Tämä ei ole dekkari

Liza Marklund on Ruotsin tunnetuimpia dekkaristeja, mutta myös tutkiva journalisti, kolumnisti, yhteiskunnallinen keskustelija, Unicef-lähettiläs, äiti ja feministi. Marklundin ympärillä on aina kohua. Hän herättää voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan.

Vastalauseita – kirjoituksia 1985-2010 (Otava, 2012. Nya röster sjunger samma sånger och andra krönikor 1985-2010; suomentanut Päivi Kivelä) kertoo selkeästi, mikä on Marklundille tärkeää ja mistä hän ei väsy kirjoittamaan ja puhumaan: oikeudenmukaisuus, väkivallan vastustaminen, heikomman puolustaminen.

Kokoelman 58 lyhyttä kolumnia on ryhmitelty aiheen mukaisesti, ei kronologisesti. Kirjan tarkoitus on herättää tunteita ja ajatuksia. Ja se onnistuu. Mikä on kantasi parisuhdeväkivaltaan, raiskauksiin tai lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön? Mitä ajattelet oikeuslaitoksen riippumattomuudesta, median vallankäytöstä, maailmantaloudesta ja terrorismista? Kuka saa tulla naapuriksesi ja onko sillä väliä, mitä Afrikassa tai Aasiassa tapahtuu?

Marklund on rohkea nainen, joka uskaltaa puhua ja kirjoittaa vaietuistakin aiheista. Hän myös perustelee kantansa ja mielipiteensä erittäin hyvin, usein tutkimustietoon pohjautuen. Vaikka teksti on suorasukaista, hyökkäävää, jopa provosoivaa, se on myös sujuvaa ja terävää. Aiheet ja asiat suututtavat ja raivostuttavat jokaista, joka kannattaa tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta.

Hyytävän hyvää. Sympaattista

Maarit Verrosen tuorein teos Vanha kuviot (Tammi, 2012) on novellikokoelma, jossa kerrotaan piiloutujista, vastustajista ja lähtijöistä; niin on nimetty kokoelman kolme osaa.

Novellit eivät kiinnity tarkasti mihinkään paikkaan tai ajankohtaan. On kuin elettäisiin rinnakkaistodellisuudessa, joka kuitenkin muistuttaa kovasti omaa maailmaamme ja aikaamme. Tämä ei ole fantasiaa, mutta Verrosen realismi käy usein maagisen rajalla. Silti ei eletä missään satumaailmassa, vaan todellisuudessa, joka on julma ja vaativa, usein vääristynyt.

Hän kertoo, miten etsiessään jotain löytääkin aivan muuta, ja saa miettimään, mikä on totta, tai onko mikään. Usein huijataan, joskus ihminen eristetään tai eristäytyy yhteisöstä, toisinaan katoaa. Usein loppukäänne yllättää.

Niminovelli Vanhat kuviot, joka päättää kokoelman taidokkaasti, on novelleista pisin ja vaikuttavin. Se kertoo, miten pahuuteen ja julmuuteen tottuu, kun on pakko ja koska niin on aina ollut. Novellin tunnelma on samaan aikaan sekä kiehtova että vastenmielinen. Ääriolosuhteisiin sijoitettu tarina pitää otteessaan viimeiseen sanaan saakka ja vielä kauan sen jälkeen.

Näissä novelleissa ei ole mitään sympaattista, vaikka ne erinomaisia ovatkin.

Niinpä Verrosen edellinen julkaisu Pieni kumikanoottikirja (Tammi, 2011) luettuna heti novellitykityksen perään tuntuu pehmoisen sympaattiselta ja suloisen tavalliselta. Pieni kirja on sekoitus tietokirjaa ja tarinointia. Verronen kertoo lähes hellästi kumikanootistaan, jonka on nimennyt Hemmoksi, ja sen kanssa tekemistään jokiretkistä, mutta valottaa myös muun muassa kumikanoottien valmistusta, ympäristövaikutuksia ja pääkaupunkiseudun jokien tilaa. Pidin kirjasta kovasti, vaikkei se saanutkaan minua haluamaan omaan kumikanoottia niin kuin takakannessa ennustetaan.

Ihmissuhdetarinalla kehystetty hyytävä tragedia

Tony & Susan (Avain, 2011; suom. Mari Janatuinen) on Austin Wrightin (1922-2003) alun perin vuonna 1993 ilmestynyt romaani romaanissa. Tony on Susanin lukeman kirjan päähenkilö. Susan siis lukee kirjassa kirjaa Tonysta, kirjaa nimeltä Yön eläimet.

