Helsingin Kirjamessut olivat 24.–27.10.2019. Messuilla vieraili kaikkiaan lähes 92 000 kävijää. Kävijämäärä kasvoi yli 7 % ja kirjamyynti neljänneksellä viime vuodesta. Messuille osallistui 355 yritystä, 1100 esiintyjää ja lähes 900 ohjelmaa. Ensikertalaisia oli kävijätutkimuksen mukaan 17 % kävijöistä. Messukeskus järjesti Helsingin Kirjamessut 19. kertaa yhteistyössä Suomen Kustannusyhdistyksen ja Kirjakauppaliiton kanssa. Samassa yhteydessä järjestettiin myös Antikvaariset Kirjamessut sekä Levymessut ja Postimerkkimessut. Olin messuilla kolmena päivänä 25.-27.10.

Teemamaa Ranska

En lopulta kuunnellut yhtäkään tämänvuotiseen teemamaahan liittyvää haastattelua tai keskustelua, vaikka niin suunnittelin. Yritin päästä Senaatintori-lavan lähelle kuuntelemaan ”Miksi Ranska raivoaa”, mutten tarpeeksi ajoissa saadakseni istumapaikan, vaikka juuri tuon lavan luona niitä on erityisen paljon. Muut ranskalaisaiheet jäivät väliin muista syistä, kuten päällekkäisyyksien vuoksi.

Dekkarilauantai

Dekkarilauantaita kuuntelin lopulta vain kahden ryhmähaastattelun verran. ”Poliisi pelaa yhteen” -otsikon alla Leena Korsumäki haastatteli Tomas Gadsia, Jarkko Sipilää ja Arttu Tuomista heidän tutkijaryhmistään, niiden luomisesta, ryhmädynamiikasta. Teema ”Kunnon kansalainen kiipelissä” taas nosti lavalle Eeva Vuortaman jututettaviksi Petri Karran, Leena Lehtolaisen ja Emma Luoman. Punavuori-lavan ongelmana oli sen sijoittuminen ”parviravintolan” alle. Sieltä kuuluvan kilinän ja puheensorinan läpi oli välillä hankala saada selvää puheesta.

Siri Kolun ja Simone Buchholzin valloittava dialogi syyttäjä Chastity Rileysta ja sateisesta Hampurista ei kuulunut Suomen Dekkariseuran Dekkarilauantain ohjelmaan, vaikka olisi siihen mainiosti sopinut. Revolverisydämelle ja Krokotiiliyölle (Huippu, 2019; Blaue Nacht, 2016; suomentanut Anne Kilpi) on luvassa jatkoa myös suomeksi, kertoivat sekä suomentaja-kustantaja että kirjailija, joka oli opetellut ainakin sanan ”kiitos” suomeksi.

Bloggaajatilaisuudet

Avain

Kustantamo oli kutsunut meidät Vaelluksia Italiassa -kirjan äärelle. Teos sai juuri Mondo-lehden Vuoden matkakirja -palkinnon, joten Markku Kaskela ja Tomi Kontio kukitettiin ja kunniakirja annettiin tässä tilaisuudessa. Paikalla oli käsittääkseni kirjabloggaajien lisäksi myös matkabloggaajia. Monipuolinen kirja ei sisällä vain perinteistä (vuorilla) vaeltamista, vaan erilaisia matkakertomuksia, joissa vaelletaan vaikkapa asuntoautolla Sisiliassa tai jalan Firenzessä. (Harmi kyllä, yhtään moottoripyörällä vaeltamisjuttua ei ole tullut mukaan.) Kaskelan ja Kontion lisäksi kirjan tekijöistä olivat tilaisuudessa mukana Arto Kivimäki ja Nanna Susi. Hieman minua hämmensi Kaskelan puhe siitä, etteivät ihmiset yleensä mieltäisi Italiaa vuoristomaaksi. Uskoisin, että monellekin tulevat Italiasta mieleen vaikkapa Dolomiitit tai Alppien järvialue. Vaelluksia Italiassa on tekijöiden kolmas Italia-kirja. Ensimmäisestä eli Puhuvasta talosta en ollut ennen kuullutkaan, mutta toisen eli Minun Italiani (Avain, 2017) olen lukenut.

Aula

Me kirjabloggarit pääsimme saman pöydän ääreen suomalaiskirjailija Lasse Nousiaisen, tanskalaiskirjailija Kaspar Colling Nielsenin ja Lucia Berlin -suomentaja Kristiina Drewsin kanssa. Nousiaisen romaani Itärajatapaus tutustuttaa naapurivihaan, sukukateuteen ja ulkokultaisuuteen. Odotan lukukokemusta ristiriitaisin tuntein. Edesmenneen yhdysvaltalaiskirjailija Lucia Berlinin viimeisestä teoksesta Ilta paratiisissa kertoi Berlinin suomentaja Kristiina Drews. Uusi Lucia Berlin -kokoelma tuli yllätyksenä kustantajalle ja suomentajalle, jotka luulivat, että kaikki oli jo Siivoojan käsikirjoissa. Drews kuvaili kokoelmaa ja mainitsi erikseen mm. novellit ”Andando” ja ”Eksyksissä Louvressa” sekä luki lyhyen novellin ”Pony Bar, Oakland”. Suomentaja kertoi tämän kokoelman novellien olevan enimmäkseen pohdiskelevia, eikä mukana ole niin rankkoja aiheita kuin Tanssia ruusuilla -kokoelmassa. Nielsenin romaani Tanskan sisällissota 2018-2024 on ilmeisen kriittinen, jopa poleeminen. Kirjailijaa sanotaan Tanskan kirjallisuuden kauhukakaraksi. Kirjassaan hän muun muassa yrittää selvittää, miten ihmisistä tulee sadisteja. Tietty yhteiskunnallinen ilmapiiri mahdollistaa mitä tahansa, sanoi hän, ja kertoi kirjansa sisällöstä lähinnä kauheuksia ja ilmoitti sen olevan hauska. Osuneeko minun huumorintajuuni?

S&S

Myös tässä bloggaritilaisuudessa istuimme kirjailijoiden kanssa saman pöydän ympärillä. Paikalla oli kolme kirjailijaa ja kirjaa: Annastiina Stormin toinen romaani Kerro, kerro, Anja Portinin ensimmäinen aikuisten romaani Muistokirjoitus ja Olga Kokon Munametsä. Hieman yllättäen kustantajan edustaja avasi keskustelun aiheella, tietääkö kriitikko tai bloggaaja, mitä kritisoi, kun kritisoi kustannustoimittamista? Ettei kustannustoimittaminen ole oikolukua, vaan kirjailijan monipuolista tsemppaamista ja kirjoitusprosessin tukemista. Saimme kuulla kirjailijoiden rakkaudentunnustuksia kustannustoimittajille. Emme sentään puolustuspuhetta tai ohjeita bloggareille kuten ensiksi säikähdin.

Teos

Teos toi perjantain alkuiltana eteemme (olimme katsomossa) peräti viisi kirjailijaa. Meille esiteltiin Riikka Pelon Kaikki elävä, Marianna Stolbowin Surua se tyttö kantaa, Maija Muinosen Sexdeathbabies, J. P. Laitisen Lume ja Mikko Rimmisen Jos se näyttää siltä. Pelon romaani yrittää kielellä tavoitella sellaista, mikä ei ole kielellä tavoitettavissa, muita kommunikaation tapoja, mykkyyttä ilmaisukeinona ja ruumiin kieltä. Stolbowin esikoisromaani on tarina idealismista, haluttomuudesta unohtaa ja halusta vaikuttaa, ja minulle näistä teoksista kiinnostavimman oloinen. Muinonen oli saanut Toisinkoinen-palkinnon edellisenä päivänä. Hän kuvasi teostaan muun muassa termillä lötkömuta. Laitisen yhdenpäivänromaanissa on havaintopsykologiaa, fenomenologiaa ja neurotiedettä. Ne viedään äärimmilleen, sillä päähenkilöllä on oma vinksahtanut teoria. Rimmisen sinämuotoisen teoksen päähenkilö on Herra Lyysälä, vanha arka herra.

Muutama muu tärppi

Perjantain tärpeistä toteutui Sirpa Kähkösen haastattelu. Olinkin saanut Muistoruohon sopivasti loppuun torstaina junassa. Kirjasta lisää pian. Samoin toteutui Tiedetorilla Maria Lähteenmäen ja Johanna Ylipullin kuunteleminen. Tiedenaisisista pitää edelleen puhua, koska sosiokulttuurisen painolastin vuoksi naiset etenevät tieteessä edelleen hitaammin kuin miehet. Lasikatto on vieläkin olemassa, sillä 75 % professoreista on yhä miehiä. Erityisesti miehille on etua kutsumenettelystä; avoimet haut ovat tasa-arvoisempia. Naisen pitää uralla edetäkseen olla miestä monipuolisempi. Jos asialle ei aktiivisesti tehdä jotakin, tieteen tasa-arvo kyllä edistyy, mutta äärimmäisen hitaasti. Professorien palkkaus on sukupuolittunut. Paitsi sukupuolten, myös tieteenalojen tasa-arvo nousi esille. ”Halpa humanisti”, joka ei tarvitse kalliita laitteita, ei ole yhtä arvostettu kuin vaikkapa luonnontieteilijä. Monitieteisyyttä ja tieteidenvälisyyttä ei keskustelijoiden mielestä osata arvioida, vaan rahanjakokäytännöt perustuvat perinteiseen alajakoon, ja kansainväliset arvioijat ovat konservatiivisia ja ylikriittisiä. Rohkeita ja luovia hankkeita ei osata tukea, tykittivät tiedenaiset.

Odottamattomia ja odotettuja kohtaamisia

Muistoruohon jälkeen haahuilin hetken ja istahdin kuohuviinibaariin, jossa toisella korvalla Töölö-lavalla käytävää naisten nimiin ja Kalevalan naisiin liittyvää keskustelua kuunnellessani kohtasin sattumalta bloggarikollega Margitin (Tarukirja) ja sitten aivan yllättäen myös ohjelmajohtaja Ronja Salmen, jonka kanssa vaihdoimme ajatuksia messujärjestelyistä. Kiittelimme osastojen väljempää sijoittelua ja sitä, ettei pieniäkään toimijoita enää ahdeta kapeille käytäville minimaalisiin karsinoihin.

Jostain syystä en ollut ohjelmaani hahmotellessani huomannut lainkaan, että lauantain ohjelmassa oli brittikirjailija ja -käsikirjoittaja (mm. tv-sarjat Rimakauhua ja rakkautta / Cold Feet ja David Melrose) David Nichollsin haastattelu. Onneksi älysin asian lauantaiaamuna ja onnistuin pääsemään peräti eturiviin kuulemaan ja katsomaan, kun Juha Itkonen leppoisasti jututti kirjailijaa, jonka uusin suomennettu teos on Suloinen suru (Otava, 2019; suomentanut Antero Tiittula) ja jolta ovat ilmestyneet suomeksi myös (elokuvanakin nähty) Sinä päivänä, Varamies ja Yhtä matkaa. Nicholls kertoi paitsi uusimmasta kirjastaan myös urastaan. Hän rakastui jo nuorena teatterin tekemiseen (ei niinkään katsomiseen), opiskeli alaa ja oli pitkään huono sivuosien näyttelijä ja varamies, kunnes tajusi lahjojensa olevan kirjoittamisen puolella. Nichollsin ja Itkosen juttelua katkeransuloisesta (bittersweet) ja nostalgiasta (nuoruus on myös tuskallista) sekä vuodesta 1997 olisi kuunnellut pidempäänkin kuin 25 minuuttia.

Kuuntelin suunnittelmatta myös tietokirjaraatia Tiedetorilla, mutta kolmen kirjan ruotimisen jälkeen luovutin, kun en ihmismassalta nähnyt raatilaisia enkä edes heidän ylös nostamiaan arvostelunumeroita. Kuohuviinibaarissakin kävin myös lauantaina, sillä tapasin juoman ääressä Virpin, ystävän ja ex-kollegan, joka kohtaaminen oli samaan aikaan odotettu ja odottamaton – olimmehan sopineet treffeistä vasta edellisenä päivänä. Kirjamessut ovat kirjanystävien kohtaamispaikka. Lauantai-ilta päättyi rattoisasti kahdentoista kirjabloggaajan seurassa hyvän ruoan ja juoman parissa. Sunnuntaina kohtasin Stresa-kustantamon pienellä osastolla Pirjo Puukon, jonka teoksen Kunnes jalkasi kantavat sain luettavakseni.

Hankinnat

Kävin tietenkin Suomen Dekkariseuran osastolla hankkimassa, jo kannatuksenkin vuoksi, uutuustuotteet eli pinkin pöytäpyyhkeen (=tiskirätti) tekstillä ”Alibina siivous” ja mustan mikrokuituliinan (silmälasien yms. putsaamiseen) tekstillä ”Hyvin pyyhkii”. Lisäksi ostin pari pokkaria ja pari kovakantista kirjaa. Bloggaajille annettujen arvostelukappaleiden kanssa kirjoista kertyi voimia vaativa kuorma kotiin kuljetettavaksi ja melkoinen lukupino entisen jatkoksi.

Kiitos Helsingin kirjamessuille bloggaripassista!