Chas Riley, palavat autot ja klaani

Hampurilaisessa toimistokorttelissa palaa auto, jossa istuu Nouri Saroukhan, bremenläisen maahanmuuttajasuvun kadonnut ja/tai karkotettu poika.

Olen tässä pysyvässä välitilassa, joskus olen jostain vastuussa, joskus mieluiten en, ja työskentelen ainoastaan tutkivana syyttäjänä. Minulle osoitetaan tehtäviä, jos kenelläkään muulla ei ole aikaa ottaa niitä tai jos pomoni ajattelee: tuo tapaus on niin rikkinäinen, että se sopii Rileylle.

Simone Buchholzin romaanissa Mexikoring (Huippu, 2021; Mexikoring, 2018; suomentanut Anne Kilpi; 301 sivua) syyttäjä Chas Riley ja poliisi Ivo Stepanovicin kollegoineen joutuvat perehtymään libanonilaislähtöisten klaanien elämään ja tapakulttuuriin, kun he matkustavat Bremeniin. Käy ilmi, että mhallamien klaanirakenteisiin liittyy myös rikollisuutta perheväkivallasta huumekauppaan ja autovarkauksista laittomaan uhkapeliin.

Bremeniläiskollega kertoo:

”Tuossa järjestelmässä ei ole olemassa sitä, millä monet sosiaaliset ryhmät ja kokonaiset yhteiskunnat keventävät ja jopa ratkovat konfliktejaan, nimittäin huumoria. Sitä ei yksinkertaisesti ole, aivan kuin ei ole italialaisella mafiallakaan. — meiltä puuttuu todella tärkeä, yhteinen työkalu, jolla yhteisymmärrys olisi mahdollista saavuttaa.”
Sille ei voi nauraa kukaan meistä.
Se osuu vatsaan kuin nyrkki.

Liittyykö Nourin kuolema sukuun ja perheeseen vai johonkin aivan muuhun?

Rikoksen selvittämisen lomassa kerrotaan Nourin ja vihollisklaanin kapinallisen tyttären Alizan kielletystä rakkaudesta.

Alisa nyökkäsi ja virnisti Nourille, ja sillä hetkellä Nouri näki, millainen tyttö oli. Tyttö oli niin kuin hän, vain todella paljon rohkeampi.

Buchholzin omaperäinen kerrontatyyli ja ytimekäs sanankäyttö – puhumattakaan huikeista lukujen nimistä, jotka ovat kuin pienoistarinoita – viehättävät edelleen tässä sarjan neljännessä suomennetussa ja kaikkiaan kahdeksannessa osassa. Suomennos on jälleen loistotyötä ja myös sarjan ulkoasu miellyttää.

Pilottipoliisi yrittää tarkentaa katsettaan minuun. Ei tule onnistumaan. Olen tähän aikaan päivästä pääsääntöisesti epätarkka.

Poikkeus: arvostelukappale

Säätä säätämässä

Ukkoshuilu (Otava, 2021; 440 sivua) on Johanna Sinisalon romaaniksi varsin realistinen, vähemmän suomikummaa kuin moni muu.

Teos alkaa Joonan tarinalla, joka sijoittuu muinaiseen Assyriaan. Kauppias Joona joutuu huimiin tilanteisiin onton lasiesineen vuoksi. Tämä osa kattaa kuutisenkymmentä ensimmäistä sivua. Sen jälkeen siirrytään Leenan tarinan myötä nyky-Suomeen ja vuoteen 2018.

Vintiuksen irtisanomispaketin rahat loppuivat alle kolmessa kuukaudessa. En ollut koskaan tullut liittyneeksi mihinkään ammattiliittoon, joten sain vain peruspäiväraha.

Leena Lind on meteorologi. Potkut saatuaan ja avioliittonsa kariuduttua siihen, että seksisuhde kollega Raikan kanssa paljastuu, hän muuttaa tyttärensä Leian kanssa Helsingistä Tampereelle. Lappiin muuttaneilla vanhemmilla on tarjota asunto kaupungin keskustasta ja myös heidän kesämökkinsä on käytettävissä.

Kesämökille sijoittuvatkin tarinan ensimmäiset mielikuvitukselliset tapahtumat, kun Leia leikkii Fuerteventuran dyyneiltä löytyneellä huilumaisella fulguriitilla ja heti sen jälkeen nousee yllättävä ukonilma

Pian Leena joutuu työkokeiluun oman alansa firmaan, mutta saa siellä tehdä lähes näennäistyötä, tylsää rutiinia, johon ei meteorologia tarvittaisi. Asiantuntijana Leenalla ei kestä kauan huomata, etteivät uuden työnantajan kaikki hankkeet kestä päivänvaloa.

Olen verorahoilla korkeasti koulutettu ihminen, jota kansainvälinen, osittain epätieteelliseen, osittain moraalittomaan toimintaan erikoistunut investointifirma käyttää ilmaistyövoimana …

Käyttörahat ovat tiukemmalla kuin aiemmin, mutta Leenalla ja Leialla on silti kaikki hyvin, kun velkaa ei ole. Leena ajattelee kauhulla aikaa, jolloin tytär ehkä haluaa harrastaa jotakin kallista kuten ratsastusta tai taitoluistelua; onhan hänen ostettava ruoan lisäksi jokapäiväinen viinipullonsa ja perjantaisin kaksi. Viiniä jakamassa piipahtelee Raikka, satunnaisesti ja sitoutumatta, vaikka Leena mielessään toivoo enemmän.