Susan on keski-ikäinen opettaja ja kirjan – tai oikeastaan käsikirjoituksen – on kirjoittanut hänen entinen miehensä Edward. Susan ei ole pitänyt Edwardin kirjoittajanlahjoja kummoisina, mutta nyt hän joutuu käsikirjoituksen pauloihin. Kyseessä on julma trilleri, jossa matematiikan professori Tony Hastings lähtee vaimonsa ja teini-ikäisen tyttärensä kanssa automatkalle, jolla asiat menevät järkyttävästi ja peruuttamattomasti pieleen. Tony joutuu vieraaseen, omalakiseen maailmaan, jossa hän on voimaton.

Tony & Susan on psykologisen ja väkivaltaisen trillerin sisältävä kirjoittamisen ja lukemisen analyysi ja samalla parisuhdemuistelma. Se pohtii suuria kysymyksiä kuten elämän mielekkyyttä, koston oikeutusta, ihmissuhteiden vaikeutta ja pienten päätösten kauaskantoisia seurauksia.

Usein kehyskertomusrakenne on vain kikka, mutta tässä romaanissa ratkaisu toimii hyvin, koska yksi sen teemoista on lukeminen; lukemisessa erityisesti se, miten siinä samaan aikaan sekä irtoaa omasta nykyhetkestään kirjan maailmaan että tuo oman itsensä ja elämänkokemuksensa lukemaansa, peilaa itseään siinä.

Tapauskertomuksia

Ihan tavallisena päivänä (Schildts, 2011; Case Histories, 2004, suom. Kaisa Kattelus) on Kate Atkinsonin dekkarinomainen romaani kolmen rikoksen seurauksista; siitä, mitä rikos – katoaminen, murha, tappo – tekee jäljelle jääville.

Romaani kertoo myös siitä, miten ihan tavallisena päivänä voi menettää elämänsä tärkeimmän ihmisen, miten ihan tavallisena päivänä kaikki voi muuttua. Tapauksia on kolme, aluksi. Lopuksi käy ilmi myös neljäs tarina. Kaikkia yhdistää yksityisetsivä Jackson Brodie, ex-poliisi ja ex-sotilas. Kaikkia yhdistävät myös isien ja tyttärien suhteet.

Vanhin tapaus on vuodelta 1970, jolloin herttainen 3-vuotias Olivia katoaa jäljettömiin perheensä keskeltä. Vasta yli 30 vuotta myöhemmin, despoottimaisen isän kuoltua, hieman hassahtaneet isosiskot palkkaavat Brodien selvittämään, mitä todella tapahtui.

Vuoden 1979 tapauksessa nuori äiti tuomitaan vankeuteen miehensä kirvessurmasta. 25 vuotta myöhemmin hänen sisarensa pyytää etsimään pariskunnan tyttären. Miksi vasta nyt? Ja miksi sisar antoi lapsen isovanhempien hoitoon, vaikka lupasi sisarelleen huolehtia lapsesta?

Tuorein tapaus on vuodelta 1994, jolloin lakimies Theon lempitytär Laura surmataan selittämättömästi isän lakifirmassa, johon hän on vastentahtoisesti suostunut kesäharjoittelijaksi pubissa tarjoilemisen sijaan. Kymmenen vuotta suruaan hautonut isä palkkaa Brodien tutkimaan rikosta, joka yhä on poliiseilla selvittämättä.

Kirjassa on useita aikatasoja, näkökulmia ja kertojia, mutta sen rakenne on silti selkeä. Tarinat etenevät sujuvasti ja melko rauhalliseen tahtiin. Henkilöiden ja tapahtumien väliset suhteet paljastuvat vähitellen; kuin hiipien salaa lukijan tietoisuuteen.

Henkilöt on kuvattu hienosti ja kiinnostavasti. Suomennos on taitavaa työtä. Ihan tavallisena päivänä on nautinnollinen lukukokemus.

Romaani on ensimmäinen osa toistaiseksi neliosaista Jackson Brodie -sarjaa, jolle tämän perusteella odotan kovasti jatkoa.

Rikollisten raadollinen maailma

Marko Kilpi pystyy kolmannessa rikosromaanissaan Elävien kirjoihin (Gummerus, 2011) edelleen parantamaan suoritustaan, vaikka jo esikoinen oli varsin taidokas ja todenmakuinen dekkari, joka oli Finlandia-ehdokkaanakin.

