Tuulevin lukublogi

25. 08. 2016

Mitä on rikoskirjallisuus?

Paula Arvas ja Voitto Ruohonen ovat tehneet hienon työn kirjoittaessaan teoksen Alussa oli murha – johtolankoja rikoskirjallisuuteen (Gaudeamus, 2016; 408 sivua), joka on kovin koukuttava tietokirja.

Noin puolentoista vuosisadan mittaisen olemassaolonsa aikana rikoskirjallisuudesta lukuisine eri alalajeineen on vähitellen tullut laaja ja merkittävä osa kaunokirjallisuutta. Lajityypin edustajat osaavat viihdyttää, järkyttää ja ottaa kantaa. Alussa oli murha on asiantunteva ja perusteellinen kokonaisesitys rikoskirjallisuuden lajeista ja niiden kehityksestä. Tällaisen tietoteoksen parissa viihdyn ja uskon myös muiden rikoskirjallisuuden historiasta, alalajeista sekä niiden kehittymisestä ja sekoittumisesta kiinnostuneiden viihtyvän.

Johdannossa kirjoittajat paneutuvat yhdessä rikoskirjallisuuden viehätykseen ja rikoskirjallisuuteen kirjallisuuden yhtenä lajina, muut luvut heistä jompikumpi on kirjoittanut yksin. Eri luvuissa pureudutaan kattavasti ja kronologisesti edeten, mutta väistämättä myös muihin lukuihin viitaillen, salapoliisiromaaneihin, arvoitusdekkareihin, kovaksi keitettyyn ja noir-rikosromaaniin, yksityisetsivätarinoihin ja poliisiromaaneihin, sarjallistumiseen ja sarjamurhaajiin, erilaisiin trillereihin ja psykologiseen näkökulmaan, historialliseen dekkariin, metafiktioon ja parodiaan, erilaisiin rikostutkijahahmoihin, rikollisiin päähenkilöinä ja niin edelleen. Kotimainen ja usein myös pohjoismainen näkökulma tuodaan esille aina kunkin alalajin kohdalla. Erilliset tietolaatikot pureutuvat tarkemmin muutamiin näkökulmiin (esim. postmoderni ja rikollisjärjestöt) ja teoksiin (esim. Ruusun nimi, Lahjakas Herra Ripley). Lähdeluettelo on vakuuttava ja hakemisto asianmukainen – luonnollisesti, kun alan kotimaiset huippuasiantuntijat ovat asialla.

Ainoa, jonka puuttumista jäin äkkseltään miettimään, on hyvinkin suosituksi tullut Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja, jonka olisi voinut mainita vaikkapa historiallisen dekkarin luvussa, vaikka ymmärränkin, etteivät kaikki mitenkään mahdu mukaan. Ehkä kirjoittajat ovat ajatelleet näiden teosten kuuluvan enemmän nuorten kuin aikuisten rikoskirjallisuuteen. Lapsille ja nuorille suunnattu rikoskirjallisuus on muutamaa mainintaa lukuunottamatta ilmeisesti tarkoituksella rajattu teoksesta pois. Itse olisin sen mieluusti nähnyt kirjan yhden luvun aiheena, esimerkiksi muihin viestimiin liittyvän epilogin tilalla.

En ihmettelisi enkä vastustaisi, jos tämä teos saisi Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon.

(Tätä pikkuseikkaa en malta Cross-fanina olla, ihan vain näin suluissa, kysymättä: Viitanneeko sivun 256 Kate Franzler Amanda Crossin – jota ei kirjassa mainita – teosten päähenkilöön Kate Fansleriin?)

24. 08. 2016

Mykkä todistaja

Äänet (Atena, 2016; Stimmen, 2015; suomentanut Anne Mäkelä; 406 sivua) on Ursula Poznanskin Salzburgiin sijoittuvan Beatrice Kaspary -dekkarisarjan kolmas osa. Pohjois-Salzburgin sairaalan psykiatrian osastolla on tapahtunut murha. Harhainen potilas on löytänyt osaston uusimman lääkärin tutkimushuoneesta nukutusainetta veressään, metallitanko kurkussaan ja värikkäin muoviveitsin koristeltuna.

