Naisten elämää

– Nyt Elli otat ilon irti elämästä. Niin kauan siellä Hallanmökissä märkänit ja piikapaikoissa rehkit.

Kunnes jalkasi kantavat (Stresa, 2019; 305 sivua) on Pirjo Puukon ensimmäinen romaani. Kahden naisen, äidin ja tyttären, tarinat vuorottelevat eri aikatasoilla.

Elli ei ollut tottunut kilttiin puheeseen eikä tiennyt miten pitäisi vastata. Täti kyseli kaikenlaista, mikä oli outoa ja uutta, ja puhuminen kainostutti.

Kirjan päähenkilöistä 1920-luvulla syntynyt Elli riutuu äidittömänä rakkaudettomassa ja muutenkin puutteellisessa lapsuudessa itäsuomalaisella pientilalla sotien välissä ja elää vapaan, mutta ankaran ja yksinäisenkin nuoruuden sotavuosina.

Huoneessa oli vuode, pöytä ja tuoli, ja nurkassa pieni kaappi vaatteita varten. Se riitti. Se oli niin paljon enemmän kuin milloinkaan ennen. Tilantuntua ei tehnyt pieni huone vaan se, kun sai itse määrätä ajasta, jonka huoneessa oli.

Hänen tyttärensä Anitan lapsuutta ja nuoruutta muovaavat kaupungistuminen ja muut suuret yhteiskunnalliset muutokset 1950-70-luvuilla.

Sunnuntait ollaan aina kotona. Illalla äiti riisuu pyhämekon ja luuliivit ja panee ne kaappiin odottamaan seuraavaa sunnuntaita. Kaikki turvasatamat ja tukipilarit ovat heiltä piilossa. Maalla kasvaneet aikuiset ovat hämillään ja kiertävä kerrostaloasunnoissa kehää kuin eläimet häkissä.

Äidin ja tyttären suhde on hankala.

On vaikea lohduttaa ihmistä, joka ei osaa katsoa itseensä. Äiti on hyvä mykkäkoulun opettaja. Hän on silti äitini…

Tarina näistä naisista ja muuttuvasta maailmasta heidän ympärillään on kiinnostava ja Puukko kertoo sen taitavasti vivahteikkaalla suomella. Lukemiseen toi tuttuuden tunnetta ja ylimääräistä iloa se, että huomasin monet tapahtumapaikoista hyvinkin tutuiksi.

Poikkeus: Sain kirjan kirjailijalta Helsingin kirjamessuilla.

 

Terroristin tarina

Tytön menneisyyteen mahtui sen verran repeämiä, että Anna antaisi hänen parsia niitä täällä maalla. Siihen on heillä totuttu.

– Se kantaa sisällään jotakin karismaa, eno selventää ajatuksiaan siskolleen astuttuaan keittiöön. – Että ihan kuin Julia olisi jotenkin sen likan lumoissa.
– Surua se tyttö kantaa, toteaa Anna ja kuullottaa kuutioidut varsisellerit pannun pohjalle lorautetussa öljyssä.

Marianna Stolbowin esikoisromaani Surua se tyttö kantaa (Teos, 2019; 198 sivua) on runollinen romaani epärunollisesta aiheesta.

Idealistiset opiskelijanuoret nousevat vastustamaan yhteiskunnan epätasa-arvoisuutta, mutta mielenosoitukset johtavat äärimmäisyyksiin. Ainakin niin väitetään.

Aatteellisuuden muuttuessa fanatismiksi kauniista unelmasta muotoutuu kauhukertomus, jonka kirjailija on pukenut frakmentaariseen asuun.

Tarina on virrannut lävitsemme lukuisia kertoja, tuomitut ja vapautetut tiedetään, mutta vieläkään ei ole löydetty polkua, jonka kautta Ruut lopulta oikaisi. Vieläkään ei ole oivallettu, kuka puhui totta. Ja mikä on todempaa, Ruutin lento vai se, ettei vauraalla maalla ollut varaa avittaa vähäosaisia sen verran ettei leipää tarvitsisi jonottaa?

Kirjan teksti on makuuni hieman liian runollista, abstraktia ja häilyvää. Paikoin sellainen pitää otteessaan, mutta toisaalta saa myös aika helposti ajatukset lipsumaan. Haastava kirja.

Poikkeus: Sain kirjan kustantajalta Helsingin kirjamessuilla.

Lumikki ja kääpiöt

Annastiina Stormin vetävä romaani Kerro, kerro (S&S, 2019; 207 sivua) ei ole saanut ansaitsemaansa kantta. Näin tylsän näköistä kirjaa en olisi edes huomannut, ellen oli saanut sitä kustantajalta Helsingin kirjamessuilta. Onneksi sain.

Olen perimmäisellä perähikiällä outojen ihmisten ja mahdollisesti rakoilevan mieleni kanssa, eikä minulla ole mitään kytköstä omaan kotiini, omaan todellisuuteeni.

Romaanin minäkertoja Aliisa lähtee Pohjois-Karjalaan tutkimaan juuri kuolleen äitinsä Lumikin menneisyyttä, josta hän ei tiedä juuri mitään. Hän kohtaa Hukan kylän ja sen omalaatuiset asukkaat sekä oma mielikuvituksensa: saa äidin oppaakseen polkupyöränsä tarakalle — tai ehkä vain äidin kertomukset, jotka tämä kenties kirjoitti juuri ennen kuolemaansa.

Kerro miten asiat ovat. Kerro vaikka ne olisivat pahimmin. Koska pahempaa kuin kaikkein pahin on kaikkein pahimman pelko.

Strom yhdistää rohkeasti realismin ja fantasian luodakseen romaanin äidin ja tyttären suhteesta, jota varjostavat salaisuudet ja pelot. Taustakertomuksena on Lumikki-satu. Pidin romaanin tunnelmasta ja kirjailijan tyylistä sekä siitä, ettei asioita selitetty puhki, vaan tarina pysytteli Aliisan mielenmaisemassa.