Tuulevin lukublogi

12. 09. 2016

Oopperalaulajan elämä

”Olin nähnyt oopperan kulisseissa niin paljon pahuutta, ilkeyttä ja pelkkää oman edun varjelua, etten voinut olla epäilemättä samoista ikävän inhimillisistä heikkouksista myös valtion asioita hoitavia. Eikö vain heitäkin myyty ja ostettu kuin meitä, eikö vain kannatuksen aaltoilu politiikassakin noudattanut samoja vähäjärkisiä lakeja kuin teatterisalien samettipehmusteiden keskellä?”

Tullakseen näin kyyniseksi oli Raija Orasen uusimman teoksen päähenkilö kehittynyt raudanlujan äidin koulimasta viattomasta neitokaisesta maailman oopperalavojen rakastamaksi diivaksi. Ackté (Teos, 2016; 443 sivua) on Orasen minämuotoon kirjoittama taiteilijaromaani Suomen ensimmäisestä kansainvälisestä oopperatähdestä, suomalaisen oopperan uranuurtajasta ja Savonlinnan oopperajuhlien perustajasta Aino Acktésta (alunperin Achté, 1876-1944).

Itse asiassa kunnian olla Savonlinnan juhlien idean isä saa kirjasssa Acktén ensimmäinen puoliso Heikki Renvall pariskunnan osallistuessa kesällä 1907 Mikkelin läänin nuorsuomalaisten juhlaan ja Maamme-laulun kaikuessa kauniisti Olavinlinnan muureista:

”Tänne sinun pitäisi järjestää niitä oopperanäytöksiä, Heikki sanoi äkkiä käteeni tarttuen. – Voisiko parempaa paikkaa kuvitellakaan? Täällähän on kaikki mitä oopperaan tarvitaan. Miksi kaiken yleensäkään pitäisi tapahtua Helsingissä?”

Aino tarttui toimeen. Vuonna 1912 järjestettiin ensimmäiset juhlat linnanraunioissa.

”Se oli viehättävää aikaa, minä olin innoissani ja onnellinen. Jokainen näytös myytiin loppuun, ihmisiä istui paitsi katsomossa, myös valleilla ja mistä tahansa jokin sija suinkin löytyi. Menestys oli sitä luokkaa, että juhlia jatkettiin kolmena kesänä tulevaisuudessakin, ja jopa Sibeius unohti tuittuilunsa ja onnitteli, …”

Ackté perusti, Edvard Fazerin ja Oskar Merikannon kanssa, myös Suomen Kansallisoopperan edeltäjän Kotimaisen Oopperan vuonna 1911. Teoksen taustaa onkin erityisesti suomalaisen kansallistunteen nousun aika, vaikka lopussa eletäänkin jo toisen maailmansodan vuosia.

Maailmantähti tai ei, aviomiehellä oli rouvansa uran huippuaikana vaimonsa tuloihin kaikki valta. (Ei ihme, että äiti varoitteli avioliitosta ja suositteli omistautumaan vain taiteelle!) Niinpä puoliso voi luvallisesti hassata laulajan Euroopan ja Yhdysvaltojen oopperataloissa antaitsemat rahat vaikkapa omiin epäonnistuneisiin ”afääreihinsä” ja silti vielä moittia tätä maailmalla kiertämisen valitsemisesta ja perhe-elämän laiminlyömisestä. Toki Ackté kiertueilla ja lavoilla — ainakin aluksi — oikein mainiosti viihtyikin, nautti laulamisesta ja suosiosta.

Ennen suosiota oli kuitenkin opiskeltava. Ja opiskeltava ahkerasti parhaassa mahdollisessa paikassa. Niinpä tarina alkaa Pariisin rautatieasemalta syksyllä 1894, jolloin 18-vuotias Aino Achté ja hänen äitinsä Emmy, itsekin laulaja ja laulunopettaja, saapuivat meluisaan metropoliin, koska suomalaisesta — ja Suomessa jo suureen suosioon nousseesta — sopraanosta oli siellä tuleva tähti.

