Tuulevin lukublogi

08. 12. 2016

Dekkarisarjan avaus Tanskasta

Pohjoismainen dekkari se vain porskuttaa. Kohtalokas merimatka (Aula & co, 2016; Pigerne fra Englandsbåden, 2015; suomentanut Kari Koski; 380 sivua) aloittaa Lone Theilsin kirjoittaman Nora Sand -sarjan. Nora on toimittaja, tanskalaisen lehden Lontoon kirjeenvaihtaja.

Hän löytää vanhantavarankaupasta ostamansa matkalaukun vuorin alta valokuvia nuorista naisista ja kiinnittää huomiota ainoaan, jossa on kaksi tyttöä yhden sijaan, ja jonka hoksaa taustaseinän tekstin perusteella otetun Englannin ja Tanskan väliä kulkevan laivan autokannella.

Nora saa selville, että tytöt olivat nuorisokodin kasvatteja, jotka katosivat laivamatkalla vuonna 1985. Hän saa hyvän syyn (jota ei juonipaljastusten välttämisen vuoksi parane tässä ilmaista) epäillä, että tapaus voisi liittyä vankilassa elinkautista istuvaan sarjamurhaajaan, jonka kaikkia uhreja ei ole koskaan löydetty. Seuraa lievää Uhrilampaat-pastissia, kun Nora vierailee vankilassa murhamiehen luona. Ihan tavallinen sarjamurhaajadekkari tämä ei kuitenkaan ole.

Juoni on hieman poukkoileva, sillä Nora matkustelee Brittein saarten ja Tanskan väliä niin tiuhaan, ettei perässä meinaa pysyä. Se vähän huvittaa, että maiden aikavyöhykkeiden välinen peräti kokonaisen yhden tunnin aikaero, jonka Noran Tanskassa toimiva pomo aina käsittää väärin päin, on puhelimessa isokin ongelma, mutta reissatessa ei.

Tyyli on synkkään aiheeseen nähden välillä jopa luonnottoman kepeä, joten pelätä ei tarvitse — korkeintaan vähän jännittää. Kelpo viihdettä, ei sen kummempaa. Ei aina tarvitsekaan olla.

 

 

02. 12. 2016

Ystävyyden synnystä

Onneksi en tiennyt aloittaessani romaanin Professori ja taloudenhoitaja (Tammi, 2016; Hakase no Aishita Sûshiki, 2003; suomentanut Antti Valkama; 286 sivua) lukemista, että se käsittelee — ainakin pinnalta — matematiikkaa ja baseballia. Olis voinut jäädä japanilaisen Yoko Ogawan hieno teos lukematta. En nimittäin ymmärrä matemaattisia kaavoja enkä baseballin viehätystä.

Romaanin minäkertoja on kotipalveluyrityksen työntekijä, joka palkataan muistinsa osittain menettäneen matematiikan professorin hyvin vaatimattomaan kotiin hoitamaan miehen taloutta eli lähinnä siivoamaan ja valmistamaan ruokaa. Professorin lähimuisti on vain 80 minuutin mittainen, joten jokainen päivä alkaa esittäytymisellä.

Vaikka professorin mielessä ei synny uusia pitkäkestoisia muistoja, muistaa hän yhä matematiikan kaavat ja ihailemansa baseball-tähden. Hän on myös tavattoman lapsirakas eikä voi sietää ajatusta, että lapsi menisi koulusta tyhjään kotiin. Niinpä taloudenhoitajan, joka on yksinhuoltaja, poika alkaa tulla koulun jälkeen professorin luo äitinsä työpaikalle, vaikka se onkin yrityksen säännöissä kielletty. Poika saa professorilta nimen Juuri, koska hänen päänsä muoto muistuttaa neliöjuurta.

Näiden kolmen — iäkkään professorin, keski-ikäisen kotipalvelutyöntekijän ja alakouluikäisen lapsen — välille syntyy ainutlaatuinen ystävyys. Yhdessä ratkotaan matemaattisia ongelmia ja kuunnellaan baseball-selostuksia sekä syödään yhdessä. Professori jopa uskaltautuu kotinsa ulkopuolelle kuluneessa puvussaan, jossa roikkuu pyykkipojilla kiinnitettyjä muistilappuja.

