Myrsky vankilassa

Se on teatteria, Felix protestoi nyt omassa päässään. Aitojen illuusioiden taidetta! Tietenkin siinä käsitellään traumaattisia tilanteita! Loihditaan esiin demoneita, jotta ne voidaan manata pois!

Margaret Atwood on yksi niistä kahdeksasta tunnetusta kirjailijasta, jotka versioivat Shakespearen näytelmäklassikoita nykyromaaneiksi. Noidan sikiö – Shakespearen Myrsky omin sanoin (Johnny Kniga, 2019; Hag-Seed, 2016; suomentanut Kristiina Drews; 355 sivua) kuuluu siis kustantajan Shakespeare-sarjaan, joka on alkujaan Hogarth Pressin luomus.

Luin alkuteoksen Hag-Seed – The Tempest Retold (Vintage, 2016; 293 sivua) jo kesällä 2019 ja suomennoksen viime toukokuussa. Shakespearen Myrsky-näytelmää en ole lukenut, mutta ainakin jonkin lukuisista elokuvasovituksista muistan nähneeni.

Tietenkin hänellä oli päämäärä. Avaamaton rasia, kätketty jonnekin kiven alle, kannessa kirjain K niin kuin Kosto. Hän ei vielä nähnyt selvästi mihin suuntaan oli menossa, mutta pakko uskoa että hän oli menossa jonnekin.

Atwoodin myrskysovitus on moninkertainen. Romaani on Myrskyn versio, mutta romaanissa myös harjoitellaan ja esitetään – kahdellakin tavalla – Myrskyn sovitus. Shakespearen näytelmän päähenkilö on syrjäiselle saarelle karkotettu Prospero, Milanon hallitsija. Atwoodin romaanin päähenkilö on teatterifestivaalin johdosta irtisanottu ohjaaja Felix, joka päätyy tekemään Shakespeare-projekteja vankien kuntoutusprojekteina, lopulta myös Myrskyn.

Esitykset olivat ehkä rosoisia, mutta ne tulivat suoraan sydämestä. Felix toivoi, että olisi saanut ammattinäyttelijöistä esiin yhtä paljon tunnetta silloin aikoinaan. Parrasvalot loistivat vain lyhyen aikaa ja oudosta kulmasta, mutta ne loistivat.

Felix on menettänyt tyttärensä Mirandan, mutta elää silti erakkomökissään tyttären haamun tai muiston kanssa. Prosperon Miranda-tytär taas on isänsä kanssa vankina saarella.

Tarinan aikajänne on pitkä eikä Felixin viha laimene. Hänellä on aikaa ja kärsivällisyyttä suunnitella kostonsa huolellisesti. Riemastuttava näytös siitä syntyykin

Felix on huolella rakennettu päähenkilö, mutta ilman joukkojaan/näyttelijöitään/vankikatrastaan hän ei voisi toteuttaa suunnitelmiaan. Ja millaisen henkilögallerian kirjailija onkaan vangeista (ja muutamasta muusta) luonut! He ovat yksilöitä taustoineen, tarinoineen, luonteineen – toki rikoksineen ja tuomioineen myös.

”Sinä olet hullu”, Tony sanoo.
”Se on eri asia”, Felix sanoo. ”No niin, te olette juuri saaneet kokea elämyksen, josta käytetään termiä ’immersiivinen teatteri’.

Atwood osoittaa tässäkin teoksessa tarinoijan taitavuutensa ja näyttää mielikuvituksensa lennon. Noidan sikiö on upea romaani kaiken menettämisestä, hitaasta paluusta ja unohtumattomasta kostosta.

Kääntäjälle romaani tuskin on ollut helpoimmasta päästä lauluineen, runoineen, räppeineen. Hienoa työtä.

Ban-ban, Ca-Caliban,
Don’t need no master, I am not your man!
So stuff it up your hole, gimme back what you stole,
Tellin’ you it’s late, I’m fillin up with rage,
I’m gettin’ all set to go on a ram-page!
Ain’t gonna work for less than minimum wage –
Live in shack and piss in a pail,
You earn yourself money by puttin’ me in jail!

Ban, Ban, Ban, Caliban!
En kaipaa herraa, hommat lopetan!
Ne tunge hanuriis! Minkä ryöstit, anna siis:
Calibanin kello käy, raivo nousee jos ei näy
saatavia sukkelaan – silloin pannaan haisemaan!
En tyydy palkkaan minimaaliseen,
en kurjaan murjuun pissapottineen –
sä käärit tuotot, minä hommat teen!