”Minä olin kuitenkin valmis maksamaan maailman suurimman kunnian, maineen ja rakkauden tavoittelusta. Ja minä maksoin.”

Tie tähteyteen oli kuitenkin aluksi kivinen ja samalla kun laulaja askel askeleelta ja rooli roolilta hurmasi maailman, hurmasi hänet paitsi Pariisi myös taidemaalari Albert Edelfelt. Sen suhteen suhteen Oranen näyttäisi kääntyvän sille kannalle, ettei Heikki Renvall olisikaan ollut Glory-tyttären (Leppänen, näyttelijä ja teatterinjohtaja) isä.

Vaikka myös suurkaupungin ihana elämä houkutteli ja hurmasi, teki Ackté lujasti töitä ja harjoitteli harjoittelemasta päästyään. Hän oli ensimmäinen suomalainen laulaja, joka kiinnitettiin Pariisin Suureen oopperaan, peräti kuudeksi vuodeksi. Menestyneenkin Acktén Oranen kuvaa lähes ylitunteelliseksi ihmiseksi, joka usein itki itsensä uneen tai jopa koko yön surussaan, pettymyksessään, ikävässään tai epätoivossaan, mutta vain yksin ollessaan, ei koskaan kenenkään sylissä tai olkaa vasten. Aamulla hän ikään kuin puki sitten roolin ylleen, aluksi korsetin, myöhemmin valeriaanan ja ties minkä muiden aineiden avulla.

”… hänelle [nuorempi sisar Irma Tervani] Luoja oli suonut iloisen mielen, mutta minun ristikseni hän oli suvainnut antaa hellittämättömän levottomuuden ja synkkämielisyyden, elleivät minua ympäröineet luksuselämän meluisat pyörteet.”

Mutta Ackté oli — varmaankin Emmyn perintönä ja oppina — myös kova ja kovapintainen. Vuosisadanvaihteen oopperaelämässä tarvittiin paitsi lahjakkuutta ja taitoa myös kyynärpäätaktiikkaa ja armottomuutta. Sekä mielistelyä, lahjuksia ja jopa ostettuja kritiikkejä. Ja palkkiot valehdeltiin aina lehdistölle todellisuutta suuremmiksi.

”8.12.1910. Merkitsin tuon tulossa olevan päivämäärän urani huippukohdaksi. Silloin Lontoon Covent Gardenissa esitettäisiin Salome.” … Vaikka olin laulanut osan jo monta kertaa, tapahtui Covent Gardenin lavalla jotakin merkillistä, mikä oikeastaan muutti minun elämäni. Se muutti minut”

”… Tuota voittoani saattoi verrata vain debyyttiin Pariisissa Margaretan osassa. Viattomasta Margaretasta karmivaan Salomeen oli pitkä matka.”

Orasen romaanissa on — ja myös todellisuudessa lienee ollut — kaksi Aino Acktéta: ihminen ja diiva. Jo koti opetti kätkemään todelliset tunteet, itkemään yöllä yksin, mutta myös ilmaisemaan itseä laulamalla — kunhan äiti ensin uskoi, että tytär osaa laulaa. Samaan opettivat niin Pariisin konservatorio kuin maailman oopperalavat.

”Minun elämäni oli silloin kun menin Pariisiin, silloin kun taistelin paikastani tähtien eturivissä. Kaikki muu tuntuu jonkun toisen elämältä. Taikka sitten toisin päin: tämä jälkeen tullut on minun elämääni, se toinen, se loistokas, kuuluu Acktélle, ja hän ja minä olemme oikeastaan kaksi eri ihmistä.”

Todellisista, oikeasti eläneistä ihmisistä fiktiota kirjoittaessa on luonnollista käyttää lähteitä. Oranen on joskus aikoinaan (Aurora) unohtanut ne mainita, mutta tällä kertaa ei. Listalla ovat niin kirjeet kuin elämäkerratkin. Kirjailijalla on todella pitkä ura ja vakuuttava tuotanto, joten muuta ei sovi odottaakaan.

