Laestadius rikostutkijana

Mikael Niemen Karhun keitto (Like, 2018. Koka björn, 2017; suomentanut Jaana Nikula; 409 sivua) on ovela kirja. Historiallinen romaani, kasvutarina, rikosromaani — kaikkea tuota ja kuitenkin jotain aivan muuta. Mikael Niemellä on ihan oma tyyli.

Äitimme ei halunnut meitä.
Oli hirveää kirjoittaa sellaista, mutta tiesin, että se oli totta. Ei hän meitä halunnut. Ei jänestä eikä pojanmukulaa.

On vuosi 1852 Köngäksessä, kun rovasti poimii tienposkesta pienen, nälkäisen saamelaispojan, jolla ei ole edes nimeä. Hän on karannut juopottelevilta, väkivaltaisilta vanhemmiltaan. Hänestä tulee Jussi ja hän saa kasvaa pappilassa, oppia lukemaan ja tulla rovastin apulaiseksi kasvienkeruureissuille.

Ajattelen usein, että saan kiittää rovastia elämästäni, Juuri hän aikoinaan loi minut. Hän kiinnitti minut aikaan. Sillä keinoin minusta tuli viimein ihminen. Sen jälkeen minä olin kirjoissa, minut oli merkitty muistiin. Nyt ei kukaan enää koskaan voi unohtaa nimeäni.

Kun kylässä tapahtuu nuoren naisen surma, sen päätteleminen ja päättäminen karhun teoksi käy viranomaisilta helposti. Heitä eivät Jussin havainnot ja rovastin päätelmät kiinnosta. Eivät edes siinä vaiheessa, kun tapahtuu toinen päällekarkaus.

”Jälkien etsiminen rikospaikalta muistuttaakin kasvien keräämistä”, rovasti vastasi. ”Pitää huomata se, mikä poikkeaa kokonaisuudesta.”

Romaani kuvaa myös herätysliikkeen alkua. Juopottelu ja sen lieveilmiöt saadaan rovastin mielestä parhaiten kitkettyä uskonnon avulla. Hän saarnaa täysraittiutta nähtyään viinanjuonnin pahimmat seuraukset ja erityisesti lasten hädän. Sitä eivät etenkään kauppiaat katso hyvällä. Eikä konjakille löyhkäävä ylimielinen, asenteellinen nimismieskään. Niemen Laestadius on maltillinen, mutta peräänantamaton mies. Hän ei vaadi ketään puhumaan kielillä, niin vain käy.  Tämän romaanin henkilönä Lars Levi on myös hämmästyttävän edistynyt rikostutkija.

Jussin hahmo on todella kiinnostava ja hyvin traaginen. Alkuperäiskansojen kohtelu oli pohjolassa yhtä karmivaa kuin kaikkialla muuallakin maailmassa niin sanottujen sivistyneiden ihmisten työntäessä heitä tieltään.

Karhun keitto on monipuolinen ja rikas romaani. Se sijoittuu kinnostavaan aikaan ja paikkaan, josta Niemi kirjoittaa elävästi, asiantuntevasti ja tavattoman viihdyttävästi.

Huimaa, kun kuvitteleekin isoa taloa täynnä kirjoja, joista osa jää aina lukematta.
”Sellaisia taloja on olemassa”, rovasti sanoi. ”Niitä kutsutaan kirjastoiksi.”
”Eihän”, minä sanoin.
”Olen ollut sellaisissa paikoissa.”
”Eihän.”
”Härnösandissa. Uppsalassa. Kirjastoja on monissa paikoissa.”
”Varmaan huikeaa.”
Rovasti katsoi minuun kysyvästi. Hän ei ymmärtänyt minua.
”Niin paljon aikaa…”, minä sammalsin., ”kukaan ei ikinä ehdi lukea kaikki niitä kirjoja.”
”Ei varmaankaan.”
”Paitsi… Jumala.”
”Niin, tietenkin Jumala. Ehkä juuri se on kirjastojen tarkoitus. Kirjastossa me koemme Jumalan suuruuden.”
”Mutta mihin kirkkoja tarvitaan, kun on kirjastoja?”

Mainokset

Ihastuin kuvakirjaan

Leena Virtasen kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama Minna! – Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot on hurmaava lasten kuva- ja tietokirja. Teksti on innostunutta ja innostavaa, kuvitus kekseliästä ja hilpeää.

Kirja esittelee lapsinäkökulmaisesti, mutta myös aikuisille antoisasti, Minnan työn ja huvin täyttämän päivän Kuopiossa vuonna 1888. Sekä tekstissä että kuvituksessa on mielestäni jotakin erityisen minnacanthmaista — rohkeaa, valoisaa, modernia, inspiroivaa, voimallista.

En uskonut, että 55-vuotiaana voi vielä näin ihastua lastenkirjaan!

Kirja aloittaa Suomen supernaisia -kirjasarjan.

Kuvitusnäyttely Kuopion korttelimuseossa on avoinna 10.3.2019 saakka. Lapsia osallistava näyttely koostuu kirjan kuvituksista ja teksteistä, Minna Canthin alkuperäisesineistöstä ja mm. 1900-luvun alun nukkekodista.

Minna Canthin syntymästä tulee 19.3.2019 kuluneeksi 175 vuotta.

Punaisen luostarin kronikoita

Lukeminen on aina auttanut minua ymmärtämään maailmaa paremmin. Toivottavasti sama koskee myös kirjoittamista.

Maria Turtschaninoffin fantasiatrilogia Punaisen luostarin kronikoita eli Maresi (Tammi, 2014), Naondel, (Tammi, 2016) ja Maresin voima (Tammi, 2018; Breven från Maresi; kaikki suomentanut Marja Kyrö) alkaa Finlandia Junior -palkinnon ansaitusti voittaneella tarinalla tytöstä, joka lähetetään nälkää pakoon ja joka saa oppia ja kasvaa rauhassa.

Olen onnellisin tyttö, joka milloinkaan on saanut suojan Luostarista.

Maresi, joka on 13-vuotias kirjan alussa, on Punaisessa luostarissa kolmannenkymmenenentoisen Äidin aikana. Luostari sijaitsee saarella, jolla asuu vain naisia, sisaria, jotka opettavat ja tutkivat. Luostari on oppilaitos, tutkimusorganisaatio, uskonnollinen yhteisö ja turvapaikka. Teosten maailman epätasa-arvoisessa ja julmassa todellisuudessa luostari on suoranainen ihme.

Luostarissa Maresi oppii paitsi lukemaan, myös monenlaisia käytännön taitoja, kuten parantamista. Hän solmii myös elinikäisiä ystävyyssuhteita. Lisäksi hän löytää itsestään vahvuutta ja voimaa, josta ei ole aiemmin ollut tietoinen, ja jolla on lopulta valtava merkitys niin hänen omalle kuin luostarinkin kohtalolle.

Luostarin ei sovi milloinkaan unohtaa, mitä jouduimme kärsimään saadaksemme pystytettyä jälkipolville turvasataman, paikan, jossa naiset voivat työskennellä yhdessä ja oppia.

Luostarin perustajat Karibar, Clarás, Garai, Estegi, Orseola, Sulani, Daera ja Iona kärsivät kuitenkin nimenomaan entisessä elämässään, josta paettuaan perustivat luostarin. Eivät he entisen hirveän elämänsä aikana suunnitelleet luostarin tai muunkaan turvapaikan perustamista.

Luostarista tuli kuitenkin pitkäikäinen ja vahva ja sen vaikutus ulottui lopulta paljon karua saarta kauemmas.

Ajasta ennen luostarin perustamista kertoo sarjan toinen osa Naondel, joka sijoittuu vuosikymmeniä, ellei -satoja, kauemmas kuin Maresi.

Naondel on sarjan kirjoista synkin. Olin paikoin musertua kaiken sen väkivallan ja sorron alle, jota kirjassa ansiokkaasti kuvataan. Lähes väsyin odottamaan naisten kapinaa ja etenkin yhteyttä heidän välilleen. Naondel taustoittaa luostarin olemassaoloa.

Näen rappiota, näen sairaita lapsia, näen kymmenvuotiaiden raatavan yhtä lujasti kuin vanhempansa ja tuumin, että tahtoisin tarjota heille jotain parempaa. Jotain enemmän. Sillä minun nähdäkseni pahinta on heidän alistumisensa. Heidän mielestään elämä on tätä, ja tätä se tulee aina olemaan, ja niin kuuluu ollakin. Minun täytyisi voida näyttää heille jotain muuta. Minun täytyisi avata ikkuna heidän maailmaansa, mutta en tiedä vielä miten.

Maresin voima, kronikoiden kolmas osa, jatkuu siitä, mihin Maresi päättyi, ja se on huima, upea, voimaannuttava kirjeromaani.

Istuuduin ikkunan äären, kääriydyin vaippaani, vedin jalat alleni, asettelin kirjan syliini ja ryhdyin lukemaan.

Luin, luin ja luin, eikä kukaan huoneessa hiiskahtanutkaan. Luin, kunnes valo alkoi kadota ja minun oli yhä vaikeampi erottaa sanoja. Silloin äiti nousi, sytytti kaksi kynttilää ja pani ne pöydälle. Siirryin pöydän ääreen, ja sillä aikaa kun äiti laittoi illallista, jatkoin lukemista.

Kirjeissään Punaiseen luostariin jääneille sisarilleen Maresi kertoo siitä, miten hän saapuu kotikyläänsä Sáruun tavoitteenaan perustaa koulu köyhän ja kehittymättömän mutta työteliään ja periksiantamattoman kotiseutunsa Rovasin tytöille. Maresi ennättää kuitenkin vuodattaa kirjeisiinsä monenlaisia tapahtumia ja tunteita ennen kuin niin pitkällä ollaan.

Miten pystyn opettamaan ketään, jos en tiedä kuka olen? Minusta tulisi pikkuhiljaa heidän kaltaisensa, ja sellaisena tyytyisin vähitellen osaani. Tyytyväinen ei yritäkään muuttaa mitään. Minun on pakko jäädä erilaiseksi. Minun täytyy antaa asioiden kalvaa. Olla itse se, joka kalvaa.

Hieno romaani oman itsensä ja omien voimiensa löytämisestä, perheestä ja suvusta ja kotiseudusta, elämästä ja kuolemasta ja rakkaudesta.

Ihminen voi kantaa paljon raskaampia taakkoja kuin on milloinkaan uskonut edes mahdolliseksi, Jai ystäväni. Toivon, ettei minun olisi tarvinnut oppia sitä.

 

P. S. Muuten loistavassa suomennoksessa minua kummastuttaa yksi asia: Naiset ovat jonkun tyttäriä niin kuin Maresi Enrentytär, eli hänen isänsä nimi on Enre. Miksei miesten isännimiä ole suomennettu, vaan he ovat esimerkiksi Kárun Eiminsson tai Uvas Hammeirsson, eivätkä Kárun Eimininpoika tai Uvas Hammeirinpoika?