Kun arvokkainta on vesi

Emmi Itärannan esikoisromaani Teemestarin kirja (Teos, 2012) on loistava ja kaikki kiittävät arvostelunsa ansainnut. Dystopia nostaa hänet kerralla samaan sarjaan Maarit Verrosen ja Johanna Sinisalon kanssa kotimaisen tulevaisuusfiktion huipulle.

Teemestarin kirja sijoittuu tulevaisuuteen – ehkä muutaman vuosisadan päähän tästä – jossa arvokkainta kaikesta on vesi. Ihmiskunta sinnittelee vesipulassa ja veden säännöstelyä kontrolloivan sotilasvallan alla. Merivesi on noussut niin paljon, ettei makeaa vettä juuri ole; paarmoja sen sijaan on ilma sakeanaan. Entismaailmasta muistuttavat kaatopaikkojen muoviröykkiöt ja käyttökelvoton teknologia, sekä muutamat säilyneet aidolle paperille painetut kirjat. Lumi ja jää kuuluvat lähes satumaailmaan.

Romaanin päähenkilö ja kertoja, on Noria Kaitio, aikuisuuden kynnykselle astuva teemestarin tytär, joka jatkaa isänsä tehtävässä ja arvossa, vaikkei tehtävä perinteisesti olekaan siirtynyt tyttärille. Samalla hän saa kantaakseen myös suuren salaisuuden, joka liittyy veteen. Ja veden kätkeminen on rikoksista suurin.

Koska kertoja on Noria, tiedämme vain sen, minkä hän tietää. Moni asia jää arvoitukseksi: Miten syntyi se kulttuuri, jossa Norian kylä elää? Lähin kaupunki on nimittäin Kuusamo ja lähin suurkaupunki Uusi Pietari. Hallinnollisia yksiköitä ovat Skandinavian unioni ja Uusi Qian. Henkilöiden nimissä on suomea, japania, kiinaa… Onko vesipula todellinen vai sotilasjuntan keino pitää kansa kurissa? Mitä tapahtui nykyajan ja kirjan maailman välissä, aikana, joka Norialle on hämärän vuosisata? Jotakin Noria ja hänen ystävättärensä Sanja saavat selville, kun Sanja onnistuu korjaamaan laitteen, jolla voi kuunnella entisteknologialla tallennettuja äänitteitä, joissa kerrotaan salaperäisestä Janssonin retkikunnasta.

Jännitteitä kirjassa on monentasoisia: Soljuva, ikiaikainen teeseremonia kohtaa kiivaan, julman sotilasmahdin. Ihmisen oikeudet ja mahdollisuudet saavat vastapainokseen toisaalta yksiköiden itsekkyyden ja omaneduntavoittelun ja toisaalta hirmuvallan kaikkinäkevän kontrollin. Tahto auttaa on ristiriidassa paljastumispelon kanssa. Tiedonjano taistelee onnellisempaa tietämättömyyden olotilaa vastaan. Halu lähteä pois ja jättää kaikki vanha taakseen kilpailee sen kanssa, että on jäätävä suojelemaan ja säilyttämään sitä vähää mitä perinteistä on vielä jäljellä.

Itäranta kirjoittaa upeasti. Romaanin kieli tekee siitä nautinnollista luettavaa. Tarina ei ole kaunis eikä lohdullinen, mutta se on eheä ja vaikuttava. Kirjailija pystyi luomaan tulevaisuudessa elävän päähenkilönsä ja nykyhetkessä lukevan minun välille voimakkaan tunnesiteen; lukiessani toivoin ja pelkäsin Norian kanssa ja puolesta. Olin myös mukana hänen teeseremonioissaan, kuuntelin hänen ja Sanjan keskusteluja, kuljin hänen mukanaan kylätiellä ja tunturipolulla. Ei ihme, että tämä teos voitti Teoksen suuren fantasia- ja scifi-kirjoituskilpailun, johon osallistui yli 350 käsikirjoitusta.

*******

Kirjoitukseni Femme fatale -kokoelmasta jäi ainakin toistaiseksi viimeiseksi dekkariaiheiseksi tässä blogissa. Kirjoitan dekkareista täst’edes yhtenä Dekkariseuran bloggaajista. Muista kirjoista bloggaamista jatkan täällä.