Tyylillisesti sen sijaan odotin ehkä jotain muuta. Joidenkin Ainon tilitysten kohdalla tuntuu kuin lukisi tyttökirjaa, joissakin dialogeissa kuin käsillä olisi jäykkä salonkinäytelmän käsikirjoitus, ja välillä käydään juoruilun puolella, mutta ehkä ne ovat tarkoituksellisia tyylikeinoja, kun kyse kuitenkin on romaanista eikä elämäkerrasta. Aino Ackté oli tavattoman kiinnostava ihminen ja taiteilija. Niin kiinnostava, että nyt minulla on lainassa myös nämä teokset:

  • Aino Ackté : elämänkaari kirjeiden valossa, toim. Pentti Savolainen ja Matti Vainio. WSOY, 2002
  • Glory Leppänen, Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté. Otava, 1966
  • Outi Pakkanen, Aino Ackté, Pariisin primadonna. WSOY, 1988

 

 

08. 09. 2016

Naapurit

Laura Lähteenmäen romaani Korkea aika (WSOY, 2016; 280 sivua) sijoittuu kuudelle vuosikymmenelle ja kertoo tarinansa kuuden eri henkilön näkökulmasta. Romaani alkaa vuoteen 2015 sijoittuvalla Saana-nimisen naisen osuudella, jonka jälkeen edetään kronologisesti vuodesta 1948 hyppäyksittäin.

Keskiössä on työteliäs evakkopariskunta Anna ja Olavi Otso. He raivaavat Kaunismäki-nimisen tilan Pihjalan tilasta lohkaistulle tontille, Heljän ja tämän katkeran sotainvalidimiehen naapureiksi. Alun Saana on heidän poikansa Laurin tytär. Kuva perheestä ja suvusta rakentuu vähitellen. Pikkuhiljaa siihen kietoutuu tiukasti myös naapurien kohtalo.

Täysin erilaisista ja eri tavalla elämään suhtautuvista avoimen auttavaisesta Annasta ja varautuneesta, hieman avuttoman oloisesta Heljästä tulee vähitellen jonkinlaiset ystävykset. Lapsuudenystävyksiä ovat heidän tyttärensä Riitta ja Gloria, jonka kautta perheiden välille muodostuu toisaalta side ja toisaalta taakka. Tätä ristiriitaa ja perhettä kohdannutta suurta surua Olavi sitten seitsemänkymmentäluvulla pakenee tavalla, joka jää kaikille mysteeriksi.

Moninäkökulmainen ja kohtauksisttain etenevä Korkea aika on hieman hankalasti hahmottuva romaani, josta kuitenkin lopulta syntyy kirkkaan vaikuttava, joskin hieman kitkerä, kokonaisuus.

05. 09. 2016

Kaksi sokeaa matoa

Håkan Nesser on tunnettu erityisesti kahdesta omintakeisesta rikosromaanisarjastaan, Van Veeterenistä ja Gunnar Barbarottista. Carmine Streetin sokeat (Tammi, 2016; Maskarna på Carmine Street, 2009; suomentanut Aleksi Milonoff; 292 sivua) on näihin sarjoihin kuulumaton psykologisen jännityksen mestariteos.

Päähenkilö on kirjailija Erik Steinbeck. Hänen vaimonsa Winnie Mason on kuvataiteilija. He ovat juuri muuttaneet Euroopasta New Yorkiin puolitoista vuotta sen jälkeen, kun heidän nelivuotias tyttärensä Sarah on kaapattu. Erik on nähnyt kodin ikkunasta auton ja miehen, jonka kasvoja ei pysty palauttamaan mieleensä. Winnie maalaa sieppaushetkestä kuvaa, johon tivaa mieheltään kidnappaajalle kasvoja, ja väittää tietävänsä, ettei tytär ole kuollut. Muuten he eivät juuri kommunikoi.

Erik yrittää kirjoittaa läheisessä kirjastossa, jossa hän tutustuu iäkkääseen herra Edwardsiin, ex-poliisiin ja -yksityisetsivään. Hänestä on hyötyä, kun Erik huomaa vaimonsa salailevan liikkumisiaan kaupungilla, tapaamisiaan. Yhtenä päivänä puoliso on lähtenyt kotoa kertomatta minne.