Romaani on kirjoitettu kauniisti. Sen aihe on omaperäinen, juonenkäänteet yllätyksellisiä, rakenne tehokas ja jättämä tunnejälki voimakas. Kannattaa lukea, piti sitten matematiikasta ja/tai baseballista tai ei. Ja ehkä nimenomaan, jos ei.

01. 12. 2016

Marraskuu oli #lukuhaaste-kuukausi

Marraskuu oli lukuhaasteen kuu. Haasteena oli lukea ainakin 30 sivua päivässä. En laskenut päivittäisiä sivumääriä, mutta luin 13,5 kirjaa, yhteensä 4083 sivua. Päivää kohden se on 136 sivua. Kirjasaldoni marraskuussa on enemmän kuin kuukaudessa keskimäärin, koska luen vuodessa 70-100 kirjaa. Jos lukisin joka kuukausi saman verran kuin tänä vuonna marraskuussa, kertyisi kirjoja noin 160 vuodessa.

Onneksi lukeminen ei kuitenkaan ole kilpailu, vaan jokainen voi lukea sen verran kuin haluaa silloin kun haluaa. Kunhan vain lukee. Jotain. Edes joskus. Lukutaito on maailman mittakaavassa etuoikeus, jota ei kannata heittää hukkaan.

Marraskuu on minulle hyvä lukukuu, koska kirjojen maailmoihin uppoaminen auttaa unohtamaan syksyn ja talven väliin sijoittuvan synkkyyskauden, jolloin maailmasta tuntuvat katoavan kaikki värit.

Tämän vuoden marraskuu oli muutenkin mainio kirjallinen kuukausi.

Joulukuussa on vuorossa jotain aivan muuta, muun muassa kirjabloggareiden oma joulukalenteri. Avaa tästä ensimmäinen luukku.

 

 

 

20. 11. 2016

Pudonnut vainaja lammessa, kadonnut tyttö… missä?

Erlendur Sveinsson on islantilaisdekkaristi Arnaldur Indriðasonin luoma poliisipäähenkilö, jonka aikaa nuorena poliisina 1970-luvun Reykjavikissa kirjailija on siirtynyt kuvamaan sen jälkeen, kun kirjoitti teokseen Menneet ja kadonneet (2012) sellaisen lopun kuin kirjoitti.

Vuoteen 1979 sijoittuvassa romaanissa Muistin piinaamat (Blue Moon, 2016; Kamp Knox, 2014; suomentanut Seija Holopainen; 295 sivua) Erlendur tutkii päällikkönsä Marion Briemin kanssa hankalaaksi osoittautuvaa tapausta. Lämpövesivoimalan lauhdelammesta — nyttemmin Sinisenä laguunina tunnettu ja suosittu kuuma lähde — löytyy miehen ruumis, joka näyttää pudonneen korkealta. Jutun jäljet johtavat Keflavikiin, Yhdysvaltojen sotilastukikohtaan, eli Islannin poliisin toimivallan ulkopuolelle siitä huolimatta, että uhri on islantilainen.

Samaan aikaan katoamisista perin kiinnostunut Erlendur tekee myös omia tutkimuksiaan vanhan katoamistapauksen parissa. Pian sodan jälkeen kadonneen Dagbjörtin kohtalo vaivaa häntä. Miten kiltti lukiolaistyttö voi tuona aikana hävitä jäljettömiin heti lähdettyään kotoa kouluun? Tämäkin tapaus sivuaa amerikkalaisten ristiriitaisia ajatuksia herättävää läsnäoloa maassa, jolla ei ole omaa armeijaa. Tytön reitti kulki ohi USA:n armeijan hylkäämän Kamp Knoxin, sodan jälkeisessä asuntopulassa köyhälistön asuinalueeksi muuttuneen parakkikylän, ja nuoriso sai kaipaamiaan äänilevyjä mustan pörssin kauppana sotilaiden kautta.

