Matkalla

Saksalaisen Lucy Fricken neljäs romaani ja ensimmäinen suomennettu teos Tyttäret (Huippu, 2020; Töchter, 2018; suomentanut Anne Kilpi; 272 sivua) on kertomus kahden isiään kaipaavan naisen matkasta muistoihin, toiveisiin ja pettymyksiin.

Ei automatkojen välttämättä tarvinnut olla täynnä yllätyksiä eikä jokaisen levähdyspaikan lupaus rakkaudesta, seksistä tai rikoksista. Niin tapahtui elokuvissa ja romaaneissa, kasvutarina ohituskaistalla. Elämä sen sijaan oli hidas.

Betty ja Martha ovat nelikymppisiä berliiniläisystävyksiä, jotka päätyvät kuskaamaan Marthan isää Kurtia Hannoverista kohti sveitsiläistä eutanasiaklinikkaa. Matkasta tulee kuitenkin hyvin erilainen ja hieman pidempi kuin se parin päivän reissu, josta on alun perin kyse.

Perintöauto tuntui varastetulta, mikä oli jotenkin parempi, oikeutetumpi, vähemmän kuolemaan sidottu vaihtoehto. Sillä hetkellä vapaus oli saanut meidät takaisin tai me vapauden, en osannut tarkkaan sanoa.

Martha vierellään ja tämän isän istuessa takapenkillä Betty kuljettaa paitsi kolmikkoa etelään myös muistojaan omaan isänkaipuuseensa ja kohti tämän hautapaikkaa.

Martha liioitteli. Periaatteessa isiä oli vain kolme. Hyvä, myös Pasunistiksi kutsuttu, paha, myös Siaksi kutsuttu, ja lihallinen, jota kutsuimme nimellä Se Jochen.
…Ainoa valopilkku tuossa miesten valtaamassa murheen laaksossa, jonka läpi äitini minut raahasi, oli Pasunisti. Tuo peliriippuvainen italialainen, macho täynnä jalat alta vievää viehätysvoimaa, oli kantanut minua harteillaan yli puolet lapsuudestani ja minä olin rakastanut häntä kuin hullu.

Isäsuhteita ja niiden muistoja eli olisi ilman äitisuhteita. Bettyllä sekin on monimutkaista. Hän on levoton, masentunut ja yksinäinen, jokseenkin eksyksissä omassa elämässään, jonka ainoana pysyvänä asiana näyttäytyy Martha, joka taas on keskenmenojen uuvuttama ja etäiseksi jääneen isän lähestyvän kuoleman ahdistama.

Näkemykseni mukaan me olimme ensimmäinen naissukupolvi, joka saattoi tehdä mitä halusi. Se tarkoitti kuitenkin myös sitä, että piti tehdä, mitä halusimme, mikä taas tarkoitti sitä, että meidän piti haluta jotain. Sen puolesta äitimme olivat taistelleet.

Teemoistaan huolimatta Tyttäret on paikoin, etenkin alkupuolella, aika hauska romaani. Koska kyse on elämästä ja kuolemasta, kaipuusta ja surusta, rakkaudesta ja petoksesta, se on myös riipaisevan haikea ja vakavan syvällinen, olematta hetkeäkään teennäinen tai ylitunteellinen. Suomennos on nautittavan soljuva.

Silmänräpäyksen ajan minusta tuntui, että olimme saapuneet perille. Tunne, jonka kaikkein rauhallisin paikka saattoi kaikkien pahimpien aikojen jälkeen antaa: että on saapunut perille. Nyt piti hengittää syvään, uloshengityksellä tunne jo taas hälvenisi, …

Arvostelukappale (poikkeus)