Tommi Kinnusen esikoisromaania Neljäntienristeys (WSOY, 2014; 334 sivua) ei ole ylistetty turhaan. Se on vaikuttavan valmis sukuromaani Koillismaan selkosilta.
Tarina on ehjä ja tiivis, vaikka tapahtuma-aika on lavea: vuodet 1895-1996. Keskeisiä henkilöitä on neljä.
Romaani alkaa pitäjänkätilö Mariasta, joka on itsellinen ja itsenäinen nainen. Työtäpelkäämätön ja omanarvontuntoinen Maria voittaa ennakkoluulot ja saa ansaitsemansa arvostuksen, muuta jääkö hän ammattinsa ja työnsä vangiksi?
Marian tytär Lahja haluaa omasta elämästään erilaisen kuin äidillään, mutta joutuu maksamaan siitä yllättävän kovan hinnan. Sitä maksavat myös hänen lapsensa, joista osa pyristelee irti äidin helmoista, mutta osa jää jumiin.
Onni, Lahjan aviomies on sotasankari, taitava kirvesmies ja hyvä perheenisä, mutta elää väärään aikaan väärässä paikassa, ja kärsii.
Lahjan ja Onnin miniä Kaarina haluaisi katkaista perheen puhumattomuuden kierteen, avata lukkoja mielten komeroissa, tuulettaa niin kellarit kuin vintitkin.
Kukaan ei puhu edes lähimmälleen sen enempää ruumiinsa kuin mielensäkään vaivoista, vaan puskee eteenpäin hampaat irvessä joko reuman tai syövän runtelemana, joko sielunsa hädässä tai mielenterveytensä uhalla.
Kaikki kerrotaan kohtauksina, joista kirjan loppuun mennessä muodostuu kokonaisuus. Yksityiskohdista koostuu suuri sukukertomus lähes vaivihkaa, sillä Kinnusen kieli soljuu helppolukuisena ja kauniina.
Sata vuotta vähäväkisten suomalaisten historiaa elää näiden yksilöiden taustalla ja taustana. Taustaa muodostavat myös syrjässä elävän ja uskonnollisuuden kyllästämän yhteisön ennakko- ja epäluulot, luutuneet asenteet ja suoranainen kauna.
Hieno romaani.
Tuulevin lukublogi 