Todistajien kuulustelu on hankalaa. Lääkärit suojelevat sairaalan mainetta, ja omaansa, sekä varjelevat erityisesti yhden potilaan henkilöllisyyttä. Potilaita, jotka kuulevat ääniä, valehtelevat maanisesti tai vaikenevat kuin muuri, ei ole sen helpompaa pitää luotettavina todistajina. Ruumiita saadaan lisää ennen kuin synkkääkin synkempi totuus paljastuu. Ei ole vaikeaa arvata, mistä Itävallan rikoshistorian perhetragedioista Marien/Jasminin, tärkeimmän ja haastavimman potilastodistajan, kohtalo on saanut innoituksensa.

Beatricen yksityiselämä on toisaalta huonommalla — raivostuttava ex-puoliso yrittää viedä lasten huoltajuuden kokonaan — ja toisaalta paremmalla tolalla kuin aiemmin — suhde työpari Floriniin alkaa kukoistaa. Kuten sarjan aiemmissakin osissa (Vii5i ja Sokeat linnut) päähenkilön arjen ja yksityiselämän kuvaus keventää karmeaa rikosjuonta.

Suomennos saa välillä pohtimaan, onko alkuteoskin näin puhekielinen: ”Naisen täytyi kyetä hirmu monisyiseen ajatuksenjuoksuun…”  ja kiinnittämään huomiota kirjoitus- ja pronominivirheisiin (”Ei mitään, kun kukaan ei huolehti niistä. Silloin tällöin, jos joku osasto on ihan täynnä eikä mistään muualta saa sänkyjä, joku näistä puhdistetaan ja viedään ylös.”)

Ehdottomasti lukemisen arvoinen rikosromaani silti.

22. 08. 2016

Uskollisuuden uhrit

Huomaavainen murhaaja (Siltala, 2016; De betænksomme morder, 2013; suomentanut Aino Ahonen; 299 sivua) on neljäs ja viimeinen osa Agnete Friisin ja Lene Kaaberbòlin Nina Borg -dekkarisarjassa. Palavasydämisen, oikeamielisen, uhkarohkean ja jossain määrin itsetuhoisen sairaanhoitajan on vielä kerran käytävä kolkuttamassa kuolemanportteja ennen kuin elämä kahden lapsen äitinä ja tuoreen rakastetun Sørenin kumppanina voi jatkua. Tarina etenee kahdessa paikassa ja ajassa, jotka tietenkin lopulta kohtaavat.

Tanskassa Nina Borg on muuttanut äitinsä luo Jyllantiin pitämään tälle seuraa syöpähoitojen aikana. Hän joutuu kuitenkin pysäköintihallissa sen verran kummallisen päällekarkauksen — ellei jopa murhayrityksen — uhriksi, että turvallisuuspoliisista (edellisen kirjan tapahtumien seurauksena) sairauslomalle passitettu Søren Kirgegård rientää paikalle, vaikkei paikallinen poliisi tietenkään siitä pidä. Pian myös Ninan lapset ilmaantuvat mummolaan.

Filippiineillä köyhä ja ahkera maalaispoika saa sekä kirkon stipendin että vanhempiensa raatamissäästöt voidakseen opiskella lääketiedettä Manilassa. Jo pääsykokeissa hän tutustuu kahteen hyvin erilaiseen opiskelutoveriin, joista on toinen on rikas ja huoleton, toinen köyhistä oloista ja tunnollinen. Jostain syystä tämä kolmikko täysin erilaisine taustoineen ja moraalikäsityksineen pitää yhtä kunnes lojaaliuden siteet muuttuvat moraalittomuuden kahleiksi.

