Brittäläinen neurokirugi Henry Marsh kertoo teoksessaan Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S&S, 2017; Do No Harm, 2014; suomentanut Ulla Lempinen; 335 sivua) paitsi urastaan (organisaationa melkoisesti kritisoimansa) kansallisen terveyspalvelun (NHS) sairaaloissa, myös operaatioista, joita hän on vapaaehtoistyönä käynyt tekemässä aivan toisenlaisissa olosuhteissa Ukrainassa. (Tästä on tehty myös dokumenttielokuva.)
Kirjan luvut ovat saaneet nimensä muun muassa erilaisista aivokasvaimista — pineonosytooma, hemangioblastooma — ja muista ongelmista, joita hoidetaan neurokirurgisesti — aneurysma, tic douloreux — ja leikkauskomplikaatioista — neurotmeesi — sekä Marshin omistakin terveysongelmista — fotopsia. Marsh kertoo niin urastaan kuin potilaistaan, kuvaa sekä leikkaussalityöskentelyä että potilaskohtaamisia.
Toivottavasti emme enää tapaa, hän sanoi.
Ymmärrän oikein hyvin, vastasin.”
Suorasanaisesti Marsh pohtii myös syvällisiä kysymyksiä elämästä ja kuolemasta. Milloin on oikein operoida, milloin kuuluu olla operoimatta? Millaisin ehdoin elämän (hyvinkin lyhytkestoinen) pidentäminen on oikein? Kuka päättää — potilas, puoliso, perhe, lääkäri, systeemi? Oman äidin arvokas kuolema asettuu jonkinlaiseksi mittatikuksi.
Marsh ei arkaile kuvata lääkärin epävarmuuden ja epäonnistumisen hetkiä siinä missä ylivertaisuuden tunteita ja onnistumisen riemuakin. Rehellistä tekstiä. Kirjoitustyylillään Marsh ei häikäise, mutta aihepiiri on ainakin minusta kiehtova.
P. S. Mielenkiintoista, että Britanniassa potilaan pitää allekirjoittaa suostuvansa leikkaukseen. Suomessahan potilaslaki ei edellytä kirjallista suostumusta.
Tuulevin lukublogi 