Perhetrilleri ydinvoimalan varjossa

Kati Saurulan esikoisromaani Koiruohon kaupunki (Arktinen banaani, 2011) sijoittuu Neuvostoliittoon, Ukrainaan ja Venäjälle useilla eri aikatasoilla. Saurula on kirjoittanut 25 vuoden takaisen Tshernobyl-katastrofin trilleriksi, jonka keskiössä on kaksi perhettä – ydinvoimalassa työskentelevä pariskunta ja erityisesti heidän tyttärensä Nadja, sekä tämän Ilja-ystävä Tatjana-äiteineen.

Ydinvoimalaonnettomuus on juonen lähtökohta. Paljon myöhemmin Nadja saa isänsä kuoleman jälkeen käsiinsä tämän salaisia papereita, joiden lukeminen saattaa hänet vaaraan, vaikka samizdat-kirjallisuuden ja sen levittäjien sekä KGB:n pitäisi jo olla taakse jäänyttä historiaa. Käytiinkö Nadjan lapsuuden mallikaupungissa laitonta ydinjätekauppaa? Kuka oli petturi – Ilja, Tatjana vai kenties jompikumpi vanhemmista?

Kiihtelysvaaralainen esikoiskirjailija osaa kirjoittaa ja sekoittaa taitavasti faktaa ja fiktiota. Taustatyöt on tehty huolellisesti. Saurula kuvaa uskottavasti niin ydinvoimalan toimintaa kuin neuvostoliittolaista arkitodellisuuttakin.

Harmittavinta romaanissa on sen epätasainen rytmi ja se, että alkupuoli toimii jotenkin paremmin kuin loppu. Mutta pienistä puutteistaan huolimatta Koiruohon kaupunki on kelpo trilleri lupaavalta uudelta kotimaiselta tekijältä.

Laatudekkari Ruotsista ei ole yllätys

Ruotsalainen dekkaribuumi ei laannu ja se on hyvä. Michael Hjort ja Hans Rosenfeldt aloittavat kirjalla Mies joka ei ollut murhaaja (Bazar, 2011; Det fördolda, 2010, suomentanut Jaana Nikula) sarjan, jonka pääosassa on psykologi Sebastian Bergman. Ainakin tässä ensimmäisessä osassa myös nelihenkinen murharyhmä, johon ongelmainen ja itsekeskeinen Sebastian änkeytyy itsekkäistä syistä, on pääosassa. Lisäksi muutkin henkilöt ovat harvinaisen elävän ja aidon oloisia.

Painajaisista kärsivä huonokäytöksinen ja ylimielinen seksiaddikti Bergman on menettänyt vaimonsa ja tyttärensä tsunamille tapaninpäivänä 2004, eikä ole ollut kiltti tai helppo ihminen sitä ennenkään. Välit vanhempiin ovat ollet poikki vuosikymmeniä, mutta äidin kuoltua 22 vuotta isän jälkeen pojan on pakko hankkiutua Västeråsiin myymään perintötalo.

Samaan aikaan kaupungissa ilmoitetaan kadonneeksi lukiolaispoika, joka myöhemmin löytyy kuolleena. Monet jäljet johtavat Palmlövin yksityiskouluun, josta Sebastianillakin on omat kokemuksensa.

Kirjoittajakaksikko kuljettaa juonta koukuttavasti ja sujuvalla tyylillä. Yllätyskäänteitä, sekaannuksia, valheita ja huijauksia riittää. Murhia tulee lisää. Tutkimukset junnaavat ensin paikoillaan, kunnes tutkittavaa ja tutkittavia riittää ruuhkaksi saakka.

Mies joka ei ollut murhaaja on laatudekkari, jolle odotan pikaista jatkoa. Myös tämän ensimmäisen osan filmatisointi olisi kiinnostavaa nähdä:  Rolf Lassgård Sebastian Bergmanina kelpaa kyllä.

Kansainvälisen tason trilleri Suomesta

Taavi Soininvaaran Leo Kara -sarjan kolmas osa Punainen jättiläinen (Otava, 2011) on huippuluokan poliittista jännitystä, joka suorastaan pelottaa. Nykyaikaan sijoittuvan tarinan tapahtumavuotta ei kerrota, mutta päivämäärät suhteessa viikonpäiviin osuvat kyllä tämän vuoden lokakuuhun. Toivottavasti Soininvaara ei ole hyvä ennustaja.