Ilmenee, että Ninan ja Manilan välillä on kytkös. Hän oli perheineen Filippiineillä jokin aika sitten yrittäessään ex-miehensä Mortenin kanssa vielä kerran korjata välejään. Sitten siellä romahti kerrostalo ja Nina päätyi — tietenkin! — vapaaehtoiseksi avustustyöhön eli tekemään juuri sitä, mikä häntä Mortenissa eniten ärsyttää.

Miten sairaanhoitajan satunnainen avustustyö, romahtanut kerrostalo ja kolme lääketieteen opiskelijaa sitten liittyvät yhteen? Siitä kirjailijakaksikko on kehittänyt melkoisen jännityskertomuksen teemoinaan uskollisuuden ja koston lisäksi sellaiset vastaparit kuin ahneus ja pyyteettömyys, heikkous ja rohkeus, osattomuus ja yltäkylläisyys sekä välinpitämättömyys ja rakkaus.

19. 08. 2016

Erinomainen esikoinen

Lempi (Gummerus, 2016; 234 sivua) on Minna Rytisalon esikoisromaani. Eipä uskoisi ensimmäiseksi. Niin taitava se on. Kerrassaan hieno.

Kirjailijan oivallus on kuvata nimihenkilöä kolmen muun ihmisen näkökulmasta ja jättää siihen. Rovaniemen kauppalan kauppiaan kaunis ja kopea tytär Lempi jää osittain arvoitukseksi niin kuin elämässä jokainen jää kaikille muille. Kukin on vain oman elämänsä päähenkilö.

Lapin sodan vuosiin sijoittuvassa teoksessa on kolme osaa ja näkökulmaa. Ensimmäinen, lyhyin ja sokein on rintamalta palaavan Viljamin, joka lähes poikasena, mutta jo nuorena isäntänä, rakastuu Lempiin, saa tämän — suureksi ihmeekseen — vaimokseen, mutta joutuu pian rintamalle. Viljamin kautta Lempi koetaan lähes täydellisenä.

Toisessa osassa puheenvuoron saa Elli, Viljamin ja Lempin piika, jonka näkemys päähenkilöstä on täydellisessä ristiriidassa ensimmäisen kanssa. Ellille isännän vaimo on kilpailija ja kiusanhenki, kaikkea muuta kuin ihana ja ihmeellinen. Lempi on Ellille kaikkea sitä mitä hän itse ei ole. Miten katkeran ja julman se Ellistä tekeekään!

Viimeisen ja pisimmän puheenvuoron saa Sisko, Lempin kaksonen, joka tuntee hänet paremmin kuin kukaan, on melkein yhtä hänen kanssaan. Eikä kuitenkaan ole. Sisko muistelee Lempiä kietoen hänet omaan elämäntarinaansa. Hänestä ei tullut sota-aikana maatilan emäntä vaan saksalaissotilaan nainen. Siskon tarina melkein varastaa huomion Lempiltä — vai olisiko sanottava lemmeltä?

Herkkää ja rankkaa. Yllätyksellistä ja salaperäistä. Lukunautinto.

17. 08. 2016

Pieni chick lit -testi

Tivasin taannoin bloggaajakollegoilta vinkkejä uudesta lukukelpoisesta kotimaisesta naistenviihteestä, joka nykyisin tunnetaan nimellä chick lit. Suositusten perusteella päädyin lukemaan Piia Leinon tosi-tv-maailmaan sijoittuvan romaanin Ruma kassa (Johnny Kniga, 2016; 223 sivua) ja Veera Vaahtera introvertistä lukutoukasta kertovan tarinan Kevyesti kipsissä (Tammi, 2917; 243 sivua).

Lajityypin ideana on käsitellä (nuorten ja naimattomien) nykynaisten elämää hauskasti ja kepeästi. Liikutaan siis jossain määrin samoissa asetelmissa kuin elokuvan puolella monissa romanttisissa komedioissa. Genre on suosittu, mutta minä olen etenkinkin kotimaisen chick litin eli mimmikirjallisuuden suhteen lähes ummikko ja käännettynäkin lukukokemukseni rajoittuu lähinnä lajin kantaäitiin eli Helen Fieldingn kirjoittamiin Bridget Jonesin päiväkirjoihin.

