…; jollain salaperäisellä tavalla Derondasta oli tulossa osa hänen omaatuntoaan, niin kuin naisesta, johon mies kunnioittavasti luottaa, voi tulla tuolle miehelle uusi omatunto.
Kirjabloggaajien kahdennentoista klassikkohaasteen postaukset julkaistaan tänään. Oma valintani osui George Eliotin (oik. Mary Ann / Marian Evans, 1819-1880) klassikkoon Daniel Deronda (WSOY, 2019; Daniel Deronda, 1876; suomennos, jälkisanat ja selitykset: Alice Martin; 928 sivua), joka on psykologisen kaunokirjallisuuden uranuurtajan viimeinen romaani. Upea suomennos ilmestyi Eliotin syntymän 200-vuotisjuhlavuotena.
Tästä, kuten muistakin kirjallisuuden klassikoista, on kirjoitettu valtavasti niin tieteellistä tutkimusta kuin muutakin, joten mitä minä tästä sanoisin?
”Olen todella pahoillani, rakas mama, kun tuotan harmia, mutta en mahda sille mitään”, sanoin Gwendolen äänessään entistä tiukempaa vastustusta. ”Olittepa te sedän kanssa mitä mieltä tahansa, tai mitä tahansa teettekin, minä en enää mieltäni muuta, enkä kerro syytä, miksi. Minä en enää välitä siitä, mitä tästä seuraa. En välitä, vaikken menisi koko ikänäni naimisiin. Millään ei ole mitään väliä. Kaikki miehet ovat pahoja, ja minä inhoan heitä.”
Romaani on nimetty miespäähenkilönsä Daniel Derondan mukaan, mutta nimessä voisi hyvin olla mukana olla myös naispäähenkilö Gwendolen Harleth. Hemmotellusta, itsekeskeisestä nuoresta naisesta on harvoin kirjoitettu yhtä viiltävän ankarasti ja samalla kokonaisvaltaisesti ymmärtäen.
Hän ei ollut perusteettomasti pahantahtoinen eikä kokenut egoistista nautintoa siitä, että teki miehet onnettomiksi. Hän vain kiihkeästi vastusti sitä, että miehet tekivät onnettomaksi hänet.
Ja kuinkas sitten kävikään? Naisen asema romaanin tapahtuma-aikana 1800-luvun puolivälin tienoilla joko isän, aviomiehen tai muun holhoojan vallan alla oli kaikin tavoin epäitsenäinen. Toki keimailija-Gwendolen uskoo olevansa maailman keskipiste, mutta osin ymmärsin Gwendolenin kiukun, sillä vaihtoehdot olivat todella vähissä.
Daniel on toisenlainen hahmo, melkein yhtä nuori, mutta paremmin kasvatettu, luonteeltaan auttavainen ja hyväntahtoinen. Hänen kipukohtansa on oma tausta, josta hän ei tiedä mitään. Rakastavan kasvatti-isän poika tuntee epämääräistä ulkopuolisuutta.
Korkeamoraalisesta Danielista tulee ajan mittaan Gwendolenin uskottu, mitä ennakoi jo teoksen enteellinen alkukohtaus keskieurooppalaisen kylpyläkaupungin pelikasinolla.
Ihmiset vetosivat häneen, kuten hans Meyrinck oli vedonnut, nimenomaan sikäli kuin hänen oli mahdollista puolustaa heitä, pelastaa heidät, vaikuttaa heidän elämäänsä jonkinlaisella vapahtavalla voimalla; …
Yksi Danielin pelastamista on nuori juutalaisnaisen Mirah Lapidoth, ja pian hän törmää myös karismaattiseen Mordecai Coheniin, jonka puheet juutalaisuudesta tekevät häneen suuren vaikutuksen. Romaania on pidetty aikansa länsimaalaisista klassikoista juutalaisuuteen myönteisimmin suhtautuvana.
Romaani alkaa ikään kuin tapahtumien keskeltä, ja sen alkupuoli onkin lukemisen juhlaa. Keskivaiheilla olin hieman pulassa pitkien monologien puristuksessa, mutta loppua kohti tapahtumat ja tunteet veivät taas täysin mukanaan.
Vakavuudestaan huolimatta Daniel Deronda ei kuitenkaan ole ankara moraliteetti, vaan brittityyliin humoristinen, usein satiirinen, ja siten kaikkea muuta kuin raskas. Paikoin hyväntahtoisen, paikoin tylynkin pilkan kohteeksi joutuvat niin jäykät seurapiiritavat, tyhjänpäiväiset keskustelut, hyödyttömät opinnot, loputon joutilaisuus kuin korostettu pinnallisuuskin.
Romaanin henkilögalleria on monipuolinen, muttei liian laaja. Kaikki hahmot erottuvat toisistaan pikkulapsia myöten. Eliot oli tavattoman tarkkanäköinen ja oivaltava ihmiskuvaaja. Elävästi kuvattuja tapahtumapaikkoja ovat eteläenglantilainen maaseutu, Lontoo ja välimerellinen Genova. Eliot luo kuvaa ihmismielen liikkeistä myös heidän asentojensa, ilmeidensä ja liikkumisensa avulla, ja sijoittaa heidän kohtaamisensa taitavasti erilaisiin tiloihin – salonkeihin, kamareihin, pukeutumishuoneisiin, ovensuihin, aamaispöytiin, talleihin, veneisiin, synagogiin, puoteihin… – ja tilanteisiin – kuiskuttelemaan, vaikenemaan, polkemaan jalkaa, kirjoittamaan, ratsastamaan, laulamaan, odottamaan, ompelemaan, tanssimaan, toivomaan, pelkäämään, luottamaan..