Tapauksilla on temaattinen yhteys, mutta muuten ne ovat erillisiä. Kumpikin etenee omaan tahtiinsa siten, että tuoreempi huipentuu Marion Briemin ja vanhempi Erlendurin voimin. Jännitys tiiviistyy alun verkkaisuudesta vähitellen kohti varsin tiheätunnelmaisia loppuratkaisuja. Arnaldurin dekkareissa ajankuva, arki ja miljööt eivät ole pelkkää taustaa, vaan tärkeä osa romaanien kiehtovuutta yhdessä tarkasti kuvattujen henkilöiden — sivuhenkilötkään eivät ole pelkkiä hahmotelmia — ja juonen kanssa. Tämä sarja on rikoskirjallisuuden parhaimmistoa.

 

 

13. 11. 2016

Hanne Wilhelmsenin paluu

Norjalaisdekkaristi Anne Holtin Hanne Wilhelmsen -poliisisarja alkoi vuonna 1993 (suomeksi 1998) ja näytti päättyneen vuonna 2007 (2008), mutta nyt Hanne on palannut nopeatempoisessa trillerissä Tuntematon uhka (Gummerus, 2016; Offline, 2015; suomentanut Outi Menna; 408 sivua). Alaruumiistaan halvaantunut ja katkera sekä lähes erakoitunut Hanne on juuri lupautunut avustamaan Oslon poliisia aikoinaan ratkaisemattomiksi jääneiden rikosten parissa. Hannen apulaiseksi ja kenttätyöntekijäksi Holt tuo Henrik Holmen, nuoren ja älykkään, mutta pakkoliikkeisen ja sosiaalisesti epävarman poliisin, joka on tuttu Inger Johanne Vik -sarjan viimeiseksi jääneestä, Utøyan iskujen aikaan sijoittuneesta, romaanista.

Myös Hannen entinen paras ystävä Billy T. on kuvioissa: ei enää poliisina, vaan tällä kertaa parikymppisen poikansa käytöksestä ja toimista huolestuneena isänä eli roolissa, jota sarjan alkupuolella olisi ollut mahdoton kuvitella sarjamoniavioiselle rämäpäälle. Aiemmista teoksista samoin tutusta Silje Sørensenista on juuri tullut Oslon poliisimestari. Hän on heti valtavan haasteen edessä, kun Oslon islamilaisessa yhteistyökeskuksessa räjähtää pommi ja 23 ihmistä kuolee. Pian räjähdystä seuraa toinen, suositussa kahvilassa.

Ensimmäisenä kylmänä keissinä Hanne ja Henrik perehtyvät seitsemäntoistavuotiaan Karinan katoamiseen koulumatkalla. Vaikka he virallisesti tutkivat vanhaa tapausta, ei etenkään Hanne voi olla seuraamatta myös terrori-iskun tutkimuksia, onhan hän tehnyt uransa turvallisuuspoliisissa. Henrik sen sijaan on samaan aikaan sekä aivan tohkeissaan siitä, että saa tehdä työtä yhdessä legendaarisen Wilhelmsenin kanssa, että pahoillaan siitä, ettei häntä ilmeisesti ainoana koko poliisivoimissa tarvita terroristijahdissa.

Tekijäksi pommi-iskuihin ilmoittautuu entuudestaan tuntematon organisaatio nimeltä Profeetan Tosi Umma. Poliisi on täysin ymmällään: Onko kyse eri muslimijärjestöjen tai islamin eri suuntausten välisestä sodasta vai mistä? Maahanmuuttovastaiset ja rasistiset äänet voimistuvat, vihapuhetta riittää ja jopa kansallispäivän vietto uhkaa peruuntua.

Aiheina niin terrori-iskut kuin maahanmuuttovastaisuus ja islamofobiakin ovat ajankohtaisia, mutta kylmälläkin tapauksella on yhteys päivänpolttaviin. Holt käsittelee näitä teemoja taiten ja kirjoittaa ehkä paremmin kuin koskaan, mistä pisteet myös suomentajalle. Poliisi on jokseenkin pihalla eivätkä tutkimukset etene. Lukija tietää heitä enemmän siitä, mitä toisella puolella tapahtuu, mutta se, millaisista osista palapeli lopulta koostuu ja mitä se todella esittää, on alkuasetelmia paljon monimutkaisempaa ja vaarallisempaa.