Leinon romaanin päähenkilö on tiedotusopin opinnot kesken jättänyt ilmeisen tavallisen näköinen kaupan kassa nimeltä Sarianna. Puolivahingossa hän päätyy Kaunottaret ja hirviöt -tosi-tv-sarjan kilpailijaksi Thaimaahan. En oikein löytänyt tarttumapintaa tarinasta, joka rönsyilee tv-formaattiparodian, median naiskuvan kritisoinnin, romanttisen hömpän, erilaisten stereotypioiden luomisen ja ruotimisen, tuotantoyhtiön taloussotkujen ja päähenkilön itsetuntonsa löytämisen väleissä asettumatta oikein minnekään. Loppuratkaisu oli aika pliisu, joskin romanttisessa mielessä mukavan moderni. Luin sujuvasti kirjoitetun kirjan nopeasti ja ihan mielelläni, mutta ei minua naurattanut kertaakaan. (Se tosin kertonee enemmän oman huumorintajuni oudosta laadusta kuin kirjasta. Tai sitten ihan vain siitä, että Viidakon tähtöset ovat jääneet katsomatta ja Seiskat lukematta?)

Vaahteran (oik. Pauliina Vanhatalon) päähenkilö Lotta elää monen kirjafriikin unelmaelämää eikä juuri muuta tee kuin lukee — myös työpaikallaan kirjaston vahtimestarina aina, kun onnistuu lusmuilemaan(!?). Lotan ihmissuhteet rajoittuvat työpaikan pakollisiin sekä läheiseen siskoon ja tämän puolisoon, joista jälkimmäinen haluaa kovasti Lotallekin parisuhteen. Nopealukuinen ja sujuva tarina alkaa tapahtumasarjasta, jonka seurauksena Lotalla on jalka kipsissä ja asunto remontissa. Se jatkuu kohtaamisilla, joiden seurauksena Lotta kokeilee parisuhdetta kahdenkin eri miehen kanssa — eri aikaan toki. Jiri on lukuhullu hänkin, joten pari voi viettää aikaansa toistensa seurassa vain lukien, ehkä välillä lukukokemuksia vaihtaen. Olle sen sijaan on yltiösosiaalinen poikaystäväkandidaatti, joka vie Lotan jatkuvasti pois kirjojen maailman mukavuusalueelta. Kumman Lotta valitsee vai jääkö sinkuksi, on jutun juoni. Tässä tarinassa oli minulle Rumaa kassaa enemmän tarttumapintaa: On mahtavaa lukea kirjoja vaikka aamusta iltaan! Ja Lotan edesottamuksista lukiessani nauroin ainakin kerran ääneen.

Nämä kaksi kirjaa ovat niin erilaisia, ettei niitä oikein kannata vertailla. Ihan mukavia lukukokemuksia, joista ei jääne pysyviä muistijälkiä. Odotin enemmän huumoria. Enkä taida olla aivan kohderyhmää.

Testin tulos: Voin minä joskus muulloinkin mimmikirjallisuutta lukea, mutta mieluummin valitsen todellisuuspakooni dekkarin silloin (usein), kun en niin sanottua korkeakirjallisuutta jaksa.

16. 08. 2016

Nimi on enne?

Rahtari (Crime Time, 2016; 375 sivua) on Seppo Jokisen 21. Komisario Sakari Koskisesta kertova rikosromaani. Kirja ilmaisi mukaansa heti alkuriveillä ja luin sitä lähes ahmien, muttamutta…

Rahtarin juonikuvio on melkoisen uskomaton. Koska vältän (ehkä liikaakin) juonipaljastuksia, en kerro siitä paljonkaan. On kaksi rinnakkaista tarinaa. Koskisen ryhmän työnä on tutkia kahta lähes samanaikaista väkivaltarikosta: Hervannan lenkkipolun varresta löytyy ihminen henkitoreissaan ja melkein samaan aikaan lähistöltä ruumis rekkavarikolta. Toisena juonena kuvataan, kuinka Lapin perukoilta lähtee kohti etelää rekka, jota kuljettaa Rahtari, lastinaan jotakin hyvin salamyhkäistä ja ilmeisen vaarallista. Vuoroin seurataan rekan matkaa ja vuoroin rikostutkintaa — on selvää, että erillisillä juonilla on yhteys, mutta millainen?