Kaikki ei suinkaan ole ennustusta tai fiktiota, vaan raakaa todellisuutta, jossa elämme: orjatyövoimaa, ihmiskauppaa, länsimaita lamauttavaa terrorismia, julmaa kiristystä, sairasta juonittelua, politiikan ja talouselämän pimeitä kytköksiä. Punainen jättiläinen ei ole helppoa luettavaa, vaikka onkin erittäin sujuvaa ja hienoa tekstiä. Asia vain on sen verran painavaa ja tyyli sen verran rosoista, ettei jännityslajityypistä huolimatta pelkän viihteen ehdoilla edetä; tämä kirja pistää ajattelemaan.

Toisena päähenkilönä jatkaa Karan lailla Kriittisestä tiheydestä (2009) ja Pakonopeudesta (2010) tuttu Kati Soisalo, lapsensa kadottanut lakimies, jonka ex-mies, narsistinen psykopaatti Jukka Ukkola, on mielestäni yksi karmivimmista henkilöhahmoista kotimaisessa kirjallisuudessa. Kammoan hänen hahmoaan enemmän kuin tämän sarjan palkkatappaja-Manasta, joka on enemmän tappokone tai tuhoamisrobotti kuin ihminen. Karan ja Soisalon henkilöhahmot syvenevät entisestään, mutta Soininvaara kuvaa huolellisesti myös sivuhenkilönsä – myös he, joiden kohtalona on vain vilahtaa jossakin juonenmutkassa.

Juonikuviot ovat todella mutkikkaita ja kaikki tuntuu kytkeytyvän kaikkeen. Edes Karan suhde wieniläiskapakoitsija Nadineen ei taida olla sattumaa, kun käy ilmi, kuka on itsellisen naisystävän isä. Soisalon lapsen katoamisestakin paljastuu yhä villimpiä käänteitä. Silti kaikki toimii ja sopii yhteen, sillä Soininvaara on ilmiselvästi tehnyt taustatyönsä huolellisesti ja punonut tapahtumat toisiinsa jättämättä juonilanganpätkiä roikkumaan.

Tapahtumapaikkana on koko maailma. Britanniassa korkean tason vakoilija paljastuu myyräksi. Suomessa huippuvaikuttajien salaseuran Kabinetin jäseniä kuolee vähän väliä. Salaseuratyyppinen tutkimuskeskussäätiö Mundus Novus jatkaa matkaansa kohti maailmanvalloitusta näyttäen maistiaisina mahdistaan, miten kantoraketilla tuhotaan yhdysvaltalaisia tietoliikennesatelliitteja niin, että puhelimet, verkkoyhteydet, lennonjohto ja sähkönjakelu saadaan lamautumaan.

Trillerin vahva koukuttavuus piilee siinä, että hurjassa mielikuvituksellisuudessaan se sisältää niin paljon uutisista tuttua realismia, että sen juonekäänteisiin uskoo. Ikävä kyllä.

Miehet, jotka ostavat naisia

Ruotsalaisen Katarina Wennstamin romaani Tahra (Otava, 2011. Smuts, 2007. Suomentanut Laura Beck) onnistuu olemaan kantaaottava olematta saarnaava tai edes esitelmöivä. Se onnistuu myös viihdyttämään ja koukuttamaan, vaikka aihe on vakava. Alanimekkeenä on jännitysromaani; myös jännittävä Tahra on. Rikosromaanikin se on, muttei murhamysteeri.

Romaanin ihmisenkokoisessa keskiössä ovat toimittaja Rebecca Wahl ja hänen miehensä juristi Jonas Wahl, joiden avioliitto on pinnalta katsoen täydellinen, mutta tahraantuu sisältäpäin sellaisella vauhdilla, ettei julkisivun kiillottaminen enää kauan onnistu. Julkisessa, laajemassa keskiössä on naiskauppa, seksibisnes, bordellitoiminta – miten sitä nyt sitten halutaankin nimittää, että köyhemmistä maista tuodaan naisia käyttötavaroiksi vakavaraisille ruotsalaisille perheenisille.