Teoksen nimi viittaa kuvitteellisen runoilijan runoon, jolla on kutkuttavan salamyhkäinen merkitys Erikin ja Winnien tutustumisessa:

Kuuden jalan syvyydessä

Päivänkoitto pysäyttää kaksi sokeaa matoa

Ne kuuntelevat kummissaan ääniä yläpuolellaan

Muuttavat sitten suuntaansa ja kohtaavat toisensa sattumalta

Romaanissa on jo alussa todella tiivis tunnelma ja silti Nesser saa sen jatkuvasti vielä tiivistymään. Tämä kirjailija tietää, miten saada tarina ja henkilöt kietomaan lukija pauloihinsa, kuinka luoda sanojen avulla kiehtova ja salamyhkäinen ilmapiiri. Mikään ei ole ennalta-arvattavaa, kaavamaista tai kliseistä. Psykologista jännitystä parhaimmillaan.

01. 09. 2016

Tätä ei voi jättää kesken

Caroline Erikssonin psykologinen jännitysromaani Kadonneet (Otava, 2016; De försvunna, 2015; suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom; 235 sivua) on yksi imaisevimmista lukukokemuksistani aikoihin.

Alussa Greta, Alex ja Smilla rantautuvat Maran-järvellä pienen saaren rantaan. Greta jää veneeseen, kun isä ja tytär lähtevät saareen seikkailemaan. Hän kadottaa ajantajunsa, kun toiset eivät palaa. Hän etsii heitä saaresta eikä löydä. Hän palaa mantereelle mökkiin, etsii puhelintaan, yrittää soittaa Alexille, melkein soittaa hätänumeroon, vastaa äitinsä soittoon muttei kerro tilanteesta.

Mistä oikein on kyse? Onko Greta luotettava kertoja? Onko hän kuvittelija, sekopää vai jotain muuta? Ainakin myös hän tuntuu olevan jotenkin hukassa — itseltään, muilta, elämältään…

Tunnelma on alusta alkaen todella painostava, lähes uhkaava. Mutta ei lainkaan vastenmielinen, vaan vastustamattoman kiehtova. Lukemisen aloittaminen tarkoittaa koukkuun jäämistä. On välttämätöntä tietää, mistä kaikesta oikein on kyse, ja se selviää vain lukemalla. Psykologinen jännitys ei ole helppo laji, mutta Eriksson onnistuu erinomaisesti.

 

25. 08. 2016

Mitä on rikoskirjallisuus?

Paula Arvas ja Voitto Ruohonen ovat tehneet hienon työn kirjoittaessaan teoksen Alussa oli murha – johtolankoja rikoskirjallisuuteen (Gaudeamus, 2016; 408 sivua), joka on kovin koukuttava tietokirja.

Noin puolentoista vuosisadan mittaisen olemassaolonsa aikana rikoskirjallisuudesta lukuisine eri alalajeineen on vähitellen tullut laaja ja merkittävä osa kaunokirjallisuutta. Lajityypin edustajat osaavat viihdyttää, järkyttää ja ottaa kantaa. Alussa oli murha on asiantunteva ja perusteellinen kokonaisesitys rikoskirjallisuuden lajeista ja niiden kehityksestä. Tällaisen tietoteoksen parissa viihdyn ja uskon myös muiden rikoskirjallisuuden historiasta, alalajeista sekä niiden kehittymisestä ja sekoittumisesta kiinnostuneiden viihtyvän.