Elävien kirjoihin -teoksen päähenkilö on Kilven edellisistä kirjoista tuttu poliisi Olli Repo, joka loukkaantumisen seurauksena joutuu pois omista partiointihommistaan omalaatuisen ja -päisen etsivän Elias Kasken pariksi huumerikostutkintaan.

Risteävänä rinnakkaisjuonena seurataan Pikeä, paatunutta alamaailman kuningatarta, josta on vankilassa tullut äiti. Vapauduttuaan hän pyristelee irti entisen huumeisen ja väkivaltaisen elämänsä verkoista ja kahleista tavoitteenaan alkaa elää tavallista arkea, jota ei ole koskaan kokenut. Puhtaalta
pöydältä aloittaminen on kuitenkin hankalaa, eikä lapsen isä, Lalli, aio sallia sellaista petturuutta millään hinnalla.

Kilven eläytyvä ja silti lakoninen kirjoitustyyli, kaunistelemattomat sanavalinnat, realistinen juonikuvaus ja karun aidot henkilöhahmot saavat uskomaan, että poliisikirjailija todellakin tuntee maailman, jota kuvaa. Toisin kuin suuri osa rikoskirjallisuudesta Kilpi keskittää huomion rikollisuuden sekä sen syiden ja seurausten psykologiaan ja yhteiskunnallisuuteen eikä käsittele rikosta ratkaistavana älyllisenä haasteena tai nosta rikollisia jalustalle nerokkaina psykopaatteina, jotka vieläkin nerokkaampi sankaripoliisi lopulta nappaa. Kilven kartoittama rikosten ja rikollisten maailma on rujo ja ruma; täynnä epäonnistumisia, surkeutta ja toivottomuutta. Dekkari on kuitenkin hieno ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Paha saa palkkansa Lontoossa

Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun (Gummerus, 2011) tapahtuu Lontoossa ja hyvä niin. Sen juonirakennelma tuntuisi Suomeen sijoitettuna luultavasti yliampuvalta ja vielä suureellisemmalta kuin se nyt on.

Päähenkilö Lia (alunperin Lea) on suomalainen graafikko, joka elelee varsin rauhallista yksineloa kunnes tutustuu maannaiseensa Mariin ja päätyy mukaan tämän merkilliseen maailmaan, jossa melkein kaikki on mahdollista ja kaupan. Marilla on ilmeisen rajattomasti rahaa ja firma, joka korjaa yhteiskunnallisia epäkohtia. Kun Mari pistää tuulemaan, saa paha palkkansa. Ja tämän kirjan pahat ovat isoja pahoja: pakkoprostituutio, äärioikeistolaisuus, rasismi, perheväkivalta.

Hiltusen kuljettaa juonta sujuvalla kynällä. Henkilöhahmot eivät ole täysin yksiulotteisia, mutta jäävät kuitenkin varsinaista syvyyttä vaille. Marin selvänäkemiskykyjä ei pidä kavahtaa – mitään yliluonnollista kirjassa ei ole. Sen sijaan se pohtii viihteen keinoin eettisiä ja moraalisia kysymyksiä kuten sitä, onko huijaaminen sallittua suuremman rikoksen paljastamisen tai estämisen vuoksi, ja saako pahan tappaa.

Kansainvälisen tason trilleri Suomesta

Taavi Soininvaaran Leo Kara -sarjan kolmas osa Punainen jättiläinen (Otava, 2011) on huippuluokan poliittista jännitystä, joka suorastaan pelottaa. Nykyaikaan sijoittuvan tarinan tapahtumavuotta ei kerrota, mutta päivämäärät suhteessa viikonpäiviin osuvat kyllä tämän vuoden lokakuuhun. Toivottavasti Soininvaara ei ole hyvä ennustaja.

Kaikki ei suinkaan ole ennustusta tai fiktiota, vaan raakaa todellisuutta, jossa elämme: orjatyövoimaa, ihmiskauppaa, länsimaita lamauttavaa terrorismia, julmaa kiristystä, sairasta juonittelua, politiikan ja talouselämän pimeitä kytköksiä. Punainen jättiläinen ei ole helppoa luettavaa, vaikka onkin erittäin sujuvaa ja hienoa tekstiä. Asia vain on sen verran painavaa ja tyyli sen verran rosoista, ettei jännityslajityypistä huolimatta pelkän viihteen ehdoilla edetä; tämä kirja pistää ajattelemaan.