Romaanissa liikutaan ihmisten päiden sisäisissä tapahtumissa ja toimistusten kokoushuoneissa sekä käydään oikeutta huoneistobordellitapauksesta eikä onneksi mässäillä väkivallalla.

Tahran ansiot ovat kirjailijan psykologisessa otteessa, jolla kirjailija kuvaa niin paritusjutun syyttäjän, kaksinaamaisen seksinostajan ja tämän kulissienylläpitäjävaimon kuin teini-ikäisen tyttärenkin ajatuksia, tunteita ja kokemuksia maailmassa, joka pyörii seksin ympärillä kovin monella tavalla. Valitettavasti seksityöläiset jäävät ilman omaa ääntä.

Kyseessä on trilogian avaus, joten jatkoa seurannee myös suomeksi.

Helppo elämä?

Harvoin olen lukenut loppuun saakka kirjan, jota lukiessani mietin koko ajan, miksi se on kirjoitettu ja miksi minä sitä luen. Karolina Ramqvistin Tyttöystävä (Helsinki-kirjat, 2011. Flickvännen, 2009; suom. Riie Heikkilä) on sellainen kirja. Kirjassa ei tapahdu mitään, mutta luin sitä eteenpäin odottaen koko ajan, että pian jotakin tapahtuu. Koska kirja kertoo odottamisesta, on tunnelma sillä luotu.

Romaanin päähenkilö on Karin, rikollisen Johnin tyttöystävä. Koko kirjan ajan hän odottaa miestä kotiin ”töistä” tai edes tämän puhelua, jota ei kuulu.  Samalla hän pohtii ja selittää elämänsä valintoja yrittäen perustella itselleen, miksi on valinnut gangsterin heilan elämän, ja miksi haluaa jatkaa roolissaan. Hän vakuuttelee itselleen, ettei halua käydä töissä eikä opiskella, vaan olla vain. Ja hän vain on – vailla unelmia, tavoitteita ja tarkoitusta.

Hänellä ei ole mitään muuta tekemistä kuin pitää itsensä ja kotinsa kunnossa sekä ulkoiluttaa koiraa. Riittää, että hän näyttää hyvältä eikä kysele liikoja. Elämä on näennäisen helppoa niin kuin hän on aina halunnut. Teoksen loppupuolella kaksi hänen niin sanottua ystävätärtään (kriminaalien vaimoja hekin)  tulee viettämään iltaa Karinin ja Johnin hulppeaan merenrantakotiin: Karinin valmistama herkullinen ruoka ei maistu kellekään – kuohuviini ja kokaiini sen sijaan kyllä. Ramqvist pohtii korostetun pinnallisen henkilönsä kautta (populaari)kulttuuria, jossa ihaillaan vahvoja ja väkivaltaisia miehiä, joiden kainalossa on aina kaunis tyttö. Kauniiden tyttöjen elämästä muualla kuin mafiamiestensä koristeina ei liene aiemmin näin kirjoitettu.

Rinnakkaiskertomuksena on Nicholas Pileggin Wiseguy-romaanin ja siihen perustuvan Mafiaveljet-elokuvan pohjana olevan todellisen mafioson Henry Hillin puolison Karenin tarina. Karin vertailee itseään Kareniin, jopa samastuu tähän.

Käännös on paikoin luvattoman huonoa suomea, mutta onneksi vain paikoin.

Hyvällä tavalla kummallinen lukukokemus.

Pettäjän tie

Tiina Lymin esikoisromaani Susi sisällä (Helsinki-kirjat, 2010) kertoo parisuhteen tuhosta. Täydellinen aviomies ja isä Vesa Virtanen paljastuu suuren luokan petturiksi. Tuula-vaimon maailma romahtaa. Lapset Ansa ja Petteri kärsivät paitsi vanhempien välirikosta myös siitä, ettei arki enää suju. Myös ystävät Sanna, Mauri ja Antero ajautuvat pariskunnan kriisin pyörteisiin.