Lukekaa Atwoodia, lukekaa sarjan muita Shakespeare-sovituksia, lukekaa Shakespearea. Minä olen lukenut tästä sarjasta Anne Tylerin Äkäpussin ja Jeanette Wintersonin Aikakuilun. Ian McEwanin Pähkinänkuori ei kuulu sarjaan, mutta moderni Shakespeare-romaanisovitus sekin on.

Talvinen tarina toisin sanoin

Jeanette Wintersonin Aikakuilu (Johnny Kniga, 2020; The Gap of Time, 2015; suomentanut Saara Pääkkönen; 330 sivua) kuuluu kustantajan Shakespeare-sarjaan, joka on alunperin Hogarth Pressin luomus, jossa kahdeksan tunnettua nykykirjailijaa versioi näytelmäkirjallisuuden klassikoita romaaneiksi.

Shep järkeili, että ajan piti jossain vaiheessa loppua – jos sitä jatkuisi ikuisesti, niin eihän se sitten olisi aikaa, vai mitä?
Mitä pitäisi uskoa? Mihin pitäisi uskoa?
Mutta Perdita oli eräänlainen usko itsessään. Shep uskoi häneen.

William Shakespearen traaginen romanssi The Winter’s Tale kuuluu bardin myöhäistuotantoon ja julkaistiin vuonna 1623. Wintersonin nykytulkinta siitä toimii loistavasti. Romaanin alussa on viiden sivun tiivistelmä alkuperäisteoksesta, joten Talvisen tarinan ei tarvitse olla tuttu. Sitten seuraa cover-versio, joka päättyy eräänlaiseen häivytykseen.

Miten voi tämä henkiläkohtainen ja yksityinen asia, joka on kuin salaisuus minun ja sieluni välillä, olla jokaisen sielun henkilökohtainen ja yksityinen salaisuus?
Siinä, mitä tunnen ei ole mitään uutta tai outoa tai ihmeellistä.
Minä tunnen jotain uutta ja outoa ja ihmeellistä.

Ja Perdita toivoi, että kaikki mitä tapahtuman piti olisi jo tapahtunut. Että aika astuisi väliin ja vapauttaisi heidät. Että he voisivat aloittaa.
Ja Zel toivoi, että hän voisi koskettaa Perditaa ja että kaikki tulvahtaisi sitä kautta hänen lävitseen ja että Perdita tuntisi hänet ja he voisivat aloittaa.

Aikakuilun aiheita ovat sairaalloinen mustasukkaisuus, menetetty ystävyys, raha ja asema, nuori rakkaus, perhesuhteiden monimutkaisuus ja ajan luonne.

Toisinaan sillä ei ole väliä, että tätä aikaa on edeltänyt toinen aika. Toisinaan sillä ei ole väliä, onko yö vai päivä tai nyt tai silloin. Toisinaan riittää, että on missä on. Kyse ei ole siitä, että aika pysähtyy tai ei ole vielä alkanut. Tämä on aikaa. Olet tässä. Tässä vangitussa hetkessä, josta avautuu kokonainen elinikä.

Tapahtumapaikkoja ovat Lontoo, Pariisi ja New Bohemia Yhdysvaltain Etelässä. Leo on menestynyt ja mustasukkainen lontoolainen liikemies Leo, joka uskoo vaimonsa odottavan toisen miehen lasta. Hänen puolisonsa MiMI on pariisilainen laulaja, joka on raskaana. Heidän paras on ystävänsä Xeno, jota mies luulee vaimonsa rakastajaksi. Leo määrää palkollisensa viemään vastasyntyneen tyttärensä Perditan Xenolle Yhdysvaltoihin, mutta lapsi päätyykin ravintoloitsija Shepin ja tämän pojan Clon hoiviin. Myöhemmin Perdita kohtaa Xenon pojan Zelin ja he rakastuvat. Nuori nainen saa tietää taustastaan ja haluaa tavata biologiset vanhempansa.

Kuulostaa saippuaiselta, muttei ole. Perustavanlaatuiset kysymykset identiteetistä ja minuudesta, kohtalosta ja sattumasta, elämän satunnaisuudesta ja valintojen seurauksista eivät vanhene. Winterson mukailee lähtotarinan juonta melko tarkasti ja tuo sen silti pätevästi nykymaailmaan. Samalla tarinassa ollaan myös sadunomaisesti ajan reunoilla.

Ja hetki, joka on aivan samannäköinen kuin muut, on juuri se hetki, jolloin sydämet särkyvät tai parantuvat.