 

08. 11. 2016

Savonkielinen Macbeth ja muita mullistuksia maalaiskylässä

Antti Heikkinen on lahjakas kirjoittaja, sen todisti jo esikoisromaani Pihkatappi. Sitä seuranneiden kulttuuripersoonien elämäkertateosten jälkeen on tullut toisen romaanin vuoro. Matkamies maan (Siltala, 2016; 350 sivua) on niin rakkauskertomus, rikostarina kuin aikalaisromaanikin — tosin aika äkkiväärillä tavoilla. Jälsinkankaalle, pienelle itäsuomalaiselle paikkakunnalle, perustetaan pakolaiskeskus lakkautetun ammattikoulun tiloihin. Se tietysti aiheuttaa ristiriitoja: on ymmärtäjiä ja puolustajia, mutta myös ymmärtämättömiä ja vastustajia.

Jälkimmäisiin kuuluvat nuorehkot miehet Leo ja Jere, jotka pelkäävät naistensa puolesta, vaikka nämä pakolaisten sijaan pelkäävät heitä, ja kutsuvat hätiin miehen, joka viimeisenä pitäisi mihinkään avuksi pyytää. Samaan aikaan myös terveyskeskuksen purku-uhka aiheuttaa kiihtymystä, etenkin Aimossa ja Auliksessa, ikämiehissä, joilla on salaisuus sen kivijalassa. Kyläläisissä on vihaa ja rakkautta, kateutta ja ystävyyttä, julmuutta ja pyyteettömyyttä. Kerrotaan myös koulukiusatun tytön selviytymistarina ja paljastetaan palasia pakolaisten taustoista. Menneisyyden teot pyrkivät esille, ihmissuhteet solmuilevat, mielet sekoilevat, tapahtuu kamaliakin.

Luin romaanin erittäin mielelläni, mutta jossain vaiheessa koin, että kirjalijalla on ollut melkoinen hinku esitellä mahdollisimman monta eri tyyliä ja rekisteriä, jotka hän kirjoittajana hallitsee eli niin sanotun kaikkitietävän kertojan suorasanaisen proosaan lisäksi:

  • Varsin koukerokielinen vanhempi konstaapeli kuulustelee epäiltyä ja se on kirjoitettu nauhoitetuksi vuoropuheluksi.
  • Useammankin henkilön ajatukset puetaan sanoiksi, mikä on merkitty kursiivilla, eikä Heikkinen tosiaankaan hullummin asetu niin hourailevan dementikon, ruotsalaisittain murtavan mielikuvitushahmon, syyllisyyttä potevan ikämiehen kuin muualta muuttaneen katkeran naiseläjänkään aivoituksiin ja tuntemuksiin.
  • Harrastajateatteri harjoittelee (erään Jussi Taskisen johdolla) savonkielistä Macbeth-näytelmää, josta romaanissa on sinänsä hulvattoman hienoja repliikkejä.
  • Lisäksi on vielä otteita päiväkirjasta, kirjeitä ja sähköpostiviestejä, keskustelupalstan kommenttiketjua, ainakin.

Erinomaisesti luonnistuu kaikki, en minä sillä.

 

 

05. 11. 2016

Hilja ja kartanon salaisuus

Tiikerinsilmä (Tammi, 2016; 344 sivua) on Leena Lehtolaisen neljäs henkivartija Hilja Ilveskerosta kertova romaani. On piristävää saada käsiinsä Ilveskero-romaani, sillä Maria Kallio ei enää viimeaikoina ole jaksanut valtavasti innostaa, vaikka olenkin sarjan jokaisen osan tunnollisesti lukenut.