Toisena päähenkilönä jatkaa Karan lailla Kriittisestä tiheydestä (2009) ja Pakonopeudesta (2010) tuttu Kati Soisalo, lapsensa kadottanut lakimies, jonka ex-mies, narsistinen psykopaatti Jukka Ukkola, on mielestäni yksi karmivimmista henkilöhahmoista kotimaisessa kirjallisuudessa. Kammoan hänen hahmoaan enemmän kuin tämän sarjan palkkatappaja-Manasta, joka on enemmän tappokone tai tuhoamisrobotti kuin ihminen. Karan ja Soisalon henkilöhahmot syvenevät entisestään, mutta Soininvaara kuvaa huolellisesti myös sivuhenkilönsä – myös he, joiden kohtalona on vain vilahtaa jossakin juonenmutkassa.

Juonikuviot ovat todella mutkikkaita ja kaikki tuntuu kytkeytyvän kaikkeen. Edes Karan suhde wieniläiskapakoitsija Nadineen ei taida olla sattumaa, kun käy ilmi, kuka on itsellisen naisystävän isä. Soisalon lapsen katoamisestakin paljastuu yhä villimpiä käänteitä. Silti kaikki toimii ja sopii yhteen, sillä Soininvaara on ilmiselvästi tehnyt taustatyönsä huolellisesti ja punonut tapahtumat toisiinsa jättämättä juonilanganpätkiä roikkumaan.

Tapahtumapaikkana on koko maailma. Britanniassa korkean tason vakoilija paljastuu myyräksi. Suomessa huippuvaikuttajien salaseuran Kabinetin jäseniä kuolee vähän väliä. Salaseuratyyppinen tutkimuskeskussäätiö Mundus Novus jatkaa matkaansa kohti maailmanvalloitusta näyttäen maistiaisina mahdistaan, miten kantoraketilla tuhotaan yhdysvaltalaisia tietoliikennesatelliitteja niin, että puhelimet, verkkoyhteydet, lennonjohto ja sähkönjakelu saadaan lamautumaan.

Trillerin vahva koukuttavuus piilee siinä, että hurjassa mielikuvituksellisuudessaan se sisältää niin paljon uutisista tuttua realismia, että sen juonekäänteisiin uskoo. Ikävä kyllä.

Putoamisvaara

Arnaldur Indriđasonin vakikomisario Erlendur jatkaa lomaansa Islannin itäosissa ja uusimman romaanin Jyrkänteen reunalla (Blue Moon, 2011; Svörtuloft, 2009, suomentanut Seija Holopainen) päähenkilö on hänen nuorempi kollegansa Sigurđur Óli. Jo edellisessähän komisariosta ei kuultu mitään, ja päätutkijana toimi kollega Elinborg. Tässä romaanissa eletään osittain samaa ajankohtaa.

Tarinan alussa Sigurður Ólin ystävä pyytää epävirallista apua ystäväpariskunnalle, joka on joutunut kiristyksen uhriksi. Tutkinta muuttuu pian viralliseksi, kun väitetty kiristäjä löytyy hakattuna asunnostaan.

Vaikka Erlendur on alakuloisuudessaan paikoin liiankin synkkä hahmo, on hän myös sympaattinen. Itsekeskeisestä ja materialistisesta Sigurđur Ólista on sen sijaan etenkin romaanin alussa vaikea pitää; onneksi hänestäkin vähitellen – muun muassa avoeroa ja vanhempien suhdetta miettiessä ja itsetuntemuksen määrän kasvaessa – löytyy hieman empatiaa ja aitoa oikeudentuntoa.

Nuori amerikkalaisuutta ihannoiva liberasti sopii sinänsä hyvin tutkimaan sekavaa rikosvyyhteä, joka kytkeytyy Islannin sittemmin suureksi kuplaksi osoittautuneen talousihmeen nurjiin puoliin.

Arnaldur on taitava kirjoittaja, jonka luomassa maailmassa ihmiset ovat jokaista sivuhenkilöä myöten taitavasti kuvattuja. Parhaimmillaan hän on laitapuolen kulkijoiden kuvaajana; tässäkin pääjuonta temaattisesti sivuavan traagisen sivujuonen rappioalkoholistin elämäntarina riipaisee syvältä ja on se, joka mieleen jää.