Romaani perustuu näyttelijä-käsikirjoittaja Lymin samannimiseen näytelmään (kantaesitys 2009)  ja se näkyy myös romaanista. Useimmat kohtaukset on helppo kuvitella näyttämölle ja henkilöissä on estradin vaatimaa liioittelua. Kursivoidut osat, joissa Vesa selittää tilaansa ja tilannettaan, ovat kuin näytelmärepliikkejä. Nämä ominaisuudet tekevät romaanista visuaalisen ja dynaamisen, mutta samalla myös hieman käsikirjoitusmaisen. Etenkin Vesan viikko viltin alla Anteron sohvalla ja sen jälkeinen pakastinkohtaus ovat kuin suoraan näyttämöltä.

Susi sisällä on tragikoominen kuvaus unelma-avioliiton kulissien sortumisesta. Se kertoo rakkaudesta ja vihasta, syyllisyydestä ja petoksesta, anteeksiantamisen vaikeudesta ja kostonhalusta, masennuksesta ja toipumisesta. Se näyttää myös, miten aikuisten maailman romahtaminen vaikuttaa lapsiin. Tunnelmat vaihtelevat synkästä hilpeään ja surkeasta raivoisaan.

Dialogi sujuu, kuinkas muutenkaan, ja kohtauksesta toiseen edetään aikailematta, mutta romaanimaista otetta ei oikein löydy. Henkilöt ovat kukin yhden ominaisuuden edustajia; eivät kovin monisyisiä. Kirjoitustyyli viihdyttää ja yllättää, mutta jotain jää puuttumaan. Näyttämöllä tämä pitäisi nähdä. Tai elokuvana.

Novelli on hieno laji

Alice Munro taitaa novellin. Sen osoittaa taas kerran todeksi uusin suomennos Liian paljon onnea (Tammi, 2010; Too Much Happiness, 2009, suom. Kristiina Rikman).

Novelli on paitsi hieno myös vaikea laji, jossa jännite on synnytettävä nopeasti, henkilöt hahmoteltava tarkoin vedoin ja juoni pidettävä aisoissa. Hyvä novelli jää kestonsa lyhyydestä huolimatta “soimaan” lukijan päähän, synnyttää ja kypsyttää ajatuksia: miten yksi pieni valinta voi muuttaa koko elämän, kuinka jostakin ylitsepääsemättömän kamalasta voi selviytyä, miten ihminen löytää itsensä omituisemmasta tilanteesta kuin olisi koskaan voinut kuvitella, kuinka merkityksellinen voi olla ohikiitävä hetki.

Pidin vähiten kokoelman päättävästä laajasta niminovellista, jonka päähenkilö on matemaatikko-kirjailija Sofja Kovalevskaja. Novellista huokuu, että Munro on ollut innoissaan henkilöstä, mutta itse en samaan tunnelmaan päässyt. Muut yhdeksän novellia sen sijaan ovat henkeäsalpaavan loistavia, erityisesti “Ulottuvuuksia”, “Vapaat radikaalit” ja “Punanaama”.

Niiden ihmiset ovat tavallisia ja pääosin myös heidän elämänsä. Munro valottaa hetkiä heidän elämästään. Ne ovat  usein väkivaltaisia tai muuten vaikeita tapahtumia, jotka vaikuttavat koko elämään. Joskus tuo tapahtuma on syntymä, kuten “Punanaamassa”, joskus kuolema niin kuin “Ulottuvuuksissa”, joskus täpärä pelastuminen niin kuin “Vapaissa radikaaleissa”.

Suosittelen. Rikmanin suomennos on laatutyötä, niin kuin aina.

Lapsen silmin

Peter Franzénin esikoisromaani Tumman veden päällä (Tammi, 2010) on parhaita lukemiani lapsuuskuvauksia. Kirjailija asettuu lapsen näkökulmaan luontevasti ja uskottavasti. Hänellä on kyky kertoa hienosti sekä se, mitä lapsi näkee ja kokee – niin onnen hetket kuin pelot ja järkytyksetkin – että se, miten lapsi maailman kokee – milloin tulvillaan iloa ja valoa, milloin käsittämättömänä ja vieraana.