Esineenä yli 900-sivuinen ja noin 1250 gramman painoinen teos on raskas. Olisipa se julkaistu kahdessa osassa. Nyt olin vähällä selättää kirjan paitsi lukemalla myös retkauttamalla sen nidoksestaan.
Jotakin syötäväksi kelvotonta kokoaa kaikki tämän klassikkohaasteen postaukset yhteen.

Olipa mukavaa lukea juttusi Derondasta. Ostin kirjan omaksi heti, kun sen suomennos meillä ilmestyi, mutta paksuutensa vuoksi kirja vielä odottelee lukuvuoroaan. Pidin valtavasti Elliotin Middlemarchista, ja tämä kuulostaa yhtä hyvältä.
TykkääLiked by 1 henkilö
Hankalan paksu on, mutta osoittautui lopulta nopealukuisammaksi kuin arvelin. Tämä oli ensimmäinen Eliotini, muttei taatusti viimeinen.
TykkääTykkää
Luulen että jossain tulevassa haasteessa lukuvuoroon pitää ottaa joku George Eliot, nimi tulee usein vastaan, mutta mitään en ole lukenut…
TykkääLiked by 1 henkilö
Minullekin tämä oli ensimmäinen Eliot, jostain ihmeen syystä.
TykkääTykkää
Tuttu tarina brittiepookkina, mutta lukematta on jäänyt. Kiitos vinkistä!
TykkääLiked by 1 henkilö
Minä en ole nähnyt tv-sarjaa. Kumma kyllä.
TykkääTykkää
Hupsista, oletpa sinä tarttunut järkäleeseen! Eliotilta en minäkään ole mitään lukenut, ehkä tuleviin klassikkohaasteisiin.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kannattaa.
TykkääTykkää
Aika paksusta Elliotista aloitit :O
TykkääLiked by 1 henkilö
Ja kannatti!
TykkääTykkää
Oliko tämä nyt siis vallan ensimmäinen suomennos ko. kirjasta? Middlemarch on tuttu, joskaan en sitä lukenut ole vaan nähnyt joskus tv:stä, tästä en muista kuulleenikaan. Melkoinen suoritus lukea tiiliskivi klassikkohaasteeseen, vaikkei teksti ilmeisesti mitään raskassoutuista ollutkaan :)
TykkääLiked by 1 henkilö
On ensisuomennos eli jo oli aikakin.
TykkääTykkää
Ja tästäkin on tehty tv-sarja, joka on näytetty parikin kertaa Suomessa. En tosin jostain syystä ole katsonut.
TykkääTykkää
Middlemarch muistaakseni miellytti kovasti (tosin lukemisesta on aikaa), joten ehkäpä tämäkin pitäisi lukea. Tosin nyt minulla on vaikeuksia keskittyä lyhyempiinkin kirjoihin, joten jäänee odottamaan lukujumin selättämistä.
TykkääLiked by 1 henkilö
Lukujumitukseen tämä ei välttämättä sopine.
TykkääTykkää
Klassikkohaaste on loistava asia. Minun lukulistallani oli Thomas Mannin Taikavuori, mutta en pystynyt selättämään sitä klassikkohaasteen deadlineen mennessä, kun samaan rupeamaan osui useampi paksu lukupiirikirja mm. REC ja Margarita ja vieläpä Obaman elämäkerta.
Klassikot ovat klassikkoja syystä. DD ei saa nyt paksuudestaan johtuen huomiotani, mutta kas vain, sehän löytyy äänikirjana eli saatan antaa sille mahdollisuuden!
TykkääLiked by 1 henkilö
Samaa mieltä. Margaritan olen lukenut, REC on pian vuorossa, Obaman kirjasta en ole varma. Daniel Deronda toiminee vallan hyvin myös kuunneltuna.
TykkääTykkää
Kiitos sivistämisestäni, Tuulevi! Kirjan kannen pystyn heti palauttamaan mieleeni, mutta eihän minulla ollut mitään käsitystä siitä, mistä se kertoo. Nyt kiinnostuin ja voinkin lisätä tämän täten päättymättömälle ”voisin lukea tämän kiintoisan klassikon” -listalleni.
Mutta miten ihmeessä tätä luetaan? Millaisessa asennossa? :D Olen ollut aivan pulassa 700+ sivuisen kirjan kanssa viime aikoina ja pari sataa sivua siihen vielä lisää, huh!
TykkääLiked by 1 henkilö
Pääosin luin kylkimakuulla niin kuin yleensä. Raskasta olkapäälle ja olkavarrelle. Jonkin verran yritin lukea vatsallani, mutta se kävi niskaan. Istuen siten, että kirja on pöydällä, luin myös. Vaikeaa oli.
TykkääTykkää