24/7 ei sentään rikoksia tutkita, vaan eletään myös (sarjan lukijoille jo tutuiksi tulleiden) poliisien yksityiselämää. Sakari Koskisen ja Ulla Lundelinin tuoretta suhdetta ei katsota työyhteisössä karsaasti, mutta Ullan kotona on edelleen taannoisesta lähes hengen vieneestä koettelemuksestaan toipumista yrittävä tytär eikä — itsekin riippuvaisuuteen taipuvainen — äiti tohdi paljastaa asioiden todellista tilaa edes rakastetulleen.

Tärkeä pieni asia: Jokinen on sen tason kirjailija-ammattilainen, etten voinut olla pettymättä, kun rikostutkinnan tuoksinassa poliisi sai kirjastosta tietoonsa yhden epäillyn lainaushistorian. Ei siis vain sitä, mitä asiakkaalla on tuolloin lainassa, vaan myös palautettujen lainojen tiedot. Se ei ole luvallista eikä mahdollista. Kirjastoilla ei ole oikeutta säilyttää tietoja asiakkailla lainassa olleista teoksista, vaan tiedon lainoista on poistuttava lainaajarekisteristä, kun lainat palautetaan. En usko, että Hervannan kirjastossa rikotaan lakia.

Onneksi kyse ei ole ratkaisevasta todisteesta, vaan vahvistavasta lisätiedosta. Ei tuollainen kelpo dekkaria pilaa, mutta sanonpahan silti.

15. 08. 2016

Outo rikostarina oudosta maasta

Korealainen kuurupiilo (Atena, 2015; A Corpse in the Koryo; suomentanut Aura Nurmi) aloittaa James Church -kirjailijanimen taakse piiloutuvan, Kaukoidässä työskennelleen tiedustelualan ammattilaisen, Pohjois-Koreaan sijoittuvan dekkarisarjan nimeltä Tarkastaja O’n tutkimuksia.

Tarkastaja O on varsin sympaattinen tyyppi, joka omalla hiljaisella tavallaan kapinoi järjestelmää vastaan: ei kanna rinnassaan suuren johtajan pinssiä (onnistuisiko oikeasti valtion virassa?) ja lievittää stressiä pyörittelemällä sormissaan puun palasia — eri lajeja erilaisiin tilanteisiin, puuseppä-isoisää muistellen.

Mutta paljon muuta hyvää kirjasta ei voi sitten sanoakaan. Dekkariksi se on varsin tylsä. Aluksi toki viehättää kaiken absurdius ja suoranainen surrealismi: kytätään tienposkessa tuntikausia, että saataisiin kuvattua tiellä ajava auto, kunnes ilmenee, ettei kamerassa ollut filmiä; matkustetaan Manpon sijasta Sinmampooon, kaupunkiin, jota ei ole virallisesti olemassa; teekupillisen juominen estyy toistuvasti milloin keittimen, milloin veden puutteen, milloin jonkin keskeytyksen vuoksi.

Suomalaissilmin jossain määrin kiehtovaa on tietysti myös se, että (oletetun) rikoksen uhri on suomalainen, kansainvälisen atomienergiajärjestön tarkastaja, nimeltään Gustav. Kirjan alkuperäinen nimi viittaa siihen, että ruumis löytyy Koryo-hotellista, mutta suomennosnimi on kyllä parempi — melkoista kuurupiiloa tämä rikostarina on.

Juoni on mutkikas ja kummallisia käänteitä täynnä. Johtolangat ovat salaperäisiä, esimerkiksi sinne tänne ilmaantuvat siniset napit. Suomi-viittauksia piisaa: mustikkahillo ja ruisleipä, suomalainen tyttö nimeltä Lena, Keitele-järvi ja poliisi nimeltä Pikkusaari, joka melkein ilmaantuu paikalle.

Mutta:

”Mikään ei siis koskaan ratkea. Siinä on kyllä yksi mahtipontinen tekosyy.”

 

26. 07. 2016

Haastevastaus: ”Unpopular bookish opinions”

Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja haastoi (ajat sitten) tämmöiseen vaikeaan:

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et.

Kaikki ja kaikki… Tuskinpa olen yksin minkään ei-mieltymykseni kanssa. Mutta sanotaan nyt vaikka lähes kulttimaineinen Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssi, joka ei minuun kolahtanut.

2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.

Kukaan ja kukaan… Ilmeisesti Amanda Crossin (oik. Carolyn Gold Heilbrun) älykäs ja väkivallaton Kate Fansler -dekkarisarja ei ole kovin suosittu. Suomennokset ovatkin pääosin luokattomia. Lukekaa alkukielellä.

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.

Emily Brontën Humisevan harjun Catherine ja Heathcliff kuuluvat ilman muuta yhteen, mutta Catherine nai sen Edgarin. En sitten tiedä, onko se varsinainen kolmiodraama.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.

Kauhukirjallisuus. Ja haluaisin pitää muustakin fantasiasta kuin J. R. R. Tolkienin Tarusta Sormusten herrasta, mutta satuin lukemaan sen niin suotuisassa iässä niin intensiivisesti, että sen jälkeen melkein kaikki fantasia on tuntunut kesyltä, kopionnilta tai turhalta.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.

No ainakin se Pikku prinssi, ks. kohta 1. Ja Harry Hole, esimerkiksi.

6. Kirjailija josta monet pitävät, mutta sinä et.

Tarkoittanee, jonka tuotannosta en pidä? (En nimittäin tunne yhtään kirjailijaa niin hyvin, että voisin sanoa, pidänkö hänestä vai en.) Noh, ainakin Paulo Coelho, Michel Houellebecq, Martin Page, Panu Rajala…

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

Tulen ja jään laulu, Fifty shades of Grey, Taisteluni (Knausgård), Iijoki…

8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.

Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Leffa on gonzo-kirjaa (Hunter S. Thompson, 1971) parempi, koska Johnny Depp ja Benicio Del Toro näyttelevät niin hyvin. Silti en halua nähdä sitä sekolua uudelleen. Mutta suosittelen toki sekä kirjaa että elokuvaa.

 

Haasteen saavat DesDemona, Kirjakko ruispellossa ja Kirjanurkkaus.

Haasteen säännöt:
1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi.

24. 07. 2016

Naistenviikko — Kirsti

Enni Mustonen eli Kirsti Manninen on tuottelias kirjailija, jonka monet kirjat ja sarjat ovat todella suosittuja. Kiinnostuin kokeilemaan 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun sijoittuvaa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa ja luin kolme ensimmäistä osaa nopeasti peräkkäin.

Paimentyttö (Otava, 2013; 363 sivua), Lapsenpiika (Otava, 2014; 368 sivua) ja Emännöitsijä (Otava, 2015; 447 sivua) kertovat Ida Erikssonin elämästä 13-vuotiaasta 25-vuotiaaksi.

Ensimmäisessä osassa Ida on paimentyttö vain aivan alussa kunnes jää orvoksi. Erinäisten sattumusten kautta hän päätyy Topeliusten kulttuurisuvun pikkupiiaksi. Toisessa osassa hän hoitaa Jean ja Aino Sibeliuksen lapsia ja talouttakin. Kolmannessa osassa hän emännöi Albert Edelfeltin ateljeeta.

