Nainen joka unohti (WSOY, 2016; What Alice Forgot, 2010; suomentanut Helene Bützow. 495 sivua) on australialaisen Liane Moriartyn kepeä romaani muistinmenetyksestä. Nelikymppinen Alice menettää kymmenen vuotta muististaan, kun jumppatunnilla satuttaa pahoin päänsä.
Alice huomaa olevansa avioeron partaalle päätynyt kolmen lapsen äiti sen sijaan, että odottaisi esikoistaan onnellisessa parisuhteessa. Hän havaitsee laihtuneensa ja tulleensa hyvään kuntoon, mutta vieraantuneensa sisarestaan ja ystävistään. Hän saa myös tietää olevansa kiireinen, tehokas ja tarmokas leppoisan, saamattoman ja laiskanpuoleisen sijaan. Talouskin on kunnossa, mutta onko mikään muu. Ja kuka on Gina, josta heti nimen putkahtaessa puheisiin ei haluta kertoa enempää?
Alicen ruumis tuntuu onneksi muistavan, mitä tehdä — meikata (jota ei tehnyt 10 vuotta sitten), punnertaa (ei olisi pystynyt 10 vuotta sitten), hoitaa monenlaisia lapsiin liittyviä arkisia töitä ja tehtäviä (joita ei ollut 10 vuotta sitten) ja niin edelleen.
Liekö tuollainen muistinmenetys edes mahdollinen? Kyseessä ei ole TGA eli ohimenevä täydellinen muistinmenetys, joka kestää alle vuorokauden ja paranee itsestään. Sen oire on nimittäin kyvyttömyys painaa mieleen uusia asioita (ei päde Aliceen, joka muistaa yli 10 vuoden takaiset asiat, mutta myös uudet) samalla kun muut ajatustoiminnot ja tajunnantaso säilyvät normaaleina (pätee Aliceen). Kyse voisi ehkä olla tavoitetietoisesta muistinmenetyksen teeskentelystä eli Alice ei halua muistaa tapahtumia välttääkseen tapahtumaan liittyvää vastuuta (Ginaan liittyvä syyllisyydentunne? — mutta se on tullut jo paljon tälliä aiemmin) ja hankalia seuraamuksia (avioero? huonot suhteet lapsiin? — eivät liity edelliseen). Teeskennelty muistinmenetys on usein äkillinen, voimakas ja hiljattain tapahtuneeseen tilanteeseen liittyvä. Aivan tästä ei siis taida olla kysymys.
Niinpä Alicen tapaus onkin kaunokirjallinen muistinmenetys, jonka avulla saadaan kerrottua, mitä Alicelle on tapahtunut sekä annetaan hänelle mahdollisuus tavallaan aloittaa uudelleen kymmenen vuoden takaa yrittäen olla päätymättä yhtä tiukkapipoiseksi, huumorintajuttomaksi, vaativaksi ja rasittavaksi kuin ensimmäisellä kerralla.
Se, miten siinä käy, on sujuvasti kirjoitettua ja yllättävän viihdyttävää luettavaa. Romaani saa jopa miettimään, millaista olisi, jos unohtaisi oman elämänsä kymmenen viimeisintä vuotta, ja — koska muistaa — kertaamaan tärkeimmät: viivähtämään parhaissa muistoissa ja toivomaan, että huonoimmat olisivat vain pahaa unta.
Tuulevin lukublogi 