Minna ja Ferdinand

Minna Rytisalon toinen romaani Rouva C. (Gummerus, 2018; 367 sivua) on melkein yhtä upea lukukokemus kuin esikoinen Lempi. Rytisalo on taitava kirjoittaja, joka tässä romaanissa käyttää lähtökohtanaan todellisia henkilöitä, mutta kirjoittaa heistä fiktion keinoin. Pääosassa on nuori Minna Johnson, sittemmin Canth, ja tapahtumat sijoittuvat pääosin Jyväskylään, jota romaanissa nimitetään järvikaupungiksi.

Tyytyä. Elämään olisi pitänyt tyytyä, ei olisi pitänyt kurottaa kauemmas kuin luontevaa oli. Minna ei osannut.

Rytisalo menee Minnansa nahkoihin, sydämeen ja aivoihin. Hän irrottautuu suomalaisen kirjallisuuden patsasmaisesta matriarkasta ja kirjoittaa elävän ihmisen. Näin tehdessään hän ei voi kirjoittaa dokumenttia, vaan kaunokirjallisuutta.

Cygnaeus ei pitänyt näitä saarnoja miesoppilaille, vain tytöille, sillä pojat voivat olla sekä opettajia että puolisoita, tytöt eivät.

Minna aloittaa opettajaseminaarin vakaana aikomuksenaan tulla opettajaksi, mutta toisin käy. Pienen skandaalin myötä hänestä tulee opettajansa puoliso ja pian suuren lapsikatraan äiti.

Kun hän katsoi Minnaa, hän näki ihmisen, siis ensin ihmisen ja sitten naisen, siis naisihmisen, joka ei ollut miestä heikompi tai tyhmempi, vaan älykäs, nopea ja hauska —

Puolisosta, Ferdinand Canthista, kirjailija kirjoittaa vaimoaan kannustavan ja tukevan, mutta hieman heikon, jopa hauraan. Minnan yhteiskunnallisen tietoisuuden kasvun ja henkisen kehityksen — jossa vuorottelevat innostuksen ja masennuksen kaudet — ohella parisuhde nousee kerronnassa keskeiseksi. Minnan ura ei kuuluu tämän romaanin kuvaamaan aikaan — se on vasta nupullaan.

Jos joku sanoo minulle, että tuota et voi, minä voin. Sen minä opin siltä mieheltä joka sanoi minua kottaraiseksi.

Hieno romaani, joka olisi minusta kuulunut Finlandia-ehdokkaiden joukkoon.

Mainokset

Miksi The Handmaid’s Tale ansaitsisi uuden suomennoksen — 7. Tulkinnanvaraiset kohdat

Alan liikkua ohuilla jäillä tässä sarjassani. En ole suomentaja enkä ole opiskellut korkeakoulutasolla sen enempää kääntämistä, englannin kieltä kuin suomeakaan. En haluaisi nimittää seuraavia kohtia käännösvirheiksi, mutta jotakin outoa ja ainakin tulkinnanvaraista näissä Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanin (Kirjayhtymä, 1986; The Handmaid’s Tale, 1985; suomentanut Matti Kannosto; 395 sivua) sanavalinnoissa minusta on.

Voin olla väärässä, mutta minusta tässä ei ole kyse tarkastuksista,

Gleniläinen sanoo, että muitakin pääsi lähtemään heidän mukanaan teeskentelemällä juutalaista, mutta se ei kyllä ollut helppoa tarkastusten vuoksi ja niitä on nykyisin vielä tiukennettu

vaan siitä, että juutalaisuutta testattiin, kun haluttiin erottaa oikeat teeskentelijöistä:

Ofglen says some other people got out that way, by pretending to be Jewish, but it wasn’t easy because of the tests they gave you and they’ve tightened up on that now.

