Kiehtova Joona Linna

Luin peräkkäin kaikki kolme – Hypnotisoija (Tammi, 2010; Hypnotisören, 2009, suom. Saara Villa; 608 s.), Paganini ja paholainen (Tammi, 2011; Paganinikontraktet, 2010; suom. Elina Uotila; 621 s.) ja Tulitodistaja (Tammi, 2012; Eldvittnet, 2011; suom. Elina Uotila; 594 s.) – toistaiseksi ilmestynyttä Lars Keplerin (alias aviopari Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho-Ahndoril) Joona Linna -rikosromaania ja nyt koetan pohtia, miksi suorastaan ahmin ne.

Osittain lukuintoni johtuu rikoskomisario Joona Linnasta. Ei siitä, että näiden ruotsalaisten romaanien päähenkilö on ruotsinsuomalainen, vaan siitä millainen hahmo hänestä on kirjoitettu. Joona Linna on yksinäinen ja salaperäinen, intuitiivinen ja sitkeä, lähes aina oikeassa ja kutakuinkin säännöistä piittaamaton. Hän ei asetu peruspoliisin muottiin, vaan lähentelee paikoin supersankariutta selviytyessään yksin joukosta aseistettuja ammattirikollisia tai osuessaan oikeaan arvauksissaan ja päättelyissään. Hänen etiikkansa ja moraalinsa voittavat aina, kun lait ja säädökset ovat vastakkain oikein toimimisen kanssa. Hän selvittää enemmän rikoksia kuin kukaan muu ruotsalainen poliisi ja silti, tai siksi, hän on aina hyllytysuhan alla. Joona Linnan yksityiselämää ja taustaa valotetaan kirjasarjassa hyvin pieninä paloina ja harvakseltaan. Joona Linna on sankari, jollaisia ei oikeasti ole olemassa.

Osittain ahmimisvimma liittyy kirjoitustyyliin. Kepler kirjoittaa sujuvasti ja koukuttavasti (en keksi parempaakaan sanaa tuon kuluneen tilalle). Vaikka kirjoissa on sivuja satamäärin, niiden lukemiseen ei mene kauan, koska on pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka on hyvin perillä siitä, ettei teksti katoa tai muutu, vaikka sen lukemista jatkaisi vasta huomenna. Englanniksi käytetään termiä pageturner – seuraavalle sivulle on vain pakko jatkaa.

Edelliseen syyhyn kytkeytyy näiden trillerien erittäin korkea jännitysaste, joka johtuu niissä kuvattujen rikosten karmeudesta. Vauhdin ja tahdin on oltava kova, kun jäljitetään raaimpien rikosten julmimpia tekijöitä, etteivät he pääsisi jatkamaan kauheuksiaan.

Rikoset näissä kolmessa kirjassa ovat hyvin erilaisia: vaikuttava Hypnotisoija alkaa kokonaisen perheen raa’alla surmalla; hieman sekavassa Paganinissa ja paholaisessa ollaan laittomien asekauppojen jäljillä; Tulitodistaja sijoittuu tyttökotien ja sijoitusperheiden maailmaan. Taustalla on tarinoita siitä, miten pieleen asiat voivat pahimmillaan mennä, jos äiti ei kiinny lapseensa synnytyksen jälkeisen masennuksen vuoksi, jos ylimpiä päättäjiä on mahdollisuus kiristää, tai jos terapeutti on sairaampi kuin potilaansa

Keplerin romaanit eivät ole erityisen tyylikkäitä eikä niissä ole juuri muuta fiksua kuin ylivertainen Joona Linna. Vaikka ne sijoittuvat nyky-yhteiskuntaan ja käsittelevät oikeita ongelmia, niissä on paljon lähes fantastisia elementtejä, toisin sanoen epäuskottavuuksia. Luulen, että tällä kerronnan intensiivisyydellä ja juonen punonnan taidolla väkivaltaa ja sen kuvaamista olisi voinut jättää vähemmällekin, etenkin, kun Kepler on varsin taitava henkilökuvaaja.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s