Jostain syystä en ole aiemmin lukenut yhtään Jeanette Wintersonin teosta, mutta sen tilanteen aion korjata hyvin pian.

Lordi Cromwell

Hänen päätehtävänsä (siltä juuri nyt tuntuu) on hankkia kuninkaalle uusia vaimoja ja laittautua entisistä eroon. Hänen päivänsä ovat pitkiä ja työntäyteisiä, lakeja riittää luonnosteltaviksi ja suurlähettiläitä hämättäviksi.

Kuningashuone (Teos, 2020; The Mirror and the Light, 2020; suomentanut Kaisa Sivenius; 922 sivua) on järkälemäinen romaani, joka päättää Hilary Mantelin upean Thomas Cromwell -trilogian. Yleensä olen tiivistämisen ystävä, mutta tämä tarina on kaikkien näiden sivujen arvoinen.

Minä sanon kuninkaalle, kenet hän voi ottaa vaimokseen, kenestä erota ja kenet naida seuraavaksi, kenet tappaa ja kuinka.

Eletään vuotta 1536. Henrik VIII on kolmatta kertaa naimisissa ja kruununperijää odotetaan ja toivotaan hartaasti. Katarinan tytär Mary ja Anne Boleynin tytär Elizabeth on julistettu äpäriksi, eikä nainen valtaistuimella ole muutenkaan toivottu tilanne. Jane Seymourin on synnytettävä valtakunnalle prinssi.

Kuinka lapset voivat olla niin halpoja, että niitä jätetään kirkonportaille seurakunnan elätettäviksi, mutta Englannin kuningas rukoilee turhaan Jumalalta yhtä ainokaista poikaa?

Thomas Cromwell on vaatimattomista oloista kovalla työllä, älyllä, sitkeydellä ja röyhkeydelläkin noussut kuninkaan läheisimmäksi, tärkeimmäksi avustajaksi.

Olet edennyt pidemmälle kuin kenenkään palvelijan tai alamaisen kuuluu.

Köyhyyteen ja kurjuuteen syntyneellä miehellä on nyt lordin arvo, valtavasti valtaa, paljon maallista mammonaa ja suuria tavoitteita, mutta vähintäänkin riittävästi myös vihamiehiä. Hänen todellisuudessaan ihmishenki ei paljon paina; ei lopulta edes hänen omansa.

Hän ajattelee: kymmenen vuoden ajan olen sallinut sieluani rutistettavan ja puserrettavan niin, että se on enää paperinohut. Henrik on jauhanut minua halujensa myllynkivien välissä, ja nyt kun olen tomua ohuempi ei hänellä ole minulle enää käyttöä, olen vain pölyä tuulen lennätellä. Ruhtinaat vihaavat niitä, joille ovat jääneet velkaa.

Mantel on huipputaitava kertoja. Hänen henkilönsä ovat inhimillisiä, moniulotteisia, traagisia, todellisia. Erityisesti tietenkin päähenkilö Cromwell, joka kaikkine hyvine ja huonoine ominaisuuksineen tulee ihmeellisen läheiseksi.

Näiden papereiden jälkeen minulle ei ole enää käyttöä. En pystyisi samaan uudelleen. Vuosikausien unettomaan raadantaan, moraaliseen rujouteen, kirveen heilahduksiin. Kun Henrik kuolee ja päätyy tuomiolle, hän joutuu vastaamaan minusta, niin kuin kaikista palvelijoistaan. Hän joutuu vastaamaan siitä, mitä teki Cromwellille. En koskaan pyrkinyt hänen tilalleen.

Kuningashuone on laaja ja upea romaani, jossa Tudorien ajan todellisuus herää eloon huikeana, ankarana, loistokkaana, julmana.

Ihminen tallaa ikänsä tyhjää tietä, tuuli selän takana. Nälkäisinä ja sydän syrjällään taivallamme kohti pimeää. Mutta kun pääset perille, ovenvartija tuntee tulijan. Seuraat soihtua pihan poikki. Sisällä on takassa tuli ja kannussa viiniä, kynttilä, ja kynttilän vieressä sinun kirjasi. Otat sen käteesi ja huomaat, että oikea kohta on merkitty. Istuudut tulen ääreen, avaat kirjan, ja aloitat tarinasi. Luet pitkälle yöhön asti.

Kaisa Siveniuksen suomennos (muutamasta pikkujutusta viis!) on taitava – etenkin, kun ajattelee, miten nopeasti hän on joutunut yli 900-sivuisen romaanin suomentamaan.