Kirjoissa kuvataan paljon palvelusväen työtä, arkisia askareita, aamusta iltaan raatamista, mutta tietysti myös kulttuurihenkilöiden toimia sekä yhteiskuntaa. Ajankuvaa luodaan yksityiskohtaisesti ja huolella kuvaamalla — erityisesti naisten — arkea ja juhlaa, työtä ja huvitteluakin, asuja ja jalkineita, koteja ja muita tiloja.

Romaanien tyyli on erittäin helppolukuista ja rakenteeltaan ne etenevät tasaisen kronologisesti. Jokainen ruotsinkielinen repliikki selostetaan perään suorasanaisesti suomeksi. Tapa on aivan luonteva, mutta tuntuu välillä turhaltakin toistolta. Toisaalta ruotsalaisperäiset (esim. prännäri, stoptuuki, tampuuri) ja vanhat (esim. röijy, puolinen) suomen sanat saa päätellä itse käyttöyhteyksistä, jollei niitä ennestään tunne.

Ahkera, oppivainen ja tiedonhaluinen Ida on aivan kiinnostava ja miellyttävä päähenkilö, mutta jotenkin etäiseksi hän minulle jäi. Idan elämäntarinassa on monta surullista tapahtumaa, mutta myös melkein uskomattomiakin onnenpotkuja. Todellisten henkilöiden, tuon suomalaisen kulttuurin kulta-ajan eri alojen taiteilijoiden, elämästä ja toiminnasta muodostui kätevä vastakohta heidän palkollisistensa köyhälle ja työntäyteiselle arjelle.

Ei ihan minun teekuppini vink, mutta varmaankin luen myös sarjan neljännen osan eli Ruokarouvan (Otava, 2016). Päättyneekö sarja jo siihen?

 

Naistenviikon nimipäivät

18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

23. 07. 2016

Naistenviikko — Olgan päivänä vuorossa Virpi

Virpi ei ole naistenviikon nimiä eikä kirjassa esiinnyt Olgaa tai Oilia, mutta päivän kirjana on siitä huolimatta Virpi Hämeen-Anttilan 1920-luvun Helsinkiin sijoittuvan Björk-sarjan kolmas dekkari, monimerkityksisen nimen saanut Kuka kuolleista palaa (Otava, 2016; 348 sivua). Sarja vain paranee edetessään, joten toivon, että siitä tulee pitkä.

Elokuussa 1921 Helsingissä liikkuu pyromaani. Yhä suurempia rakennuksia palaa, muttei asuintaloja, vaan varasto- ja teollisuusrakennuksia. Sitten tapahtuu palo, joka vaatii ihmishengen. Laivanvarustamon konttoripäällikkö löydetään kuolleena ja ylityöllistetty poliisi tarvitsee avukseen Karl Axel Björkin, sisäministeriön virkamiehen, joka harrastaa rikostutkintaa, viihtyy valepuvuissa ja osaa muun muassa tiirikoida. On selvitettävä, liittyykö tuore tuhopoltto entisten sarjaan, ja minne uhrin leski on kadonnut. Ilman fiksua nuorta apulaistaan Frans Valkamaa ei Björk tätä juttua selvittäisi.

Tuoreen perinnön turvin ja sivistyneiden sukulaisten parissa Björkin elämä sujuu aiempaa mukavammin eikä häntä haittaa, että itsekeskeinen ja karkeatapainen isä on luultavasti kuollut sekasortoisella Venäjänmaalla. Sitten tämä ilmaantuukin elävänä Siperian perukoilta ja alkaa (taas) tehdä poikansa ja muunkin perheensä elämästä hankalaa. Myös Björkin verivihollinen, pelätty rikollispomo Atamaani on edelleen vapaana, joten hänenkin suhteensa on oltava varuillaan.

Teoksen, ja koko sarjan, parasta antia on aidonoloinen ajankuva, joka perustuu vankkaan taustatutkimukseen. Romaanin lopussa on taustatiedoksi pari pienoisesseetä teoksen teeemoista.

Naistenviikon nimipäivät

18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Seuraava sivu »

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 395 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: