Kahdeksan kertomusta menneisyydestämme

Risto Isomäen Viiden meren kansa (Into, 2018; 333 sivua) sisältää kahdeksan tarinaa suomalaisten muinaisuudesta. (Teoksen takakannessa puhutaan romaanista, mutta aika irrallisia nämä tarinat ovat.)

Jäiset rannat kuvaa kenties ensimmäisten ihmisten saapumista tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua sille merelle, jonka kohdilla nykyisin on Itämereksi nimittämämme vesialue. Tuolloin sitä reunusti vielä jäävuori. Kertomus on kaunis, lyhyt ja runollinen — sekä täynnä toivoa. Maailmanmeren rannalla tapahtuu Uralvuoriston eteläpuolella nykyisen Kaspianmeren rannoilla kuusituhatta vuotta sitten, ja ilmassa on pikemminkin epätoivoa.

Yli-Iin Kierikkiin sijoittuva Hylkeiden kansa on kiehtova tarina, jonka tapahtumapaikka on 7000 vuotta sitten syntynyt ”Suomen ensimmäinen kivikautinen pikkukaupunki”. Lemminki ja lohikäärme kertoo siitä, miten Saarenmaan Kaalijärvi syntyi, mitä siitä seurasi ja miten silloiset ihmiset siihen suhtautuivat.

Skyytit pyrkii selittämään, miksi Mustanmeren arojen asukkaat muuttivat tänne pohjoiseen 2000-2500 vuotta sitten. Paholaisen tyttärissä eletään Vanajaveden rannoilla 1200-luvulla, jolloin itsenäisten hämäläisten ja karjalaisten heimojen jäljellä olevat rippeet paitsi ahdistettiin kahden sotilasvallan väliin myös väkivalloin käännytettiin pois omasta uskostaan — ellei kyselemättä lahdattu.

Karsikkopuun kuolema tulkitsee eloisasti tuttua Lallin ja Piispa Henrikin tapausta. (Erään) maailman loppu on rinnakkaiskertomus sotaretkikuvaukselle, joka sisältyy tunnettuun Liivinmaan kronikkaan. Vuoden 1127 talvella toteutettu Viron Muhun ja Saarenmaan maalinnojen valloitus sotamies Niklas Mattiaksenpojan kertomana on kaikkien näkökulmasta katsottuna julmaa, raakaa ja raadollista toimintaa, ristiretkeilyä pahimmillaan.

Muuten mainiossa ja mielenkiintoisessa teoksessa on joitakin tyylirikkeitä, joista en voi olla mainitsematta pituusmittayksiköiden käyttöä. Melko erikoiselta tuntuu jo se, että 1100- tai 1200-luvulle sijoittuvassa tarinassa käytetään toistuvasti mittayksikkönä metriä, kun ei ainakaan ennen 1600-lukua kenenkään mieleen tullut edes koko käsite.

Lalli hivuttautui lähemmäs kuin saalistaan ajava metsästäjä. Vähää myöhemmin hän oli jo viidenkymmenen, sitten neljänkymmenen ja kolmenkymmenen metrin päässä. — Kun Lalli oli kahdenkymmenenviiden metrin päässä, toinen henkivartijoista kääntyi —”

Metrijärjestelmä otettiin Suomessa käyttöön vuonna 1887. Sitä ennen — ja varmaan kansan kielessä kauan sen jälkeenkin — käytettiin matkoja ja mittoja kuvaamassa peninkulmia, virstoja, sylejä, kyynäriä, jalkoja, vaaksoja ja tuumia. Lallin tarina sentään kerrotan hän-muodossa, mutta kun kilometreistä kronikoi minä-muodossa edellämainittu Niklas Mattiaksenpoika, tuntuu se jo todella oudolta.

Kaunokirjallisen osuuden lisäksi teoksen lopussa on Isomäelle tyypilliseen tapaan selityksiä, jotka ovat vähintään yhtä mielenkiintoisia kuin kertomuksetkin. Opin niistä paljon, muun muassa sen, että Suomen vanhimmat jätinkirkot ovat paljon vanhempia kuin Egyptin pyramidit, ja sen, että ensimmäiset (eli geneettiset) ”suomalaiset” tulivat Iberian niemimaalta ja vasta ”toiset” (eli etniset) Volgan mutkasta, sekä sen, miten Lönnrot haaskasi Kalevalan parhaan tarinan.