Seuraavassa they viittaa mielestäni nimenomaan miehiin. Puhutaan miehistä ja heidän roolistaan suhteessa naisiin:

The problem wasn’t only with women, he says. The main problem was with the men. There was nothing for them anymore.
Nothing? I say. But they had…
There was nothing for them to do, he says. [- – – ]
I mean there was nothing for them to do with women. [- – – ]
You know what they were complaining about the most? Inability to feel. Men were turning off on sex, even. They were turning off on marriage.
Do they feel now? I say.
Yes, he says, looking at me. They do. [- – – ]

Passiivin ja sanan ihmiset käyttö hämärtää samaa kohtaa suomennoksessa:

– Oli sitä ongelmia muillakin kuin naisilla, hän sanoo. – Vaikeinta oli nimenomaan miehillä. Maailmassa ei ollut heille enää mitään.
– Mitään? minä toistan. – Mutta olihan heillä…
– Heillä ei ollut enää mitään tekemistä, hän vastaa. [- – – ]
Tarkoitan että he eivät voineet tehdä mitään naisten kanssa. [- – – ]
Tiedätkö mitä silloin valitettiin kaikkein eniten? Kyvyttömyyttä tuntea mitään. Silloin alettiin jopa luopua seksistäkin. Lakattiin menemästä naimisiin.
– No onko ihmisllä nyt sitten tunteita? minä utelen.
– On, hän vastaa katsoen minuun. – Kyllä on. [- – – ]

Toki tässä kohdassa on muutakin mielenkiintoista, kuten se, että lauseen Maailmassa ei ollut heille enää mitään. olisi voinut suomentaa myös Heille ei ollut enää mitään.

Ilmaisun ”tukevat lihakset” lievän outouden voin kyllä ohittaa, mutta tässä kohdassa mietin, eikö suomentaja ehkä tiennyt, mitä Agent Orange on:

Vahva tyttö, tukevat lihakset. Perhataustassa ei mitään Agent Orangeja, otimme selvää siitä sillä eihän koskaan voi olla liian varovainen.

Agent Orange oli kasvimyrkky, jota USA käytti Vietnamin sodassa. Sotilaat, sissit ja siviilit altistuivat sen valmistuksessa syntyvälle myrkylliselle ja karsinogeeniselle dioksiinille. Agent Orange on genotoksista eli perimämyrkyllistä. Kyse ei siis ole perhetaustasta, vaan perimästä, geeneistä. Ehkäpä perhe tai kenties suku oli riittänyt, niin kuin alkutekstissä:

A strong girl, good muscles. No Agent Orange in her family, we checked the records, you can never be too careful.

Samassa luvussa 19 on toinenkin kohta, joka on minusta suomennoksessa jotenkin harhaanjohtava. Tämä on vaimojen puhetta orjattarista:

Minun täytyi turvautua ankariin toimenpiteisiin omani suhteen, ja nyt hän ei syö kunnolla päivällistään ja sitä muuta ei edes näykkäise, ja me kun olemme viettäneet niin säännöllistä elämää. Mutta tuo sinun, hänhän on sinulle suorastaan kunniaksi. Ja nyt se sitten tapahtuu millä hetkellä hyvänsä, sinua varmaan jännittää kauheasti, hänhän on jo iso kuin kivitalo, maltat varmaan tuskin odottaa.

Joku vaimoista puhuu siis ensin omasta orjattarestaan ja sitten Janinesta, joka pian synnyttää:

I had to take stern measures with mine, and now she doesn’t eat her dinner properly, and as for the other thing, not a nibble, and we’ve been so regular. But yours, she’s a credit to you. And any day now, oh, you must be so excited, she’s big as a house, I bet you can hardly wait.

Voin olla väärässä, mutta minusta ”the other thing” viittaa raskauteen — ”ja mitä tulee siihen toiseen asiaan — tai edes sen mahdollisuuteen — ei edes nykäisyä” — ja ”we’ve been so regular” siittämisseremonioihin — ”ja me kun olemme olleet niin säännöllisiä”.

”Universal daycaren” käsitettä ei ehkä ollut helppo suomentaa 1980-luvulla, muttei tämä minusta ihan nappiin mene:

Helvetin kuubalaiset, hän sanoo, – Siivotonta puhetta, että muka ihmisiä pitäisi holhota kuin lapsia päivähoidossa.

