Luin Pierre Lemaitren palkitun Verhoeven-sarjan neljä osaa — kirjailjan mukaan kolmesta ja puolesta kirjasta koostuvan trilogian — peräkkäin niiden tapahtumajärjestyksessä, joka poikkeaa alkuperäisestä ilmestymisjärjestyksestä, joka on eri kuin suomennosten julkaisujärjestys.
- Irène (Minerva, 2016; Travail soigné, 2006; suomentanut Sirkka Aulanko; 392 sivua)
- Alex (Minerva, 2015; Alex, 2011; suomentanut Sirkka Aulanko; 405 sivua)
- Rosie (Minerva, 2017; Rosy & John, 2013 [teoksen Les Grands Moyens, 2011, uudistettu versio]; suomentanut Susanna Hirvikorpi; 179 sivua)
- Camille (Minerva, 2016; Sacrifices, 2012; suomentanut Sirkka Aulanko; 336 sivua)
Suosittelen aloittamista Irènestä ja jatkamista Alexilla; Rosien voi lukea myös päätösosan eli Camillen jälkeen, onhan se kirjoitettukin sitä myöhemmin, vaikka tapahtumat sijoittuvat Alexin ja Camillen väliseen aikaan. Suomalaisen kustantajan ratkaisu nimetä kaikki kirjat henkilönimillä on tyylikäs, mutta Alexin julkaiseminen ensimmäisenä ei.
Sarjan päähenkilö on pariisilainen ylikomisario Camille Verhoeven, 145-senttimetrinen kalju mies, jolla on kiivas luonne, tarkka vainu ja voimakas oikeudentaju. Hän on oikukas mutta taitava poliisi ja lahjakas piirtäjä. Apunaan hänellä on joukko erilaisia poliiseja upporikkaasta ja huippusivistyneestä Louisista pikkutarkkaan ja sairaalloisen saitaan Armandiin.
Romaanit kertovat väkivaltaisista rikoksista ja yli-inhimillisiin ponnistuksiin kykenevistä uhreista. Raakuuksia kammoksuvan ei kannata lukemista edes harkita. Jokaisessa romaanissa on omanlaisensa juonellinen koukku: Irènessä pisimmälle viety, Alexissa tehokkain, Rosiessa yksinkertaisin, Camillessa arvattavin. Yhdenkään juonta on hankala kuvailla tekemättä paljastuksia, joita en ainakaan itse haluaisi ennen lukemista nähdä.
Tyyliltään romaanit ovat erittäin nopeatempoisia, tehokkaan jännittäviä ja pelottavan kiehtovia. En haluaisi nähdä näissä romaaneissa kuvattuja rikoksia elokuvina, mutta luettuina ne eivät vie yöunia — paitsi siinä mielessä, että lukemista on vaikea lopettaa kesken.
Lemaitre kirjoittaa hienosti ja suomennokset toimivat hyvin. Julmuuksien lisäksi kirjailija osaa kuvata oivallisesti myös hyviä, syviä tunteita sekä henkilöidensä, erityisesti Camille Verhoevenin, ajatuksia ja mielenmaisemaa.
Suositeltava sarja kaikille rikosromaanien ystäville.
Tuulevin lukublogi 
Minusta on aivan mahtavaa, että tämä sarja on käännetty suomeksi. Tosi laadukasta ja koukuttavaa luettavaa. Sarjan aloitusosa oli vähän liian raaka minulle, mutta pari seuraavaa osaa ahmin nikottelematta. 😊
TykkääLiked by 1 henkilö
Siis Irène? Kieltämättä raaka, mutta kyllä minusta Alexin tarina silti on julmempi.
TykkääTykkää
Joo, minusta Irenessä olleet kuvaukset sarjamurhaajan rikoksista ja niiden yksityiskohdista olivat ihan hirveitä, hypin niitä kohtia yli kun alkoi niin puistattaa. Mutta seuraavien osien julmuudet eivät aiheuttaneet samanlaisia reaktioita, vaikka olihan niissäkin kyllä kaikenlaista. Rosieta en itse asiassa ole vielä lukenutkaan, pitää ottaa se viimeistään syksyllä lukuun.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kieltämättä. Minäkin luin niitä jotenkin ”ajattelematta”/”näkemättä” eivätkä ne jääneet vaivaamaan, mutta Alex…
TykkääTykkää
Hienoa että löysit nämä! Yksi koukuttavimpia kirjailjoita, jonka tiedän. Myös ei-dekkari Näkemiin taivaassa on hieno.
TykkääLiked by 1 henkilö
Se odottaa minua kirjastossa. :)
Ja syksyllä ilmestyy Lemaitrelta uusi jännäri.
TykkääTykkää
Luin kirjat suomennosjärjestyksessä, takaperoisesti. Ei sekään haitannut, sille kerrontaveto on kohdillaan. Laatujännitystä, karmaisevaa toki.
TykkääLiked by 1 henkilö
Hyvä, ettei haitannut. Minua olisi haitannut Irèneä lukiessa, jos olisin jo tiennyt, miten siinä käy. Ja senhän Alexin luettuaan tietää. Laatua tosiaan – vaikkakin karmivaa. (Ja kauheinta lienee se, että todellisuudessa tapahtuu koko ajan tarinoitakin hirveämpää.)
TykkääTykkää