joutunut pedofiilin uhriksi? Nurkka törmää monenlaisiin ihmiskohtaloihin ennen kuin arvoitus ratkeaa. Tuomolan vahvuus on oivaltava, luonnollinen ihmiskuvaus.

Molemmat romaanit on kirjoitettu erittäin hyvin. Rotanpyytäjä on lähes ahdistava ja synkkä; Sieppaus valoisampi ja toiveikkaampi.

Melkoinen matka

Jos vertaa nykypäivän moottoripyörämatkailua siihen, millaista se oli heti toisen maailmansodan jälkeen, puhuu melkein eri asiasta. Tiet ja pyörät, vaatteet ja varusteet, rajanylitys-, tulli- ja viisumimuodollisuudet, valuutat, kielitaidot ja -taidottomuudet, sodanjälkeisen Euroopan poliittinen ja taloudellinen tilanne - kaikki oli toisin vuonna 1950.

Silti myös silloin oli olemassa sellaisia ihmisiä kuin Jorma Riutta ja kaverinsa Olli, jotka matkustivat touko-elokuussa 1950 läpi sodasta yhä toipumassa olevan Euroopan Afrikan pohjoisrannikolle ja takaisin 350-kuutioisella Jawalla. Vähin varoin liikkeelle lähteneiden nuorukaisten reissu sujui yöpyen enimmäkseen teltassa teiden varsilla ilman patjoja ja makuupusseja (aluksi ilman peittoakin), useimmiten puroissa peseytyen, pääasiassa leipää ja säilykelihaa einehtien, hiihtoasuissaan ja monoissaan monin paikoin uteliaisuutta ja hilpeyttä heärättäen. Tästä matkasta kertoo Riutan omakustanne Moottoripyörä Jawalla läpi tuhotun Euroopan Pohjois-Afrikkaan (2000).

Kotikutoisen oloinen painate vilisee kirjoitusvirheitä, mutta on muuten yllättävän sujuvaa luettavaa. Vaikutuksen tekee silti ilman muuta sisältö eikä tyyli, sillä kyseessä on autenttinen dokumentti seikkailusta, joka tuntuu sitä uskomattomammalta mitä lakonisemmin se kuvataan.

Kirjoittaja ei paisuttele yhtäkään vastoinkäymistä, muttei kyllä riemuakaan; matkailaisten tunteet saa halutessaan tulkita rivien välistä. Vaativiakin nämä halpamatkailijat osaavat köyhyydessään olla: ei heihin tee vaikutusta läheskään jokainen kauniiksi kehuttu seutu tai upeaksi ylistetty maisema, puhumattakaan siitä, miten nirsoja he ovat naiskauneuden suhteen. Osaavat he myös vaatia palvelua ja vastinetta vähille rahoilleen, samoin kuin hyödyntää ystävällisten ihmisten avuliaisuutta. Melkoisista ennakkoluuloistaan huolimatta he oppivat kuin huomaamatta matkallaan suvaitsevaisuutta eri kulttuureja kohtaan.

Olipa kerran kuningatar

Tamperelaisen Carita Forsgrenin esikoisromaani Kolmen kuun kuningatar on nautittava historiallinen romaani, jonka päähenkilö on Karin Månsdotter (1550–1612), Suomen historiassa paremmin Kaarina Maununtyttärenä tunnettu maalaistyttö, josta tuli ensin Ruotsin kuningatar ja sitten Liuksialan kartanon emäntä.

Karin oli vain 14-vuotias, kun Ruotsin kuningas Erik XIV iski häneen silmänsä. Karinista tuli nopeasti kuninkaan frilla eli vihkimätön harjoitusvaimo, myöhemmin virallinen vaimo, ja Ruotsin kruununperillisten äiti.

Erik oli vainoharhainen ja hermoheikko, mutta Karinin yrttilääkkeet ja seura rauhoittivat häntä. Kun velipoika Johan anasti Erikiltä vallan, kiersi perhe vangittuna linnasta linnaan. Vanhinta poikaansa Karin ei nähnyt vuosikymmeniin, ja nuorempi poika menehtyi, mutta esikoistyttärensä Sigridin Karin sai pitää luonaan. Erikin kuoltua Karin ja Sigrid päätyivät Kangasalan Liuksialan kartanoon.

Historiallisten tosiasioiden pohjalta Carita Forsgren on luonut romaanin, jossa Karin Månsdotter pääsee itse kertomaan oman tarinansa. Vaikka tapahtumista on aikaa yli 400 vuotta, elää Karin tarinassa kirkaspiirteisenä ja valovoimaisena, voimakkaana ja uskottavana. Hän kertoo, miltä nuoresta tytöstä tuntuu joutua valtaapitävän vanhemman miehen mielitietyksi; millaista on joutua kokemattomana keskelle hovielämän sääntöjä ja juonitteluja; millaista on synnyttää lapsia, joihin haluaisi kiintyä, muttei oikein uskalla, koska niin moni lapsi kuolee ennen kuin ehtii täyttää kolmekaan vuotta; miltä tuntuu pelätä melkein koko ajan, olla aina varuillaan, varustautua alati pahimpaan; miten rauhoitella vainoharhaista puolisoa, joka sattuu olemaan valtakunnan päämies; millaista on elää miehen kanssa, joka on sivistynyt, viisas ja taiteellinen aviomies ja rakastaja, mutta myös raivoava, kostonhimoinen ja julma hallitsija ja sotilas.

Kolmen kuun kuningatar on kiehtovaa luettavaa. Tämä tarina on kaiveltu esiin historiankirjojen rivien väleistä ja kerrottu kuin nainen naiselle uskoutuen.