Johdannossa kirjoittajat paneutuvat yhdessä rikoskirjallisuuden viehätykseen ja rikoskirjallisuuteen kirjallisuuden yhtenä lajina, muut luvut heistä jompikumpi on kirjoittanut yksin. Eri luvuissa pureudutaan kattavasti ja kronologisesti edeten, mutta väistämättä myös muihin lukuihin viitaillen, salapoliisiromaaneihin, arvoitusdekkareihin, kovaksi keitettyyn ja noir-rikosromaaniin, yksityisetsivätarinoihin ja poliisiromaaneihin, sarjallistumiseen ja sarjamurhaajiin, erilaisiin trillereihin ja psykologiseen näkökulmaan, historialliseen dekkariin, metafiktioon ja parodiaan, erilaisiin rikostutkijahahmoihin, rikollisiin päähenkilöinä ja niin edelleen. Kotimainen ja usein myös pohjoismainen näkökulma tuodaan esille aina kunkin alalajin kohdalla. Erilliset tietolaatikot pureutuvat tarkemmin muutamiin näkökulmiin (esim. postmoderni ja rikollisjärjestöt) ja teoksiin (esim. Ruusun nimi, Lahjakas Herra Ripley). Lähdeluettelo on vakuuttava ja hakemisto asianmukainen – luonnollisesti, kun alan kotimaiset huippuasiantuntijat ovat asialla.

Ainoa, jonka puuttumista jäin äkkseltään miettimään, on hyvinkin suosituksi tullut Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja, jonka olisi voinut mainita vaikkapa historiallisen dekkarin luvussa, vaikka ymmärränkin, etteivät kaikki mitenkään mahdu mukaan. Ehkä kirjoittajat ovat ajatelleet näiden teosten kuuluvan enemmän nuorten kuin aikuisten rikoskirjallisuuteen. Lapsille ja nuorille suunnattu rikoskirjallisuus on muutamaa mainintaa lukuunottamatta ilmeisesti tarkoituksella rajattu teoksesta pois. Itse olisin sen mieluusti nähnyt kirjan yhden luvun aiheena, esimerkiksi muihin viestimiin liittyvän epilogin tilalla.

En ihmettelisi enkä vastustaisi, jos tämä teos saisi Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon.

(Tätä pikkuseikkaa en malta Cross-fanina olla, ihan vain näin suluissa, kysymättä: Viitanneeko sivun 256 Kate Franzler Amanda Crossin – jota ei kirjassa mainita – teosten päähenkilöön Kate Fansleriin?)

24. 08. 2016

Mykkä todistaja

Äänet (Atena, 2016; Stimmen, 2015; suomentanut Anne Mäkelä; 406 sivua) on Ursula Poznanskin Salzburgiin sijoittuvan Beatrice Kaspary -dekkarisarjan kolmas osa. Pohjois-Salzburgin sairaalan psykiatrian osastolla on tapahtunut murha. Harhainen potilas on löytänyt osaston uusimman lääkärin tutkimushuoneesta nukutusainetta veressään, metallitanko kurkussaan ja värikkäin muoviveitsin koristeltuna.

Todistajien kuulustelu on hankalaa. Lääkärit suojelevat sairaalan mainetta, ja omaansa, sekä varjelevat erityisesti yhden potilaan henkilöllisyyttä. Potilaita, jotka kuulevat ääniä, valehtelevat maanisesti tai vaikenevat kuin muuri, ei ole sen helpompaa pitää luotettavina todistajina. Ruumiita saadaan lisää ennen kuin synkkääkin synkempi totuus paljastuu. Ei ole vaikeaa arvata, mistä Itävallan rikoshistorian perhetragedioista Marien/Jasminin, tärkeimmän ja haastavimman potilastodistajan, kohtalo on saanut innoituksensa.

Beatricen yksityiselämä on toisaalta huonommalla — raivostuttava ex-puoliso yrittää viedä lasten huoltajuuden kokonaan — ja toisaalta paremmalla tolalla kuin aiemmin — suhde työpari Floriniin alkaa kukoistaa. Kuten sarjan aiemmissakin osissa (Vii5i ja Sokeat linnut) päähenkilön arjen ja yksityiselämän kuvaus keventää karmeaa rikosjuonta.

Suomennos saa välillä pohtimaan, onko alkuteoskin näin puhekielinen: ”Naisen täytyi kyetä hirmu monisyiseen ajatuksenjuoksuun…”  ja kiinnittämään huomiota kirjoitus- ja pronominivirheisiin (”Ei mitään, kun kukaan ei huolehti niistä. Silloin tällöin, jos joku osasto on ihan täynnä eikä mistään muualta saa sänkyjä, joku näistä puhdistetaan ja viedään ylös.”)

