Kun kaikki katoaa

Mutta vaikka kuinka tuijotin piikkejä, lehtiä ja varsien muotoja, vaikka lueskelin lajikkeet kertovia kylttejä, huomasin, etten kyennyt enää palauttamaan mieleeni ruusun kukan muotoa.

Yoko Ogawan Muistipoliisi (Tammi, 2021. Hisoyaka na Kessho / 密やかな結晶, 1994; suomentanut Markus Juslin; 362 sivua) on dystopia katoamisiin alistuvasta ja salaisen poliisin tekemien muistinmetsästysten pelossa elävästä saarelaisyhteisöstä.

Saarelaiset eivät muista, mitä saaren ulkopuolella on, tai onko mitään. Kartat ovat kadonneet. Lähes joka viikko jotakin muutakin katoaa – maailmastako vai vain ihmisten mielistä ja muistoista? Naapurin hatuntekijä alkoi mukisematta tehdä sateenvarjoja, kun hatut katosivat. Lentävätkö linnut yhä vai katosivatko vain niiden nimet ja muistot niistä? Kertojan isä tutki lintuja työkseen.

Olen todella iloinen siitä, että lintujen kadotessa isä oli jo kuollut.

Nimetön kertojaminä on kirjailija, joka asuu lapsuudenkodissaan. Kuvanveistäjä-äiti kuului ihmisiin, joilta mikään ei kadonnut. Hänet salainen poliisi vei.

Vähitellen kävi ilmi, että on olemassa äitini kaltaisia erityisiä ihmisiä, jotka eivät menetä muistojaan, ja salainen poliisi yrittää viedä heistä jokaisen. Mutta kukaan ei tiedä, millaiseen paikkaan heitä oikein kerätään.

Nyt naisella on perheenään enää edesmenneen kodinhoitajansa mies, jota hän kutsuu papaksi ja joka kutsuu häntä nuoreksi neidiksi. Pappa asuu ”kadonneella” lautalla, jonka mekaanikkona ennen teki töitä.

Kun kalenterit katoavat, eivät vuodenajat enää vaihdu. Paksu lumi jää maahan. Erilaisia ruokia on ennestäänkin niukasti, koska muun muassa hedelmät ovat kadonneet. Kun kirjat katoavat, ei nainen voi enää olla kirjailija. Hän pestautuu töihin maustekauppaan tilannetta sen kummemmin murehtimatta. Kirjat poltetaan, saaren kirjasto roihuaa pitkään.

Suuri huoli hänellä kuitenkin on, sillä papan avustamana hän on piilottanut kotiinsa kustannustoimittajansa R:n, jolta asiat ja tavarat ja muistot eivät katoa. Mies yrittää epätoivoisesti saada myös hyväntekijänsä pitämään kiinni muistoistaan, mutta se on heille mahdotonta.

Hän painoi ohimoitaan ja huokaisi. Katoamisista puhuminen on aina tällaista. Vaikka kuinka yritämme nähdä vaivaa ymmärtääksemme toisiamme, sydämemme eivät kohtaa pienimmässäkään määrin. Mitä enemmän puhumme, sitä yksinäisemmältä se tuntuu.

Kun muistaa ei saa, mitä jälkiä mistään jää? Katoaako kaiken myötä lopulta myös koko ihminen?

Kun antautui päälle hyökyvien katoamisten aaltojen vietäväksi, ne kantoivat luonnostaan jonnekin, minne oli tarkoituskin asettua.

Romaanin sisällä etenee päähenkilön kirjoittama tarina, joka sekin kertoo kadottamisesta ja katoamisesta. Sen fonttina on kertomukseen sopien vanhanaikainen kirjoituskoneen kirjaimisto, mutta luvattoman suttuisena, vaikealukuisena.

Romaani on surumielisen kiehtova ja oudosti kaunis, mutta myös pelottava. Lähes kaksi vuosikymmentä sitten ilmestyneenä se on ihmeen ajankohtainen näinä valeuutisten ja salaliittoteorioiden aikoina.