Kirjankansibingo 2019 – rivit 5-7

Kirjankansibingoilu jatkuu. Haaste löytyy Oksan hyllyltä -blogista. Olen jo neljästi kiljaissut (hiljaa itsekseni) bingo. Nyt bingoan lisää.

Iida ja Riikka Salmisen teoksen Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa (S&S, 2018; 250 sivua). ”Olipa kerran” -alkuiset lyhyet elämäkerrat on suunnattu lapsilukijoille, mutta kirjan voi hyvin lukea myös aikuinen. Saduista ei ole kyse, vaan haastatteluihin ja kirjallisuuteen perustuvista tositarinoista, jotka kertovat neljänkymmenen tytön/naisen elämästä 1800-luvulta nykypäivään. Vanhin mukaan otetuista, hyväntekijä Aurora Karamzin, syntyi vuonna 1808, ja nuorin, jääkiekkoija Noora Räty, vuonna 1989. 1980-luvulla syntyneitä on mukana eniten eli yhdeksän, ja varmasti he ovatkin nykylapsille samastuttavampia hahmoja kuin 1800-luvun uranuurtajat, joiden maailman täytyy tuntuu uskomattoman kaukaiselta. Omalta synnyinvuosikymmeneltäni on mukana vain kapellimestari Susanna Mälkki; muilta 1900-luvun kymmenluvuilta vähintään kaksi edustajaa. Valinta on varmasti ollut vaikeaa, mutta mielestäni kirjaan on saatu erittäin monipuolinen joukko eri aloilla maailmaa muuttaneita suomalaisia. Vesivärikuvitus on iloinen ja raikas. Kansikuvassa on montakin kirjaa ja saan yläriville viidennen bingoni.

Myös Elina Lappalaisen kirjoittamassa ja Ilona Partasen kuvittamassa Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset (Tammi, 2019; 56 sivua) Kuopioon sijoittuvassa kirjassa  tutustutaan suomalaisten naisten uratarinoihin. Sen kansikuvasta tekee hauskan kannen silmää iskevä Minna Canth -reliefi. Oikeasti Kanttilan seinässä oleva Canth-figuuri ei iske silmää. Alakouluikäsille suunnattu kirja on aikuisellekin mukavaa luettavaa ja katseltavaa, joskin pidän enemmän samantyyppisen Minna! – Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot -lastenkirjan kuvitustyylistä.

Vikas Swarupin esikoisromaani Slummien miljonääri (Loisto, 2019; Q & A, 2005; suomentanut Pirkko Biström; 335 sivua; ilm. alunp. nimellä Tyhjentävä vastaus eli Kuka voittaa miljardin? WSOY, 2005) ei ole varsinainen jännitysromaani, vaikka siinä sellaisiakin elementtejä on. Pokkariversion kansikuvassa voi kuitenkin aistia nimenomaan jännityksen ja saan keskiriville kuudennen bingoni. Danny Boylen elokuvanakin tunnetuksi tulleessa tarinassa 18-vuotias rutiköyhä tarjoilija Ram Mohammad Thomas voittaa television tietokilpailun päävoiton, miljardi rupiaa. Voitonjuhlien sijaan hän joutuu selliin, sillä kouluja käymättömän nuoren miehen voitto saa epäilemään huijausta. Kuulusteluihin Ram saa yllättäen kiinnostuneen oikeusavustajan, jolle voittaja pääsee selittämään, mistä tiesi vastaukset kaikkii kysymyksiin. Näin kerrotaan nuorukaisen koko huikea, rankka, liikuttava ja monivaiheinen elämäntarina. Kirja on nopealukuinen, viihdyttävä ja myös sivistävä.

Lempivärini on violetti. Sen värinen on melkeinen kokonaan Niina Miettisen romaanin Suopursu (Teos, 2019; 240 sivua) kansi. Pohjois-Karjalaan ja 1970-luvulle sijoittuvassa romaanissa on neljä keskeistä henkilöä: Anja, joka on kotitilalla hoitanut taloutta ja äitiä ja joka ei oikein tiedä mitä tekisi ja miten olisi äidin kuoltua; hänen veljensä Pietari, joka hallitsee kotitilaa, vaikka on nuorin; heidän taiteilija-haaveilija-veljensä Hannu, joka asustaa tilan mailla pienessä mökissä; ja kaupunkielämänsä hylännyt Olga, jonka hurauttaa polkupyörällään lapsuusrooleissaan jumittavien sisarusten elämään. Siitä alkaa muutos. Miettisen hiljainen ja vaivihkainen mutta silti voimallinen tyyli vaatii paneutumista, mutta palkitsee lopulta. Seitsemäs bingo!