Kyse on siis päivähoito-oikeudesta, kaikkien mahdollisuudesta saada lapsensa päivähoitoon.

Damn Cubans, he says. All the filth about universal daycare.

Ehkä ”kaikki se soopa yleisestä päivähoidosta”? Muttei siivoton puhe ihmisten holhoamisesta kuin päivähoidossa, luulen.

Tässäkin kohdassa suomennoksen lukija voi saada aika eri käsityksen kuin alkuteoksen lukija:

Luke ei ollut elämäni ensimmäinen mies eikä olisi ollut viimeinenkään.

Kuulostaa siltä, että kertoja on varma siitä, että jos he olisivat onnistuneet pakenemaan rajan yli tai jos Gilead ei olisi toteutunut, hänellä olisi vielä ollut muitakin miehiä. Varmuus puuttuu tästä:

Luke was not the first man for me, and he might not have been the last.

Ehkä Luke ei olisi jäänyt viimeiseksi.

Olen koonnut ylle joitakin kohtia, joissa suomennos voisi mielestäni olla tarkempi, osuvampi tai uskollisempi alkuteokselle. Näilläkin perustelen tämän pienen sarjani otsikkoa.

Lisää kauniita novelleja arjesta

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja (A Manual for Cleaning Women) on julkaistu suomeksi kahdessa osassa. Toinen osa Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (Aula & co, 2018; suomentanut Kristiina Drews; 291 sivua) on ensimmäisen osan lailla lumoava ja vaikuttava kokoelma oivaltavia novelleja, joista pääosa on teoksen lopussa olevien tiiviiden elämäkertatietojen perusteella ilmeisen omakohtaisia.

Pääosin ankeista, järkyttävistä ja surullisista aiheistaan huolimatta Berlin onnistuu usein ilmaisemaan asioita humoristisesti, etenkin silloin, kun kirjaa tarkkanäköisiä havaintoja ja päätelmiä:

Usein naisilla oli päässä papiljotit ja turbaaniksi kiedottu huivi, koska tukka piti laittaa — niin, mitä varten? Tämä on tyyli on edelleen vallalla Amerikassa. Kaikkialla näkee naisia, joilla on pinkit papiljotit päässä. Se on varmasti joko filosofinen tai muotiin liittyvä kannanotto. Jospa myöhemmin on vielä tiedossa jotakin parempaa.

Lapsuuteen ja erityisesti äitiin liittyvissä sanoissa on kuitenkin myös katkeruutta:

”Teitin tytöt varasti nuo mehujäät!” juoksupoika sanoi.

Äiti löi minua läps läps. ”Sisään siitä, senkin kriminaali vilpistelijä ja huijari!” Rouva Haddad sen sijaan juoksupojalle: ”Halvatun valepukki! Hjaddadinah! Tlajhama! Meidän lapsista ei puhuta pahaa! Minä en tule teidän kauppaan enää ikinä!”

Eikä mennyt — vaan matkusti bussilla Mesalle asti ostoksille, varsin hyvin tietäen että Hope oli varastanut mehujään. Se oli minusta oikein. Toivoin että oma äitini olisi ensinnäkin uskonut minua kun olin syytön, mitä ei olisi ikinä tapahtunut, ja lisäksi että hän olisi puolustanut minua kun olin syyllinen.

Ylläoleva kertoo myös Berlinin tyyliin kuuluvasta eräänlaisesta ”puhekuplailmaisusta”: ”läps läps”. Tässä toinen esimerkki:

Sitten äiti jäi muks pam auton alle, jota ajoin Western Unionin pakettifirman kuljettaja, ja joutui melkein vuodeksi sairaalaan.

Jostain syystä Stephen Emersonin kirjoittama ”Saatteeksi”, joka päättyy sanoihin ”Minä en keksi ketään, joka ei haluaisi lukea Lucian novelleja”. on sijoitettu loppuun, kaikkiaan kahdeksantoista upean novellin jälkeen. Niitä ennen on kuitenkin Lydia Davisin ”Esipuhe: Tärkeintä on hyvä tarina”. Kristiina Drewsin suomennosta on nautinto lukea.