Ehdottomasti lukemisen arvoinen rikosromaani silti.

22. 08. 2016

Uskollisuuden uhrit

Huomaavainen murhaaja (Siltala, 2016; De betænksomme morder, 2013; suomentanut Aino Ahonen; 299 sivua) on neljäs ja viimeinen osa Agnete Friisin ja Lene Kaaberbòlin Nina Borg -dekkarisarjassa. Palavasydämisen, oikeamielisen, uhkarohkean ja jossain määrin itsetuhoisen sairaanhoitajan on vielä kerran käytävä kolkuttamassa kuolemanportteja ennen kuin elämä kahden lapsen äitinä ja tuoreen rakastetun Sørenin kumppanina voi jatkua. Tarina etenee kahdessa paikassa ja ajassa, jotka tietenkin lopulta kohtaavat.

Tanskassa Nina Borg on muuttanut äitinsä luo Jyllantiin pitämään tälle seuraa syöpähoitojen aikana. Hän joutuu kuitenkin pysäköintihallissa sen verran kummallisen päällekarkauksen — ellei jopa murhayrityksen — uhriksi, että turvallisuuspoliisista (edellisen kirjan tapahtumien seurauksena) sairauslomalle passitettu Søren Kirgegård rientää paikalle, vaikkei paikallinen poliisi tietenkään siitä pidä. Pian myös Ninan lapset ilmaantuvat mummolaan.

Filippiineillä köyhä ja ahkera maalaispoika saa sekä kirkon stipendin että vanhempiensa raatamissäästöt voidakseen opiskella lääketiedettä Manilassa. Jo pääsykokeissa hän tutustuu kahteen hyvin erilaiseen opiskelutoveriin, joista on toinen on rikas ja huoleton, toinen köyhistä oloista ja tunnollinen. Jostain syystä tämä kolmikko täysin erilaisine taustoineen ja moraalikäsityksineen pitää yhtä kunnes lojaaliuden siteet muuttuvat moraalittomuuden kahleiksi.

Ilmenee, että Ninan ja Manilan välillä on kytkös. Hän oli perheineen Filippiineillä jokin aika sitten yrittäessään ex-miehensä Mortenin kanssa vielä kerran korjata välejään. Sitten siellä romahti kerrostalo ja Nina päätyi — tietenkin! — vapaaehtoiseksi avustustyöhön eli tekemään juuri sitä, mikä häntä Mortenissa eniten ärsyttää.

Miten sairaanhoitajan satunnainen avustustyö, romahtanut kerrostalo ja kolme lääketieteen opiskelijaa sitten liittyvät yhteen? Siitä kirjailijakaksikko on kehittänyt melkoisen jännityskertomuksen teemoinaan uskollisuuden ja koston lisäksi sellaiset vastaparit kuin ahneus ja pyyteettömyys, heikkous ja rohkeus, osattomuus ja yltäkylläisyys sekä välinpitämättömyys ja rakkaus.

19. 08. 2016

Erinomainen esikoinen

Lempi (Gummerus, 2016; 234 sivua) on Minna Rytisalon esikoisromaani. Eipä uskoisi ensimmäiseksi. Niin taitava se on. Kerrassaan hieno.

Kirjailijan oivallus on kuvata nimihenkilöä kolmen muun ihmisen näkökulmasta ja jättää siihen. Rovaniemen kauppalan kauppiaan kaunis ja kopea tytär Lempi jää osittain arvoitukseksi niin kuin elämässä jokainen jää kaikille muille. Kukin on vain oman elämänsä päähenkilö.

Lapin sodan vuosiin sijoittuvassa teoksessa on kolme osaa ja näkökulmaa. Ensimmäinen, lyhyin ja sokein on rintamalta palaavan Viljamin, joka lähes poikasena, mutta jo nuorena isäntänä, rakastuu Lempiin, saa tämän — suureksi ihmeekseen — vaimokseen, mutta joutuu pian rintamalle. Viljamin kautta Lempi koetaan lähes täydellisenä.

