Eeva Joenpelto 100 vuotta

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissa on Eeva Joenpelto 100 -haaste, sillä kirjailijan kuolemasta tulee huomenna kuluneeksi sata vuotta. Kirjailijan tuotanto on laaja, ja koin vaikeana valita, mitä siitä nyt lukisin. Aiemmin lukemistani muistan jotenkuten lähinnä romaanin Tuomari Müller, hieno mies (1994), josta Eeva Joenpelto sai Finlandia-palkinnon.

Ajattelin siis aloittaa alusta ja luin salanimellä Eeva Helle vuonna 1946 ilmestyneen esikoisen Seitsemän päivää (Kansankirja; 184 sivua) josta en kuitenkaan saanut oikein mitään irti. Se tuntui vain aikansa lapselta, hieman tekotaiteelliselta kokeilulta sekä liiallisen ankealta.

Niinpä päädyin Suvi Aholan luennan pariin. Hän nimittäin urakoi teostaan Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi (WSOY, 2021; 268 sivua) varten läpi koko tuotannon. Ehkä kirja auttaisi valitsemaan seuraavan Joenpeltoni. Aholaa lukiessani sain kuvan, että ankeuteen on Joenpellon lukijan totuttava.

Yllätyin, kun Ahola nimitti Seitsemän päivää -romaania dekkariksi ja noir-henkiseksi psykologiseksi trilleriksi. Olinko lukenut sitä ihan väärin? Siitä olin toki samaa mieltä, ettei naispäähenkilö ole kohtalokas viettelijätär vaan huomionkipeä ja eksynyt nuori nainen, mutta että dekkari…

Kiinnostuin hetkeksi myös kirjailijan toisena ilmestyneestä teoksesta, salanimellä Eeva Autere vuonna 1950 julkaistusta romanttiseksi viihteeksi nimetystä Tulee sittenkin päivä… -romaanista, mutta sitä ei kirjastoissani ole.

Siispä käsiksi varsinaiseen Joenpelto-tuotantoon! Myös Kaakerholman kaupunki ilmestyi vuonna 1950, mutta Aholan kuvaukset eivät innostaneet sen pariin. Minkä kirjan oikein haluaisin lukea? Ja kuinkas sitten kävikään? On haastepäivän aatonaatto enkä ole alkua pidemmällä. Lohja-sarja kiinnostaa eniten ja lisään tämän kesän lukulistalleni sen ensimmäisen osan Vetää kaikista ovista (1974).