Kuolemaa Kiirunassa

Åsa Larsson kirjoittaa rikosromaaneja, jotka sijoittuvat Pohjois-Ruotsiin, paikkoihin, joissa puhutaan paitsi ruotsia myös meänkieltä, ja joissa monilla ihmisillä on suomenkielinen nimi.

Kunnes vihasi asettuu (Otava 2008 ) on neljäs romaani, jonka pääosassa on kiirunalaislähtöinen, Tukholmassa uransa luonut, juristi Rebecka Martinson, joka sarjan aikana on kokenut todella kovia ja työskentelee nyt syyttäjänä Kiirunassa ja yrittää pitää yllä etäsuhdetta ex-pomoonsa. 

Romaanin joissakin luvuissa kertojaminänä on rikoksen uhri, sukeltamassa ollut nuori nainen, jonka paluun jään alta murhaaja on julmasti estänyt. Larsson kirjoittaa kuolleita henkilöiksi kirjoihinsa tuomatta niihin kuitenkaan välttämättä mitään yliluonnollista; ainakaan vastoin lukijan tahtoa. Mutta kukaan ei ehkä tutkisi tätä hukkumisonnettomuudeksi luultua tapausta tarkemmin, ellei vainaja tunkisi itseään ihmisten uniin.

Larsson kuljettaa tarinaa oikein sujuvasti; antaa mukavasti erilaisia vinkkejä matkan varrella; paljastaa pikkuhiljaa paloja menneisyydestä, joka voi selittää nykyisyyttä. Alusta asti on selvää, että kaikki juontuu sota-aikaan asti, ja että Krekulan perheellä ja kuljetusliikkeellä on jotakin tekemistä tapahtumien kanssa. Mutta miten, millaisten tapahtumaketjujen kautta ja miksi? 

Myös henkilökuvauksessa Larsson on hyvä. Tyylissä sekoittuvat hurmaavalla tavalla realismi ja surrealismi. Hän kirjoittaa runollisesti – erityisesti kuvatessaan pohjoista luontoa ja maisemaa – ja samalla karusti, kaunistelematta – erityisesti kuvatessaan ihmisten julmuutta, ahneutta ja muita alhaisia tunteita. Silti hänen teoksissaan myös pahoilla on pehmeä puolensa, arat kohtansa. Eikä kukaan hyvistä ole lumivalkoinen. 

Sanna Mannisen suomennos on pääosin hyvää työtä, mutta sitä jäin miettimään, miksi hän päätyi verbiin kylpeä kertoessaan eksentrikko-naturisti-erakon ympärivuotisesta jokapäiväisestä joessa tai järvessä pulikoinnista; olkoonkin, että ruotsiksi sana on bada, sanoisin itse ukon uineen tai käyneen uimassa. Lillukanvarsia, tiedän sen.

Pahuuden jäljillä

Ruotsalaisen Camilla Läckbergin kolmas suomennettu dekkari Kivenhakkaaja alkaa karusti ja konstailemattomasti siitä, kun fjällbackalaiskalastaja löytää hummerimerrastaan seitsenvuotiaan tytön ruumiin. Tapausta pidetään hukkumisonnettomuutena, kunnes ilmenee, ettei Sara hukkunut mereen vaan kylpyveteen. Lisäksi tytön elimistöstä löytyy graniitinsekaista tuhkaa. 

Poliisi ja tuore isä Patrick Hedström saa jutun tutkittavakseen, eikä siinä, mitä hän kollegoineen vähitellen saa selville, tunnu olevan mitään järkeä.

Lukijalle Läckberg antaa vihjeitä menneisyydestä sijoittamalla nykyajassa etenevän murhatutkinnan lomaan välähdyksiä 1920-, 1940- ja 1950-luvuilta. Loppujen lopuksikin poliisit jäävät motiivien suhteen pimentoon, vaikka syyllinen löydetäänkin.

Pienen tytön murha ei jää ainoaksi pahuuden teoksi pienessä Fjällbackassa, sillä poliisitutkimukset nostavat esille myös muunlaista rikollisuutta. Loppuratkaisun valossa voinee juonenkulkua liikaa paljastamatta todeta, että kyllä paha toisen pahan löytää.

Läckberg osaa luoda ja ylläpitää jännitystä sekä kuljettaa taitavasti dekkarijuonta ja sen taustoja rinnakkain. Samalla hän kertoo edelleen myös henkilöidensä yksityiselämästä: Patrickin ja babybluesin uhriksi joutuneen Erican hullunmyllystä Maja-vauvan tuoreina vanhempina, Patrickin laiskanpulskean esimiehen Mellbergin arkielämän yllättävästä käänteestä, koodarivelho Morganista jolla on Aspergerin oireyhtymä, Erican pikkusiskon ahdistavasta elämäntilanteesta jne. Läckbergin romaaneissa arki on aina olemassa eikä poliisien tai epäiltyjen yksityiselämä pysähdy odottamaan rikoksen selvittämistä.

Läckberg luotaa ihmismieltä syvältä eikä useinkaan löydä mitään kaunista. Hän pohtii pahuutta ja julmuutta, selvittelee itsekeskeisyyden ja itsekkyyden olemusta, tutkii rakkaudettomuuden ja välinpitämättömyyden vaikutuksia. Tässä romaanissa ei ole mitään kevyttä. Sen aiheet ovat raskaita; sen teemat jäävät vaivaamaan mieltä.

Miksi teos on saanut nimen Kivenhakkaaja? Minusta vastaus voisi piillä siinä, että kirjan kivenhakkaaja on sen epäitsekkäin, kiltein, kärsivällisin, luotettavin ja rakastavin henkilö.