Toisessa osassa puheenvuoron saa Elli, Viljamin ja Lempin piika, jonka näkemys päähenkilöstä on täydellisessä ristiriidassa ensimmäisen kanssa. Ellille isännän vaimo on kilpailija ja kiusanhenki, kaikkea muuta kuin ihana ja ihmeellinen. Lempi on Ellille kaikkea sitä mitä hän itse ei ole. Miten katkeran ja julman se Ellistä tekeekään!

Viimeisen ja pisimmän puheenvuoron saa Sisko, Lempin kaksonen, joka tuntee hänet paremmin kuin kukaan, on melkein yhtä hänen kanssaan. Eikä kuitenkaan ole. Sisko muistelee Lempiä kietoen hänet omaan elämäntarinaansa. Hänestä ei tullut sota-aikana maatilan emäntä vaan saksalaissotilaan nainen. Siskon tarina melkein varastaa huomion Lempiltä — vai olisiko sanottava lemmeltä?

Herkkää ja rankkaa. Yllätyksellistä ja salaperäistä. Lukunautinto.

17. 08. 2016

Pieni chick lit -testi

Tivasin taannoin bloggaajakollegoilta vinkkejä uudesta lukukelpoisesta kotimaisesta naistenviihteestä, joka nykyisin tunnetaan nimellä chick lit. Suositusten perusteella päädyin lukemaan Piia Leinon tosi-tv-maailmaan sijoittuvan romaanin Ruma kassa (Johnny Kniga, 2016; 223 sivua) ja Veera Vaahtera introvertistä lukutoukasta kertovan tarinan Kevyesti kipsissä (Tammi, 2917; 243 sivua).

Lajityypin ideana on käsitellä (nuorten ja naimattomien) nykynaisten elämää hauskasti ja kepeästi. Liikutaan siis jossain määrin samoissa asetelmissa kuin elokuvan puolella monissa romanttisissa komedioissa. Genre on suosittu, mutta minä olen etenkinkin kotimaisen chick litin eli mimmikirjallisuuden suhteen lähes ummikko ja käännettynäkin lukukokemukseni rajoittuu lähinnä lajin kantaäitiin eli Helen Fieldingn kirjoittamiin Bridget Jonesin päiväkirjoihin.

Leinon romaanin päähenkilö on tiedotusopin opinnot kesken jättänyt ilmeisen tavallisen näköinen kaupan kassa nimeltä Sarianna. Puolivahingossa hän päätyy Kaunottaret ja hirviöt -tosi-tv-sarjan kilpailijaksi Thaimaahan. En oikein löytänyt tarttumapintaa tarinasta, joka rönsyilee tv-formaattiparodian, median naiskuvan kritisoinnin, romanttisen hömpän, erilaisten stereotypioiden luomisen ja ruotimisen, tuotantoyhtiön taloussotkujen ja päähenkilön itsetuntonsa löytämisen väleissä asettumatta oikein minnekään. Loppuratkaisu oli aika pliisu, joskin romanttisessa mielessä mukavan moderni. Luin sujuvasti kirjoitetun kirjan nopeasti ja ihan mielelläni, mutta ei minua naurattanut kertaakaan. (Se tosin kertonee enemmän oman huumorintajuni oudosta laadusta kuin kirjasta. Tai sitten ihan vain siitä, että Viidakon tähtöset ovat jääneet katsomatta ja Seiskat lukematta?)