 

Vain kaksi ruutua – ei kuvaa ja kotieläinjäävät vielä tyhjiksi. Se tarkoittaa paitsi sekä toisen että neljännen rivin ja neljännen sarakkeen, myös molempien kulmasta kulmaan -rivien menettämistä. Olen täyttänyt kaikkiaan 23 bingoruutua ja saanut täyteen jo seitsemän bingoriviä.

Vain kahdella sopivalla kannella saisin kaikkiaan viisi bingoriviä lisää. Pystynkö asettamaan pelaamiselleni rajat vai päädynkö täyttämään loputkin ruudut 25.8. mennessä?

 

Mainokset

Vuonna 2058

Valon poliisit pyrkivät suojaamaan helsinkiläisiä ja hirttämään väärintekijät. Kaikki ovat saaneet mahdollisuuden: jos ei pysty tekemään työtä, voi kerjätä. Niin hoituvat vanhukset, vammaiset ja vähämieliset, lapsia ei hoidettavana enää olekaan. Valon Helsinki on selkeä kaupunki. Se ylläpitää Valon Taivaan käyttäjiä, jotka ylläpitävät sitä.
Me olemme Valoa varten, Akseli tajuaa kunnolla ensimmäisen kerran. Meidän yhteiskuntamme ei ole rikollisille, se ei ole lainkuuliaisille, se on Valolle, yhteiskuntarauha on hyväksi bisnekselle.
Me elämme valokratiassa,…

Piia Leinon Taivas (S&S, 2017; 349 sivua) on vakuuttava dystopia lähitulevaisuuden Suomesta, tarkemmin sanottuna Helsingistä, joka on oma valtionsa. Se on nahkapäiden hallitsema diktatuuri, jonka asukkaat elävät välinpitämättömyyden sumussa vailla toiveita, intohimoja tai suunnitelmia. Ainoa pakopaikka on koukuttava virtuaalitodellisuus nimeltä Taivas.

Valtion omistama Valo alkoi luoda Taivasta 2020-luvulla, parikymmentä vuotta ennen lamaannusta ja kymmenisen vuotta ennen Akselin syntymää. Taivas oli alusta lähtien suomalaisten suosikki, vuodesta 2047 ainoa sallittu virtuaalimaailma. Käyttöoikeus, lasit ja puku veivät ison osan useimpien palkasta, eikä neljäsosalla väestöstä ollut niihin ollenkaan varaa.

Akseli on tutkija. Hän tekee yliopistolle jonkinlaista kulttuurihistoriallista tutkimusta ansaitakseen vuorokautiset tuntinsa Taivaassa. Sitten hän saa esimieheltään kokeiltavaksi lääkkeitä, joista ei saa kertoa kenellekään. Pian hän tuntee outoa tarvetta liikkua ja sitten tutustua reaalimaailmassa Iinaan, naiseen, jonka on kohdannut Taivaassa. Iinan tehtävä yhteiskunnassa on pitää huolta Jalosta, joka työskentelee Valolle. He muistavat, millaista oli elää ennen sisällissotaa ja etnistä puhdistusta, mutta nyt he eivät elä, vaan ovat vain olemassa – niin kuin kaikki muutkin.

Teoksen surumielinen tunnelma saa voimansa kauniista kielestä. Pelottavien asioiden kertominen harkitun toteavasti on tehokasta ja uskottavaa. Romaanin maailman ahdistavat reunaehdot – fundamentalistinen nationalismi, globaali ilmastonmuutos, äärimmäinen yksilökeskeisyys ja teknologian tarjoama todellisuuspako – orastavat tässä ajassa.

– Kaikki ajatukset ovat kesken. Mikään ei ole valmista, ei edes Taivas.
Akseli alkaa aavistaa, miksi koneet eivät ratkaisseet ihmiskunnan kasautuvia ongelmia. Ne saatiin jäljittelemään ihmisaivojen rakennetta, mutta jotain jäi puuttumaan.
– Ne eivät tunne halua ajatella. Ne luulevat olevansa valmiita. Me väsyimme koneiksi, mutta koneista ei tullut ihmisiä.

Mitä on olla ihminen? kysyy Piia Leinon hieno, tärkeä romaani.

 

 

 

 

Kirjankansibingo 2019 – rivi 4

Pelaan tänä kesänä Kirjankansibingoa ja koossa on jo kolme bingoa (1 & 2 & 3).

Totuuskuutio (Otava, 2015; 239 sivua) on Esa Mäkisen hyytävä, suorastaan pelottava, dystopia lähitulevaisuuden Suomesta. Tero Lilja tekee töitä mahtavan Celsius-konsernin täsmäyttäjänä eli muokkaa tietoverkon sisältöjä sen mukaan, mikä on eduksi maksaville asiakkaille. Sitten henkilökohtaisen tragedian piilottelu osuu omalle kohdalle ja Tero päätyy uhmaamaan Celsiusta.

Paras keksintömme on se, että välinpitämättömiä ei tarvitse hallita pakolla.

Romaanin maailma tuntuu huimaavan pelottavasti nykytodellisuudelta. Mitä kaikkea vaikkapa Google tai Facebook meistä tietää ja – etenkin – mihin sitä tietoa käytetään, miten sillä hallitaan maailmaa? Onko esineiden Internet oikeasti hyvä juttu? Miksi netin käyttö selaimen yksityisyystilassa kannattaa? Olisiko syytä käyttää muita hakukoneita kuin isoa geetä? Saatko sinä nettihaulla samat tulokset kuin minä ja – ennen kaikkea – ovatko ne totta? Pelottava kirja, jonka kannessa on mies.

Jessie Burtonin Muusan (Otava, 2019; The Muse, 2018; suomentanut Natasha Vilokkinen; 447 sivua) koristeellisessa kannessa voi nähdä sellaisiin harrastuksiin kuin kirjoittaminen (kirjoituskone) ja maalaamiseen (siveltimiä) liittyviä kuvia sekä kukkia ja hedelmiä (harrastuksena puutarhanhoito). Romaanin maailmassa kaiken keskiössä on intohimo maalaamiseen. Kahdella aikatasolla ja kahdessa paikassa – vuonna 1936 Etelä-Espanjassa ja vuonna 1967 Lontoossa – tapahtuva kiehtova romaani kertoo trinidadilaisesta Odelle Bastienista, joka on muuttanut Lontooseen 1960-luvun alussa, ja saa muutaman vuoden siellä asuttuaan työpaikan taidegalleriasta. Kiinnostavan miehen galleriaan tuoma huikea maalaus yhdistää tarinan Espanjan sisällissotaa edeltävään Espanjaan ja nuoreen Olive Schlossiin, joka asuu vanhempiensa kanssa syrjäisellä maatilalla. Tuon maalauksen mysteeriin kietoutuu sekä romanttisia väreitä että sodan julmuuksia.

Psykologisen jännityksen taitaja Håkan Nesserin Café Intrigo -kokoelmassa (Tammi, 2019; Intrigo, 2018; suomentanut Aleksi Milonoff; 549 sivua) on viisi tarinaa: Tom, Rein, Rakas Agnes, Samarian käärmeenkukka ja Kaikki tiedot tapauksesta. Niiden teemoja ovat kosto, menneisyys, muisti, petos, salaisuudet, syyllisyys ja valheet. Mestallinen tyyli, taitavasti kuvatut henkilöt ja huimat juonenkäänteet muodostavat nautittavan kokonaisuuden samalla, kun Nesser kutsuu pohtimaan suuria teemojaan syvällisesti. Kirjan elokuvallisessa – osa tarinoista nähdään pian valkokankaalla – kannessa on ruutuja.

Neljäs bingo!!!! Vasemman reunan sarake on täynnä.

 

 

Elena Ferrante

Viisi vuotta sitten blogissani oli Italia-haaste. Olisinpa silloin älynnyt ja voinut lukea Elena Ferrantea!

Olisin pelkästään Napoli-sarjalla ja kahdella muulla suomeksi ilmestyneellä teoksella saanut kokoon kunnon aterian (aperitivo & antipasto & primo & secondo & contorno & insalata). Valitettavasti osaan italiaksi lähinnä tilata ruokaa ja ostaa lippuja, joten tarvitsen kaunokirjallisuuden mielellään suomeksi, jolla kielellä Loistava ystäväni ilmestyi vasta vuonna 2016.

Olisin silti voinut lukea vuonna 2014 Ferranten esikoisen Amalian rakkaus (Avain, 2005; Amore molesto, 1996; suomentanut Taru Nyström-Abeille; 151 sivua) sekä huiman Hylkäämisen päivät (Avain, 2004; uusi laitos WSOY, 2017; I giorni dell’abbandono, 2002; suomentanut Taru Nyström; 253 sivua), jos olisin hoksannut niiden olemassaolon. Jostain syystä en tiennyt niistä mitään. Nyt ne luin. Jälkimmäisen siis uutena laitoksena. Esikoisen uusi laitos ilmestyy WSOY:lta syyskuussa.

Amalian rakkaus on eräänlainen trilleri. Syvemmältä kyseessä on romaani äidistä ja tyttärestä, perhesalaisuuksista sekä vallankäytöstä miesten ja naisten suhteissa. Päähenkilö Delian äiti Amalia hukuttautuu ja Delia lähtee Napoliin järjestämään hautajaisia. Siellä menneisyys herää eloon eivätkä muistot ole ruusuisia. Ferrantelle ominaiseen tyyliin tiukasti otteessaan pitävä tarina on samaan aikaan ruma ja kaunis, pelottava ja kiehtova.

Hylkäämisen päivät on vieläkin hurjempi.

Eräänä huhtikuun iltapäivänä, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut.

Tästä alkaa Olgan kiirastuli.

Minkälainen mies hän oikein oli? Minkälaisen ihmisen kanssa olin elänyt viisitoista vuotta?

Alun epäusko muuntuu epätoivoksi, epätoivo peloksi, pelko suuttumukseksi, suuttumus kivuksi, kipu kostonhaluksi, kostonhalu itsehalveksunnaksi, itsehalveksunta kauhuksi, kauhu harhoiksi, harhat toimintakyvyttömyydeksi.

Kauhu johtui siitä, että piti selvitä ilman verkon tuomaa turvaa ja oppia elämään uudelleen ilman onnistumisen takeita.
Esimerkiksi oppia uudelleen kääntämään avainta lukossa.

Tunteiden voimakkuus suorastaan hyökyy romaanin sivuilta, hengästyttää, lähes työntää luotaan samalla kun kietoo pauloihinsa. Romaani on rujo, paikoin rivo, mutta vastustamattoman taitavasti kirjoitettu ja kummallisen kiehtova.

 

 

Kirjankansibingo 2019 – rivi 3

Oksan hyllyltä -blogissa on tämän kesän kirjankansibingo, ja olen saanut jo kaksi bingoa (1 ja 2).

Proseccoa, per favore! (Stresa, 2018, 112 sivua) ei näytä kannessaan juoman kuvaa, mutta nimessään kyllä. Prosecco on mukavan kuivaa italialaista kuohuviiniä Veneton ja Friuli-Venezia Giulian alueilta. Pirjo Toivanen on kirjoittanut ja Reijo Toivanen kuvannut tunnelmia siitä, millaista on ollut ulkosuomalaispariskunnan elo kymmenen viime vuoden ajan turismin leimaamassa Lago Maggiore -järven helmessä. Ennen kirjan lukemista tiesin matkustavani sen maisemiin ja toivoin kirjalta vinkkejä lomareissulleni, mutta niitä en sinänsä ihan viehättävästä teoksesta oikein saanut, vaikka etenkin kuvista pidinkin. Nautin toki Stresassa pari-kolme prosecco-lasillista, vaikka Gancia Asti -kuohuviini olisi ollut siellä lähijuomempaa. Kuittaan bingoruudusta oikean pystyrivin toiseksi alimman ruudun.

Kiehtovat linnat Suomessa ja muualla Euroopassa (Tammi, 2019; 264 sivua) on Kimmo Taskisen kuvaama ja Vesa Sisätön kirjoittama kuva- ja tietoteos, jonka sijoitan ruutuun lomahaave. Olen hurahtanut linnoihin kasvamalla Olavinlinnan liepeillä ja käynyt tuossa lumoavassa linnassa kymmeniä kertoja niin opastetuilla kierroksilla kuin Savonlinnan oopperajuhlien esityksissäkin – samoin joskus teininä luvattomilla seikkailuilla sekä myöhemmin balettijuhlilla ja elokuvajuhlilla. Muihinkin Suomen linnoihin olen tutustunut ja muutaman eurooppalaisenkin linnan onnekseni nähnyt.

Lomahaaveissa on tietysti nähdä niitä lisää, vaikkapa joitakin kiehtovimmista (Mont-Saint-Michel, Avignon, Sirmione) tämän kirjan 57 linnasta. Oikein en kaikkia näistä (Dubrovnik, Montségur, San Gimignano, Visby) osaa varsinaiksi linnoiksi mieltää. Mukana on nimittäin myös kaupunkeja, joilla on muurit, ja kaupunkeja, joissa on paljon torneja. Minun mielikuvissani linna on aina rakennus – jossa toki on muureja ja torneja.

Kirja on enemmän kuvateos kuin tietoteos, joskin lyhyet perustiedot kustakin linnasta on mukavasti kytketty linnan ja sitä ympäröivän maan tai seudun historiaan, joten teos toimii myös Euroopan historian lyhyenä kertauskurssina tai johdatuksena siihen.

Kirjan linnoista reilut parikymmentä on minulle jollain tapaa tuttuja. Jos kirjalle olisi luvassa jatko-osa, ehdottaisin siihen vaikkapa näitä:

Mukana näissä on kirjan mallin mukaisesti myös linnoitettuja ja linnamaisia kaupunkeja (Esch-sur-Sûre, Rocamadour). Joissakin näistä (Banská Štiavnica, Blois, Bragança, Esch-sur-Sûre, Heidelberg, Rocamadour, Trakai) olen jo vieraillut, mutta muut nähnyt vain ohimennen – lomahaaveita edelleen siis.

Tällä kirjalla saan täyteen bingoruudukon oikean pystyrivin – kolmas bingo!!!