Ihmissuhteet sekoittuvat yhteen työelämän yhä kummallisempien käänteiden kanssa. Voiko ukonvaajaan puhaltava pikkutyttö säädellä säätä? Entä ökyrikkaiden rahoittama hämäräperäinen sääpalveluyritys? Jos voi, kuka määrää, tilataanko sadetta vai poutaa? Voittaako kesäfestari vai perunanviljelijä säänsäätelijän tarjouskilpailun viikonlopun sateen ja poudan välillä? Saavatko rikkaat tehdä tällä pallolla mitä mieleen juolahtaa – vaikka säätää säät, piittaamatta siitä, mitä kuivuus tai rankkasade muille aiheuttaa?

Sekä Joona että Leena kertovat tarinaansa minämuodossa, minkä lisäksi romaani koostuu Leenan Säätyttö-blogin merkinnöistä. Niistä yhdessä hän kirjoittaa hämmentävästi karhun hiestyneestä turkista. Harvat eläimet hikoilevat ihmisen tavoin; karhut viilentävät itseään koirien tapaan läähättämällä. On myös mielenkiintoista, ettei Säätyttö huomauta Jaakosta ja kylmästä kivestä blogatessaan Jaakon päivän siirtymisestä 11 päivällä vuonna 1753.

Ukkoshuilu yhdistää mielenkiintoisesti yksinhuoltaja-arkea, työttömyystoimien absurdia todellisuutta, ihmissuhteiden monimutkaisuutta, meteorologiaa ja mytologiaa. Mielestäni romaani ei kuulu Sinisalon parhaimpiin, vaikka onkin ajatuksia herättävä ja viihdyttävä.

Ebba Stenbockin elämä

Millaista oli suomalaisen aateliston elämä 1500-luvulla? Oliko naisilla vaihtoehtoja tai valtaa?

Anu Lahtisen asiantunteva elämäkertateos Ebba, kuningattaren sisar (Atena, 2021; 196 sivua) valottaa asiaa Ebba Stenbockin (k. 1614) – leskikuningatar Katarinan sisaren, Kustaa Vaasan kälyn ja Klaus Flemingin vaimon sekä kuuden lapsen äidin – kautta.

Anu Lahtinen kertoo niukkaan kirje- ja asiakirjalähteistöön nojautuen kiinnostavalla tyylillä 1500-luvun maailmasta ja elämästä. Hän kuvaa lämpimiä ja läheisiä perhesuhteita lasten ja vanhempien sekä sisarusten välillä, mutta myös sukulaisten armottomia kuolemantuomioita. Stenbockin ja Flemingin suvut kuuluivat valtakunnan mahtavimpiin. Aikakausi kuohui poliittisia juonitteluja, omaisuusriitoja ja maanpetturuustuomioita, joissa päitä putoili tiuhaan tahtiin.

Kaikkea muuta kuin kansan rakastama Klaus Fleming kukisti nuijasodan, mutta sen jälkeen Ebba jäi leskeksi. Ruotsin puolella valta oli jo Kaarle-herttualla (myöhemmin Kaarle IX), mutta Ebba ei voinut miehensä jäljiltä muuta kuin olla laillisen, joskin Puola-Liettuassa lymyävän, kuningas Sigismundin puolella. Niin hän joutui johtamaan Turun linnan puolustusta. Leski oli vielä tuolloin, ennen vahvaa keskusvaltaa, suvun arvovaltaisin edustaja miehensä jälkeen, kunnes uusi päällikkö valittiin.

Kuten niin usein on käynyt aikojen saatossa, Ebban pyrkimykset valuivat suurelta osin tyhjiin. Hänen ja hänen lastensa elämästä kului monta pitkää vuotta vankeudessa ja sen jälkeen oikeuksista kamppaillessa. 1590-luvun tapahtumat jättivät jälkensä vuosikymmeniksi eteenpäin, ja vielä 1620-luvulla kiisteltiin Anna Flemingin ja Klaus Flemingin perillisten oikeuksista suvun maaomaisuuteen.
Voi toki olla, että nämä kamppailut eivät sävyttäneet jokapäiväistä arkea, joka saattoi olla valoisampaa.

Lahtinen luo Ebbasta niin monipuolisen ja kokonaisen kuvan kuin 400 vuoden takaisesta henkilöstä lie mahdollista. Kirja saa toivomaan, että olisi mahdollista tietää enemmän tuon aikakauden ihmisten arkielämästä ja ajatuksista – muustakin kuin valtataisteluista ja sodista, joita historiankirjoitus on pullollaan.

Kirjan kannessa on Helene Schjerfbeckin maalaus ”Ebba Stenbock” (1879) ja hänet on maalattu myös Albert Edelfeltin teokseen ”Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista”. Oikeasti emme tiedä, miltä hän näytti, sillä elinaikana tehtyä muotokuvaa ei ole säilynyt.

Kirjan kuvituksena on muun muassa otteita kirjeistä, joita ei tosin pysty asiaa opiskelematta lukemaan. 1500-luvun ruotsinkielisten käsialojen tulkitseminen ei käy keneltä vain, mutta Anu Lahtinen lukee tekstejä sujuvasti. Tekoälykin voidaan siihen ehkä joskus opettaa.