Samuel Bjørkin (oik. Frode Sander Øien) jännitysromaani Minä matkustan yksin (Otava, 2016; Det henger en engel alene i skogen, 2013; suomentanut Päivi Kivelä; 428 sivua) on osa rikoskirjallisuuden pontevaa nykyilmiötä, jossa uhrit ovat lapsia. Ilmiö ei varsinaisesti houkuttele, mutten dekkarifanina siitä kokonaan kieltäydykään — vain niistä, joiden uskon aiheuttavan lähinnä ahdistusta ja pahoja unia.
Tässä norjalaisessa romaanissa lapsiuhreja eivät ole vain ne kuusivuotiaat pikkutytöt, jotka löydetään nukenvaatteiden kopioihin puettuina roikkumassa metsästä, vaan myös ne pienet pojat, joista vanhemmat eivät piittaa, ja joista isompi siksi kantaa vastuun nuoremmasta, ja se aikuislapsi, joka luulee löytäneensä kodin kummallisesta uskonlahkosta.
Teos edustaa jo jonkin aikaa muodissa ollutta nordic noir -lajityyppiä, jossa päähenkilöpoliisit ovat omituisia ja/tai salaperäisiä, usein myös ylikyvykkäitä, ja heidän tutkimansa rikokset todella epätavallisia ja hankalia. Se tekeekin niistä fiktiota, sillä arkielämän rikokset ovat yleensä tympeän arkisia.
Päähenkilöitä on kaksi: kokenut miespoliisi Holger Munch, joka on absolutisti, ja huippukyvykäs mutta itsetuhoinen nuori nainen Mia Krüger, jolla on alkoholiongelma. Selvitettävänä on sarja lapsenmurhia, joiden tekijä ei ole tyhmä, vaan peittää jälkensä ovelasti ja huijaa poliiseja taitavasti. Juonta on turha sen enempää paljastaa, mutta alun lievän hitauden jälkeen tarina etenee joutuisasti useampaa eri linjaa pitkin jännityksen tiivistyessä asiaankuuluvasti.
Välillä lapsiasiassa mennään melkein paatoksellisuuden puolelle eivätkä kaikki juonenkäänteet ole järin uskottavia, mutta silti tämä kuuluu niihin jännäreihin, joita on vaikea jättää kesken yöunien ja työpäivän ajaksi. Siis koukuttava. Jollain keinoilla, joita en osaa tämän tarkemmin analysoida, kirjailija kuitenkin pitää henkilönsä ja tarinansa sen verran etäällä, etteivät tunteet päässeet lukiessa niin pintaan tai valloilleen, että olisin menettänyt yöuneni tai nähnyt painajaisia.
Saako näin siis tehdä? Viihdyttää tällaisella lajityypillä siihen malliin, että haluan kyllä jatko-osankin lukea. Näköjään saa.
Tuulevin lukublogi 
Hyvä jännäri mutta ei tämä minullakaan tullut uniin. Rankasta aiheesta huolimatta ei käynyt liiaksi tunteisiin.
TykkääLiked by 1 henkilö
Miksiköhän ei? Mietin, voisiko se johtua siitä, ettei yksityiskohtia juuri kuvata. Ei toisaalta kyllä tarvisekaan tulla uniin, mutta syy kiinnostaa silti. Jotkut kirjat tulevat. Jopa valveuniin.
TykkääTykkää
Jaa-a… Toisaalta jää miettimään, onko kirja sitten ollut huono, jos ei onnistu käymään tunteisiin ja tunkeutumaan iholle. Mutta joskus dekkarien kohdalla olen vain ihan onnellinen, jos rankka aihe ei liiaksi kosketa.
TykkääLiked by 1 henkilö
Ehkä kirja on siinä mielessä epäonnistunut, jos tarkoitus on tunkea uniin.
TykkääTykkää
Luulin itsekin postanneeni tästä kirjasta, mutten vissiin sitten olekaan… Luin kyllä ja samaa ihmettelin, ettei aiheesta huolimatta inhotus noussut päällimmäiseksi. Ehkä väkivaltaisimpia tapahtumia ei kuvattu niin yksityiskohtaisesti, vaan enemmän niiden seurauksia ja niihin johtaneita tapahtumia? Ponteva nykyilmiö tämä lajityyppi, totta tosiaan! Uusi blogi-ilmeesi näyttää hyvältä ja valoisalta!
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos!
TykkääTykkää