Keikkailevan henkivartija-Hiljan tämänkertainen työnantaja on Minna Canthin äidiltä nimensä lainannut Lovisa Johnson, 92-vuotias teollisuusneuvos, joka elää tekstiilifirmansa tuotoilla syrjäisessä kartanossa Raaseporissa ja on alkanut pelätä henkensä edestä. Taloudenhoitaja Dunjan on nuoruus Jugoslavian sodassa tehnyt liian säikyksi olemaan kenenkään turvana, joten taloon tarvitaan ammattilainen.

Perintöä kärkkyvät naimattoman Lovisan edesmenneen sisaren lapsenlapset, joista epätasapainoisen oloinen Aurora kutsuu itsään näkijäksi, salaperäinen ja väsynyt Johannes auttaa pakolaisia ja paperittomia siirtolaisia lääkärinä, kylmänkolea Raisa lobbaa arktista öljynporausta Venäjällä ja patrioottinen Sampo toimii vartijana. He vierailevat kartanossa yhtenään. Paikalle saadaan myös venäläinen Sergei-pakolainen, jonka on tarkoitus jatkaa matkaansa Norjaan. Kuka uhkaa vanhuksen henkeä?

Lehtolainen keittelee kokoon kartanomysteerin, johon hän sijoittelee vähintään riittävän määrän ajankohtaisia teemoja eri henkilöhahmojen kautta. Myös Hiljan menneisyys pyrkii sitkeästi esille, vaikka hän mieluiten eläisikin vain tässä ja nyt. Tarina etenee sujuvasti, jopa lennokkaasti, yhdistäen salahumoristisen otteen päivänpolttaviin vakaviin aiheisiin varsin tehokkaalla tavalla. Viihdyttävä dekkari.

 Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi kutsui Marrasjännitystä 2016 -teemaviikolle, jolle ennätin mukaan vain yhdellä kirjalla.

 

30. 10. 2016

#bloggaritkirjamessuilla 2 eli Helsingin kirjamessut lauantaina ja sunnuntaina

Lauantaista muodostui dekkaripainotteinen, vaikken sitä varsinaisesti sellaiseksi suunnitellutkaan. Aloitin kuitenkin kuuntelemalla kriitikkobattlea, jossa kriitikot analysoivat ns. lennosta heille luettuja erityyppisiä tekstejä ja yhtä videolta esitettyä lauluperfomanssia. Samalla julkistettiin Kulttuurin norsunluutorni -portaali. Sitten yritin turhaan Parnasson kirjallisuuskeskusteluun. Sali on täynnä enkä mahtunut mukaan.

Se osoittautui onnelliseksi tilanteeksi, sillä läksin bloggarien tapaamispaikalle, jossa olikin laaja joukko mukavia bloggarikollegoita koolla. Juttua riitti, uusi tuttavuus pääsi samantien mukaan kirjabloggaajien Facebook-ryhmään ja — mikä parasta — kolme iloista kirjailijaa, Tommi Kinnunen, Siri Kolu ja Salla Simukka, ilahdutti bloggarijoukkoa vierailemalla juttelemassa ja kuvattavana kanssamme.

Bloggaajien nurkasta siirryin seuraamaan ensin dekkaristisuosikkieni joukkoon kuuluvien Kati Hiekkapallon ja Antti Tuomaisen haastattelua ja sitten Dekkarilauantain ohjelmaan kuulunutta ruotsalaisen Joakim Zanderin haastattelua. Välillä piipahdin Suomen dekkariseuran osastolla tyynyliina- ja heijastinostoksilla.

Messupäiväni viimeisessä tapahtumassa Karo Hämäläinen haastatteli Alussa oli murha -teoksen tekijöitä Paula Arvasta ja Voitto Ruohosta.

Illankin vietin hyvässä dekkariseurassa eli Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämön Komisario Palmun erehdys -esityksessä.

Sunnuntaina tein ostoksia, kuuntelin hetken oopperalaulaja Ville Rusasen jutustelua Kansallisoopperan ständillä, päätin Shakespeare 400 vuotta -keskustelun aikana mennä katsomaan Kansallisteatterin molemmat Shakespeare -tuotannot (Macbeth suurella, Richard III Willensauranssa), päivystelin kirjabloggaajien viimeisen vuoron Boknäsin ständillä H. D. Canisin kanssa, piipahdin Ruoka ja viini -messuilla ostamatta tai maistamatta mitään, roudasin kantamukseni Pasilan asemalle ja junaan — kliseisesti — väsyneenä mutta onnellisena.