Julmuuden keskellä elää toivo

Elina Hirvosen toinen romaani Kauimpana kuolemasta (Avain, 2010) teki minuun paljon suuremman vaikutuksen kuin sekä kansallisesti että kansainvälisesti kiitetty esikoinen Että hän muistaisi saman (2005), joka pääsi niin Finlandia-ehdokkaaksi kuin New York Timesin kirja-arvioliitteen kanteen (käännös When I forgot, 2009). Toki esikoisessakin Hirvosen lahjakkuus näkyi, mutta jotenkin se ei vain kolahtanut.

Kauimpana kuolemasta kertoo suomalaisesta Paulista, entisestä kehitysyhteistyötyöntekijästä, joka palaa eteläiseen Afrikkaan (myös lapsuutensa maahan) odottamaan kuolemaa, ja afrikkalaisesta (maa on romaanissa nimetön) Estheristä, köyhän kylän tytöstä, joka on päässyt kouluun ja yliopistoon ja yrittää nyt parantaa maansa asukkaiden oloja ja elämää.

Lukijan tehtävänä on hahmottaa kokonaisuus näiden kahden kertojan kautta. Heidän tarinansa lähestyvät toisiaan spiraalimaisesti, hitaasti, ennakoiden, kunnes lopulta risteävät kipeästikin.

Paulissa joskus asustanut idealisti on kuollut hyvää tarkoittavan kehitysavun epätoivoisuuteen prostituution, väkivallan ja hyväksikäytön keskellä ja osanakin. Avioliitto on kariutunut ja pojasta tullut skinhead. Paul ei tiedä, miksi jatkaisi elämistä.

Illuusionsa on kadottanut myös Esther, joka silti tekee kaikkensa auttaakseen maataan kohti parempaa tulevaisuutta, ja erityisesti lapsia, jotta heille ei kävisi niin kuin hänen kauniille sielunsisarelleen Bessylle, joka pakeni setänsä vuodekumppanuutta ja katosi. Orpokodista Esther ottaa hoiviinsa Susan-nimisen pikkutytön; voidakseen auttaa edes jotakuta, vähän.

Hirvosen teksti on tiheää ja painavaa, mutta samalla lauseissa on myös herkkyyttä. Romaanissa on valtavasti sekä kauneutta että rumuutta, sekä hyvää että pahaa. Kuolema on alati läsnä. Niin kuin väkivalta, nälkä, pelko ja sairauskin. Lapsia kuolee. He imppaavat liimaa jaksaakseen myydä itseään. Afrikan lapset eivät itke tai valita.

Elämä on julmaa ja epäoikeudenmukaista. Silti jossain pilkahtelee myös toivo. Toivo paremmasta huomisesta. Joskus. Joillekin. Ehkä tässäkin maassa.

Novelli on hieno laji

Alice Munro taitaa novellin. Sen osoittaa taas kerran todeksi uusin suomennos Liian paljon onnea (Tammi, 2010; Too Much Happiness, 2009, suom. Kristiina Rikman).

Novelli on paitsi hieno myös vaikea laji, jossa jännite on synnytettävä nopeasti, henkilöt hahmoteltava tarkoin vedoin ja juoni pidettävä aisoissa. Hyvä novelli jää kestonsa lyhyydestä huolimatta “soimaan” lukijan päähän, synnyttää ja kypsyttää ajatuksia: miten yksi pieni valinta voi muuttaa koko elämän, kuinka jostakin ylitsepääsemättömän kamalasta voi selviytyä, miten ihminen löytää itsensä omituisemmasta tilanteesta kuin olisi koskaan voinut kuvitella, kuinka merkityksellinen voi olla ohikiitävä hetki.

Pidin vähiten kokoelman päättävästä laajasta niminovellista, jonka päähenkilö on matemaatikko-kirjailija Sofja Kovalevskaja. Novellista huokuu, että Munro on ollut innoissaan henkilöstä, mutta itse en samaan tunnelmaan päässyt. Muut yhdeksän novellia sen sijaan ovat henkeäsalpaavan loistavia, erityisesti “Ulottuvuuksia”, “Vapaat radikaalit” ja “Punanaama”.

Niiden ihmiset ovat tavallisia ja pääosin myös heidän elämänsä. Munro valottaa hetkiä heidän elämästään. Ne ovat  usein väkivaltaisia tai muuten vaikeita tapahtumia, jotka vaikuttavat koko elämään. Joskus tuo tapahtuma on syntymä, kuten “Punanaamassa”, joskus kuolema niin kuin “Ulottuvuuksissa”, joskus täpärä pelastuminen niin kuin “Vapaissa radikaaleissa”.

Suosittelen. Rikmanin suomennos on laatutyötä, niin kuin aina.