Teoksen – joka omaelämäkerrallisuudestaan huolimatta on tyylilajiltaan selkeästi romaani eikä muistelma – päähenkilö on 5-7-vuotias Pete, joka asuu pohjoisessa pikkukaupungissa herttaisen pikkusiskon, rakastavan äidin ja ailahtelevaisen isäpuolen (jota toki isäksi kutsutaan) kanssa. Tärkeitä ihmisiä ovat myös isovanhemmat, jotka liian monena yönä joutuvat vastaanottamaan humalassa riehuvaa perheenpäätä paenneen tyttärensä lapsineen. Vieraammaksi jää pääkaupunkilainen Kake, oikea isä, jonka puhumaa slangia pikku-Peten on vaikea ymmärtää. Tärkeitä ovat myös samanikäiset ystävät naapurista, hoitopaikasta ja koulusta. Eikä kaikkien muidenkaan elämä väkivallatonta ole. Siitä ei vain puhuta. Ainakaan lasten kuullen.

Näkökulma on koko ajan lapsen. Vain lyhyiden lukujen nimissä voi havaita aikuisen kommentteja tapahtumiin. Peten kokemuksia ei selitetä eikä suhteuteta, saati psykologisoida niiden seurauksia. Vaikka katkelmallinen tyyli voi aluksi vaikuttaa helpolta ja kevyeltä, on se harkittua: lapsella on hetkessä elämisen kyky: äsken nähty väkivaltainen tilanne oman kodin keittiössä unohtuu hetken päästä mummolan turvassa. Katkelmista muodostuu kokonaisuus, jonka näyttämä kuva on enemmän kuin sarja kohtauksia pikkupojan elämästä.

Tumman veden päällä on herkkä ja rankka, mutta välillä myös riemastuttavan hauska.

Minne tytöt kadonneet?

Otsikon tähän kirjoitukseeni lainaan Leena Lehtolaisen uusimmasta dekkarista, mutta intialaisen Kishwar Desain Pimeyden lapset (Like, 2010; Witness the Night, suom. Terhi Kuusisto) on huomattavasti synkempää ja rankempaa tekstiä maailman tyttöjen kovista kohtaloista kuin uusin Maria Kallio -dekkari.

Pimeyden lapsistakin voi puhua murhamysteerinä, mutta oikeasti se on järkyttävä kuvaus tyttölasten asemasta Intiassa. Laittomien, sukupuolen määritykseen perustuvien aborttien vuoksi heitä syntyy paljon vähemmän kuin poikia. Vauvaiässä heitä kuolee enemmän kuin poikia, koska heitä ei ruokita eikä hoideta kunnolla. Heitä myös surmataan, poltetaan, syövytetään hapolla, kaupataan, orjuutetaan ja suljetaan laitoksiin.

Teoksen päähenkilö on vapaaehtoissosiaalityöntekijä Simran Singh. Hänet kutsutaan entiseen kotikyläänsä Punjabissa auttamaan Durgan tapauksen selvittämisessä. 14-vuotias Durga on tutkintavankeudessa murhista epäiltynä. Tytön koko perhe, 13 ihmistä, on tapettu yhdessä yössä ja talo yritetty polttaa. Durga on raiskattu, mutta hän ei suostu puhumaan yön tapahtumista.

Kun Simran alkaa selvitellä tapauksen taustoja voidakseen auttaa Durgaa, johtavat jäljet muun muassa korruptoituneitten poliisien pakeille, Durgan ja hänen kadonneen sisarensa hurmaavan kotiopettajan luo, sanoinkuvaamattomaan mielisairaalaan ja yksityisille aborttiklinikoille.

Vähitellen Durga alkaa luottaa Simraniin, joka kauhistuu arvostetun ja rikkaan sikhiperheen salaisuuksista. Valitettavasti perheen tapa surmata tai abortoida tyttövauvat sekä kohdella hengissä selvinneitä huonosti on pitkälti myös maan tapa, erityisesti maaseudulla. Tyttövauvoja tapetaan, koska heistä ei ole taloudellista hyötyä. Vanhemmat myös ajattelevat, että tyttöjä on turha kouluttaa, koska he menevät naimisiin ja hyödyttävät miehen perhettä. Intialainen äiti voi lapsensa surmatessaan kokea vapauttavansa tyttären kurjasta naisen elämästä.

Pimeyden lapset on romaani, mutta se perustuu todellisuuteen. Todellisuuteen, jonka toivoisi olevan sepitettyä.

Pientä keveyttä romaanin tuo Simranin itseironinen ja itsenäinen hahmo.