Kiitän Helsingin kirjamessuja bloggaripassista, jolla pääsin joka päivä messuilemaan.

28. 10. 2016

#bloggaritkirjamessuilla 1 eli Helsingin kirjamessut 2016 — ensimmäiset päivät

Matkustin Helsinkiin jo torstai-iltana. Junassa oli aikaa paitsi lukea kirjaa myös tutustua messulehteen ja seurata ihmisten innostuneita messupäivityksiä Facebookista ja Twitteristä. Päästyäni tihkusateisena pimeänä torstai-iltana vihdoin majapaikkaani en jaksnut enää lähteä Messukeskukseen Kirjanrakastajien bileisiin, vaikka ne houkuttelevilta kuulostivatkin.

Sateisen perjantain vietin suurimmaksi osaksi Informaatioalan akateemisten messuseminaarissa Messukeskuksen naapurissa, mutta ennätin sentään

  • Piipahtaa kiitettävän pitkän lounastauon aikana bloggarien kirjavinkkauspisteessä (Boknäsin osasto) lunastamassa hienot kirjabloggaajapinssini,
  • Kuunnella palasia haastatteluista siellä täällä,
  • Kohdata monta kirjabloggaria ja muuta kirjaihmistä. 

Messuilu jatkuu tänään. Nämä olivat vasta maistiaisia. 

22. 10. 2016

Flavia de Lucen uusin seikkailu

Alan Bradleyn luoma valloittavan ärsyttävä Flavia de Luce on sarjan viidennessä romaanissa edelleen 11-vuotias harrastelijasalapoliisi, joka asuu englantilaisessa Bishop Laceyn pikkukylässä 1950-luvulla. Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016; Speaking from Among the Bones, 2013; suomentanut Maija Heikinheimo; 410 sivua) kuvaa, kuinka tämä neitietsivä-peppipitkätossu-kombinaatio törmää pääsiäisviikon kunniaksi kirjaimellisesti ruumiiseen.

Flavia notkuu tietenkin uteliaisuuttaan paikalla kirkossa, kun kylän suojelupyhimyksen Pyhän Tancredin hautaa avataan, jotta sitä voitaisiin pääsiäispyhinä esitellä pyhimyksen kuolinpäivän 500-vuotisjuhlan kunniaksi. Haudasta löytyykin yllättäen kirkon urkurin ruumis kaasunaamari kasvoillaan eikä selitystä, murhaajaa tai muitakaan tapauksien mutkia pysty selvittämään kukaan muu kuin Flavia, tuo nerokas pikku kemisti. Kylän poliisi on tapansa mukaan hidasliikkeinen ja oikeastaan vain odottaa pikkuneitimarplen ratkaisevan rikoksen.

Sivujuonena Flavia tutustuu myös erikoiseen henkilöön, josta ei tiedä, onko hän lapsi vai aikuinen, vankina vai suojattuna. Sen sijaan suuren mutta kolkon kotikartanon — joka on postimerkkiharrastukseensa keskittyvän isännän saamattomuuden vuoksi joutumassa vasaran alle — keittäjä rouva Mullet ja yleismies Dogger jäävät tällä kertaa aiempaa pienempiin sivuosiin eivätkä isosiskot jaksa enää olla yhtä ilkeitä kuin ennen. 

Isä on aina ollut lähinnä taustaa, mutta nyt hän kertoo peräti kahdesti jotakin mullistavaa. Niinpä Bradley pienin askelin avaa puoliorvon Flavian äitiin liittyvää salaisuuden verhoa. Tavattoman sujuvaa, leppoisaa ja viihdyttävää dekkarikirjallisuutta kaavamaisuudestaan huolimatta.

Seuraava sivu »

Create a website or blog at WordPress.com

%d bloggers like this: