Vielä kerran kauniita novelleja arjesta

On asioita, joista ei vain puhuta. En tarkoita vaikeita asioita, niin kuin rakkautta, vaan noloja juttuja — esimerkiksi, että hautajaisissa voi joskus olla hauskaa, tai että on jännittävää katsella kun talo palaa. Michaelin hautajaisissa oli ihanaa.

Siivojan käsikirja ja Tanssia ruusuilla eivät jääneetkään ainoiksi kokoelmiksi Lucia Berlinin elämänmakuisia novelleja. Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (Aula & co, 2019; Evening in Paradise, 2018; suomentanut Kristiina Drews; 302 sivua) sisältää vielä 22 novellia (vuosilta 1981-199) loistavan Berlinin — ja myös hienon suomentajan — kynästä.

Ajoimme bussilla Plazalle ja vaihdoimme siellä Mesan linja-autoon, jolla pääsi Kern Placelle. Rikkaita ihmisiä, maisemoituja puutarhoja, ovissa tuulikellot. … En usko, että he olivat ikinä nähneet meidän kaltaisiamme lapsia — lapsia, jotka olivat pukeutuneet äitiensä vanhoihin kreppipuseroihin.
Lapsia, joilla oli sellaiset hiukset kuin meillä. Hopen tukka valui kasvoille kuin paksu, musta terva, ja minun hapsottava kuontaloni törrötti kuin auringossa ritisevä keltainen rantapallo.

Värikkään elämän eri puolilla Etelä- ja Pohjois-Amerikkaa elänyt nainen lienee upottanut tarinoihinsa paljon itseään, mutta myös monia ja todella monenlaisia sukulaisiaan, naapureitaan ja ystäviään. Eri novelleissa esiintyy samannimisiä henkilöitä (etenkin miehiä), jotka selvästi ovat eri tarinoiden eri ihmisiä; Berlin ei tainnut olla kovin innokas keksimään ihmisilleen nimiä — häntä kiinnostivat heidän ajatuksensa, tunteensa ja suhteensa toisiinsa.

Laura kävi istumaan sängylle äitiä vastapäätä. Äiti, olenko minä rakastunut? hän kysyi hiljaa itseltään. Voinko olla raskaana? Onko minut turmeltu? Äiti, auta.
Ääneen hän sanoi: ”Kurjaa että jouduit sairaalaan. Sinun täytyy käydä enemmän ulkona. Mennään viikonloppuna elokuviin, tai lounaalle Prince of Walesiin.”

Yhtenä teemana on se, etteivät ihmiset puhu siitä, mistä pitäisi. He eivät ymmärrä toisiaan, eivät näe ja huomaa samoja asioita, tai koe näkemäänsä ja kuulemaansa samoin. Moni henkilöistä on yksinäinen, vaikkei ole yksin.

Cassandra olisi halunnut puhua Davidille pahasta olostaan, mutta David oli heistä se jolla oli vaikeaa, kurja työ eikä aikaa omalle kirjalle. Kun David sitten kysyi miten päivä oli sujunut, Cassandra sanoi: ”Ihana päivä! Kirsikkapuut ovat kukassa, ja suihkulähde pantiin päälle! Nyt on kevät!”

Novellien henkilöt eivät tavallisesti ole tyytyväisiä elämäänsä, saati onnellisia, mutteivät silti (yleensä) epätoivoisiakaan. Heidän elämänsä on ahdistavaa tai rankkaa, on päihteitä ja pettämistä, turhia toiveita ja katteettomia lupauksia, saavuttamattomia unelmia. On kuitenkin myös kauneutta ja onnen hetkiä,

Pidän suuresti Berlinin tyylistä. Ihailen hänen kykyään kuvata maailmaa ja ihmisiä. Lukekaa Luciaa!