Vaahteran (oik. Pauliina Vanhatalon) päähenkilö Lotta elää monen kirjafriikin unelmaelämää eikä juuri muuta tee kuin lukee — myös työpaikallaan kirjaston vahtimestarina aina, kun onnistuu lusmuilemaan(!?). Lotan ihmissuhteet rajoittuvat työpaikan pakollisiin sekä läheiseen siskoon ja tämän puolisoon, joista jälkimmäinen haluaa kovasti Lotallekin parisuhteen. Nopealukuinen ja sujuva tarina alkaa tapahtumasarjasta, jonka seurauksena Lotalla on jalka kipsissä ja asunto remontissa. Se jatkuu kohtaamisilla, joiden seurauksena Lotta kokeilee parisuhdetta kahdenkin eri miehen kanssa — eri aikaan toki. Jiri on lukuhullu hänkin, joten pari voi viettää aikaansa toistensa seurassa vain lukien, ehkä välillä lukukokemuksia vaihtaen. Olle sen sijaan on yltiösosiaalinen poikaystäväkandidaatti, joka vie Lotan jatkuvasti pois kirjojen maailman mukavuusalueelta. Kumman Lotta valitsee vai jääkö sinkuksi, on jutun juoni. Tässä tarinassa oli minulle Rumaa kassaa enemmän tarttumapintaa: On mahtavaa lukea kirjoja vaikka aamusta iltaan! Ja Lotan edesottamuksista lukiessani nauroin ainakin kerran ääneen.

Nämä kaksi kirjaa ovat niin erilaisia, ettei niitä oikein kannata vertailla. Ihan mukavia lukukokemuksia, joista ei jääne pysyviä muistijälkiä. Odotin enemmän huumoria. Enkä taida olla aivan kohderyhmää.

Testin tulos: Voin minä joskus muulloinkin mimmikirjallisuutta lukea, mutta mieluummin valitsen todellisuuspakooni dekkarin silloin (usein), kun en niin sanottua korkeakirjallisuutta jaksa.

16. 08. 2016

Nimi on enne?

Rahtari (Crime Time, 2016; 375 sivua) on Seppo Jokisen 21. Komisario Sakari Koskisesta kertova rikosromaani. Kirja ilmaisi mukaansa heti alkuriveillä ja luin sitä lähes ahmien, muttamutta…

Rahtarin juonikuvio on melkoisen uskomaton. Koska vältän (ehkä liikaakin) juonipaljastuksia, en kerro siitä paljonkaan. On kaksi rinnakkaista tarinaa. Koskisen ryhmän työnä on tutkia kahta lähes samanaikaista väkivaltarikosta: Hervannan lenkkipolun varresta löytyy ihminen henkitoreissaan ja melkein samaan aikaan lähistöltä ruumis rekkavarikolta. Toisena juonena kuvataan, kuinka Lapin perukoilta lähtee kohti etelää rekka, jota kuljettaa Rahtari, lastinaan jotakin hyvin salamyhkäistä ja ilmeisen vaarallista. Vuoroin seurataan rekan matkaa ja vuoroin rikostutkintaa — on selvää, että erillisillä juonilla on yhteys, mutta millainen?

24/7 ei sentään rikoksia tutkita, vaan eletään myös (sarjan lukijoille jo tutuiksi tulleiden) poliisien yksityiselämää. Sakari Koskisen ja Ulla Lundelinin tuoretta suhdetta ei katsota työyhteisössä karsaasti, mutta Ullan kotona on edelleen taannoisesta lähes hengen vieneestä koettelemuksestaan toipumista yrittävä tytär eikä — itsekin riippuvaisuuteen taipuvainen — äiti tohdi paljastaa asioiden todellista tilaa edes rakastetulleen.

Tärkeä pieni asia: Jokinen on sen tason kirjailija-ammattilainen, etten voinut olla pettymättä, kun rikostutkinnan tuoksinassa poliisi sai kirjastosta tietoonsa yhden epäillyn lainaushistorian. Ei siis vain sitä, mitä asiakkaalla on tuolloin lainassa, vaan myös palautettujen lainojen tiedot. Se ei ole luvallista eikä mahdollista. Kirjastoilla ei ole oikeutta säilyttää tietoja asiakkailla lainassa olleista teoksista, vaan tiedon lainoista on poistuttava lainaajarekisteristä, kun lainat palautetaan. En usko, että Hervannan kirjastossa rikotaan lakia.

Onneksi kyse ei ole ratkaisevasta todisteesta, vaan vahvistavasta lisätiedosta. Ei tuollainen kelpo dekkaria pilaa, mutta sanonpahan silti.

Seuraava sivu »

Pidä blogia WordPress.comissa.

%d bloggers like this: