Chastity Riley on hampurilainen syyttäjä ja omalaatuinen naiseläjä.
”Olen tyyppi, josta tuntuu useimmiten siltä, että jokin on pielessä. Olen tyyppi, joka palelee helposti. Olen tyyppi, jolle kuuluu harvoin hyvää, paitsi meren rannalla. Olen tyyppi, joka hukuttaa vaikeudet alkoholiin ja täyttää itsensä tupakalla. Olen tyyppi, joka ei ole missään kotonaan ja on silti juuttunut paikalleen, ja olen tyyppi, joka tulee siitä epävarmaksi. Tulen ylipäätään helposti epävarmaksi, vaikken näytä siltä. Olen tyyppi, jota kaikki maailman epäoikeudenmukaisuus oksettaa.”
Verikuu (Huippu, 2020; Beton Rouge, 2017; suomentanut Anne Kilpi; 272 sivua) on kolmas suomennettu Simone Buchholzin Chas Riley -dekkari ja mielestäni toistaiseksi paras.
Lämpimänä syysaamuna suuren kustantamon edestä löydetään häkkiin lukittuna firman henkilöstöpäällikkö alasti ja pahoinpideltynä. Ennen kuin tutkimukset juurikaan ennättävät edetä, ilmaantuu samaan paikkaan uusi häkki, tällä kertaa vankinaan yrityksen sanomalehtiosaston päällikkö.
Chasilla on uusi työpari Ivo, hänkin omalaatuinen tapaus. Tutkimukset lähtevät siitä, että tyytymättömät työntekijät ovat päättäneet kostaa, mutta sitten käy ilmi, ettei uhreja yhdistä ainoastaan työpaikka, vaan yhteinen menneisyys.
Kun kustantamon hallituksen puheenjohtaja katoaa, on pakko epäillä, että asialla on sama tekijä. Mutta kuka tai ketkä? Ja miten päästä heidän jäljilleen? Vastauksia etsitään kaukaa menneisyydestä ja Baijerista asti.
Buchholzin (ja Kilven) kieli on omaperäistä ja herättää usein humoristisia mielikuvia, mikä on hyväksi synkän aiheen vastapainona.
Kukaan ei istu rennosti, kaikki ovat jäykkiä kuin parsakaali.
Yritän heittää hänelle hymyn, mutta en saa sitä oikein vauhtiin. Se osuu häkin takana lasiseen julkisivuun ja liukuu epämiellyttävästi vinkuen maahan. En usko, että tänään löytyy ketään, joka nostaisi sen.
Hampuri elää Buchholzin tekstissä, mutta hyvin hän kuvaa myös baijerilaista pikkupaikkakuntaa ja huonotasoista sisäoppilaitosta. Arvostan myös oivaltavaa henkilökuvausta. Erinomaista rikoskirjallisuutta.
Ihmettelen toistuvasti, miten jotkut ihmiset sietävät elämää, jossa ei koskaan, siis ei todellakaan koskaan, saa värittää viivan yli. — Ja samaan aikaan ihmettelen, miksi oikeastaan synnyin kädessäni kynä, josta jää näkyviä jälkiä vain viivan ulkopuolelle.
Poikkeus: arvostelukappale
Tuulevin lukublogi 
Onpa todella kiinnostavia nuo esimerkkisi kirjailijan kirjoitustyylistä! Laitan vinkin ilman muuta talteen, joten kiitos arviostasi :)
TykkääLiked by 1 henkilö
Sama juttu kuin Janella, hyvin valittaja sitaatteja! Niiden perusteella kerrontatyyli kuulostaa kutsuvalta ja kiinnostava on kyllä tuo aihepiirikin. Kiitos vinkistä!
TykkääLiked by 1 henkilö
Dekkarit ovat minulle aivan vieras genre, mutta tämä vaikuttaa kyllä kielellisesti sen verran herkulliselta, että kiinnostuin!
TykkääLiked by 1 henkilö
Hmmmm,,, Jos tuo ensimmäinen sitaatti on Chastityn kuvaus itsestään, niin vaikuttaa kyllä aika kliseiseltä. Kieli sen sijaan saattaa olla hyvinkin kiinnostavaa, heti tuli mieleen että tämmöisellä voisin verrytellä liian vähällä käytöllä olevan saksani kunnialliseen valmiuteen.
Blaue Nacht (Krokotiiliyö), ainoa Helmetistä löytyvä Simone Buchholz lähti varaukseen, kiitos vinkistä.
Minna /Kirsin Book Club
TykkääLiked by 1 henkilö
Chas vastaa tosiaan kysymykseen siitä, millainen tyyppi hän on. Kliseinen saksalainen syyttäjätyyppi? Ehkä sitten. Kiva, että kiinnostuit, koska minua harmittaa, etten pysty lukemaan näitä saksaksi, vaikka Anne Kilpi oikein hyvin suomentaakin.
TykkääTykkää