Mainokset

Äiti ja tytär puhuvat toistensa ohi

Kuopion kaupunginteatterin syyskauden ensimmäinen ensi-ilta oli Maria-näyttämöllä esitetty Ingmar Bergmanin draama Syyssonaatti (Höstsonaten, 1978: suomentanut Jukka-Pekka Pajunen), jonka moni muistanee Ingrid Bergmanin ja Liv Ullmanin tähdittämänä elokuvana. Kuopiossa ohjaus on Olli-Matti Oinosen ja rooleissa nähdään Annukka Blomberg pianisti Charlotte Andergastina, Katri-Maria Peltola hänen tyttärenään Evana, Ari-Kyösti Seppo Evan puolisona Viktorina ja Sari Harju Helenana, pienessä roolissa Evan sairaana sisarena.

Charlotte on maailmankuulu pianisti, joka on viettänyt elämänsä maailman konserttisaleja kiertäen. Tytär Eva on nainut papin ja saanut tämän kanssa pitkän odotuksen jälkeen pojan, joka on kuitenkin kuollut tapaturmaisesti nelivuotiaana. Nyt Eva hoivaa sisartaan Helenaa, jonka on pari vuotta aiemmin hakenut pois laitoksesta. Äitiään tyttäret eivät ole tavanneet seitsemään vuoteen eikä Charlotte koskaan nähnyt tyttärenpoikaansa.

Eva saa kuulla äitinsä pitkäaikaisen miesystävän kuolleen ja kutsuu tämän luokseen pappilaan. Hän ei odota äitinsä välttämättä edes lukevan kirjettä ja yllättyy, kun tämä päättää vastata kutsuun. Jälleennäkeminen vaikuttaa aluksi mieluisalta, vaikka onkin jäykkä, etäinen ja täynnä kätkettyjä ajatuksia ja tunteita. Helenan läsnäolo on Charlottelle ikävä yllätys, mutta tämä on innoissaan tavatessaan äitinsä.

Syyssonaatti - Katri-Maria Peltola
Katri-Maria Peltola tekee vakuuttavan roolityön Evana. Valokuva: Sami Tirkkonen
Charlotte on etukäteen päättänyt jaksaa neljä päivää, mutta jo ensimmäisenä yönä kulissit alkavat rakoilla, ja toisena naamiot riisutaan — osittain viskin voimalla — kokonaan. Eva purkautuu käytännössä äidittömästä lapsuudestaan, joka teki hänestä kyvyttömän rakastamaan. Kun äiti harvoin oli paikalla, tämä ei oikeasti nähnyt tytärtään, vaan ikään kuin esitti äitiä.

Charlotte vastaa vetoamalla omien matemaatikkovanhempiensa tunnekylmyyteen lapsiaan kohtaan ja siihen, että pystyy siksi kokemaan tunteita vain musiikin kautta, tulkitsemalla säveltäjien nuoteiksi kirjoittamaa tuskaa tai rakkautta soittamalla pianoa.

Naiset puhuvat kuitenkin toistensa ohi. Heidän monologinsa ovat pitkiä, mutta he kuuntelevat vain omaa ääntään, eivät toisiaan. Yläkerran kamarissaan Helena kuulee niin sisarensa vihan ja katkeruuden kuin äitinsä huonon omantunnon ja toteutumattoman halun osata rakastaa, mutta hänellä ei ole ääntä eikä voimaa. Taustalla haahuilee lempeä Viktor, joka ei mahdu vaimonsa ja tämän äidin väliin, vaikka matkaa on halatessakin puoli metriä, ja tavallisesti tuhansia kilometrjä.

Tunnelma on tiheä, tarina vakava, patoutuneitten tunteiden voima suuri. Onko kaikki lopullisesti rikki vai voiko äiti-tytär-suhteen vielä jotenkin korjata?

Blomberg ja Peltola tekevät upeat roolisuoritukset vahvoina mutta särkyneinä naisina, Seppo on pääosin taitava, mutta artikuloi paikoin paitsi epäselvästi myös koomisen teatraalisesti, Harjun lähes statistinen osa ei anna erityisiä mahdollisuuksia. Ohjaus ja lavastus korostavat irrallisuuden ja erillisyyden teemaa: henkilöt eivät kohtaa samalla tasolla, vaan yleensä yksi istuu ja toinen seisoo tai molemmat seisovat, mutteivät kasvokkain, vaan toisen selälle puhuen, tai puoliksi kääntyneenä, aina toistensa ohi. Myös puvustus alleviivaa sitä, että Charlotte ja Eva elävät aivan eri maailmoissa.

Esitys on hyvin intensiivinen. Ensi-illan pienet töksähtelyt maratonmonologeissa siloutunevat esitysten myötä ja sanojen muistamisen helpottuessa niihin ilmaantunee vielä lisää tunnetta.

Ensi-ilta oli 8.9.2018. Lavastus Sari Paljakka, puvustus Marja Uusitalo, maskeerauksen suunnittelu Kaija Ilomäki, äänisuunnittelu Kati Koslonen, valosuunnittelu Juho Itkonen.

Syyssonaatti - Annukka Blomberg
Annukka Blombergin Charlotta on samaan aikaan kova ja hauras kuin näyttämön flyygelin kansi. Valokuva: Sami Tirkkonen
Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa.

Salaileva perhe viettää joulua

Francesca Hornakin esikoisromaani Viikko on pitkä aika (Tammi, 2018; Seven Days of Us, 2017; suomentanut Karoliina Timonen; 448 sivua) on paksuudestaan huolimatta nopealukuinen romaani.

Tapahtumapaikkana on rapistuva norfolkilainen maalaiskartano, jonne Birchin perhe — ravintolakolumnisti-isä Andrew, kotirouva-äiti Emma ja heidän kaksi aikuista tytärtään — asettuu viettämään viikkoa joulusta uuteen vuoteen. He ovat karanteenissa, koska vanhempi tyttäristä, lääkäri Olivia, palaa vapaaehtoistyöstä haagvirusalueelta Liberiasta. Nuorempi sisar Phoebe on nyreissään, koska viisivuotisen seurustelun jälkeen häntä on vihdoin kosittu, mutta nyt hän joutuu olemaan erossa sulhostaan, eikä nuiva isosisko piittaa hääsuunnittelusta lainkaan.

Yksin viihtyvällä Olivialla on salaisuus: rakkaus Seaniin, lääkärikollegaan. He ovat päättäneet olla kertomatta suhteestaan kunnes karanteeni on ohi, sillä sääntöjen mukaan he eivät olisi saaneet edes koskettaa toisiaan.

Emma on perheen yhteisestä joulusta innoissaan, vaikka on juuri saanut syöpädiagnoosin, ja päättää jättää siitä kertomisen pyhien jälkeen.

Andrew salaa vaimoltaan sähköpostit aikuiselta pojaltaan, josta on vuosi sitten saanut tietää. Viides päähenkilö on nimittäin lukijalle tuttu alusta alkaen, mutta Bircheille tuikituntematon. Yhdysvaltoihin vauvana Libanonista adoptoitu Jesse päättää matkustaa tapaamaan biologista isäänsä siitä huolimatta, ettei tämä vastaa viesteihin.

Phoebe on perheen ainoa, jolla ei ole suurta salaisuutta. Sitä kantaa hänen puolestaan sulhanen, johon Jesse tutustuu sattumalta haahuillessaan kartanon ympäristössä.

Yhden viikon karanteenista kiinni pitäminen on neljälle aikuiselle ja heidän lähipiirilleen kummallisen vaikeaa. Andrew pakenee kävelylle, sulhanen tunkee ovesta sisään ja joutuu liittymään karanteeniin mutta aikoo hiippailla Phoebe mukanaan bileisiin, ja tuntematon velipuoli kirjaimellisesti kaatuu eteiseen.

Yli kolmekymppiset tyttäret, erityisesti Phoebe, on kirjoitettu varsin lapsekkaiksi. Jos ikiä ja Olivian ammattia ei olisi kerrottu, olisin pitänyt heitä korkeintaan parikymppisinä. Sama pätee noin 35-vuotiaaseen Jesseen, joka puhuu ja toimii kuin vähintään 10 vuotta nuorempi.

Romaani on ehkä liiankin helppoa luettavaa vakaviin aiheisiinsa nähden. Se on kirjoitettu kevyellä tyylillä ja viihdyttävästi. Vaikka näkökulma vaihtelee henkilöstä toiseen, he kaikki pysyvät hieman etäisinä, kuin kaksiulotteisina paperinukkeina parin-kolmen ominaisuuden varassa, eivätkä heidän voimakkaat tunteensa herätä syviä tunteita minussa.