Nimeni on Lucy Barton (Tammi, 2018; My Name is Lucy Barton, 2016; suomentanut Kristiina Rikman; 164 sivua) on hieno pienoisromaani tai kertomuskokoelma. Omakohtaisuuden tuntu on Elizabeth Stroutin teoksessa voimakas; silti se, etten tiedä, onko kaikki fiktiota vai autobiografiaa, on yhdentekevää.
Kertomus osattomasta lapsuudesta on riipaiseva. Tarina siitä, miten sen voi voittaa on voimaannuttava. Suhde äitiin, jonka kanssa ei ole pitänyt yhteyttä, mutta joka silti ilmaantuu sairaalavuoteen ääreeen, on riipaiseva. Eletään 1980-luvun puoliväliä, jolloin Lucy Barton joutuu sairaalaan, mutta eletään myös Lucyn ankeaa lapsuutta ja parempaa tulevaisuutta.
Vähintään kolme aikatasoa on läsnä kohtaamisissa, joissa puhutaan asioiden vierestä ja kerrotaan tuttavista ja sukulaisista, vaikka pitäisi puhua omasta perheestä, menneisyydestä, menetyksistä.
Vertaaminen Alice Munroon ei ole väärin. Myös Strout kuvaa arkea, tavanomaisuutta, tavallisia ihmisiä. Tarina naisesta, joka palaa surkeaan lapsuuteensa, on sekä hyvin henkilökohtainen että erittäin yhteismaailmallinen ja yhteiskunnallinen. Toisaalta on kyse äidin ja tyttären suhteesta, toisaalta koko maailman epäoikeudenmukaisuudesta.
Kuulostaa ankemmalta kuin on. Hieno kirja. Lukekaa.
Tuulevin lukublogi 
Oi, pidän tästä suuresti. Hienosti kirjoitettu.:)
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos kommentista ja kehuista.
TykkääTykkää