Kirkkomaalarit

Anneli Kanto herättää keskiajan eloon romaanissaan Rottien pyhimys (Gummerus, 2021; 409 sivua). Se on lumoava matka 1500-alun Suomeen sekä kirkkomaalarien ja etenkin Pelliina-nimisen tytön maailmaan.

Hattulan kirkkoon on tilattu seinämaalaukset. Erinäisten sattumien vuoksi kiertävät kirkkomaalarit päätyvät pestaamaan joukkoonsa paikallisen nuoren naisihmisen, jota pidetään omituisena ja syrjitään. Pelliinan kuitenkin tiedetään osaavan piirtää, koska hän, tiilimestarin ottotytär ja myös oppipoika (vaikkakin tyttö), valmistaa, koristelee ja myy saviesineitä.

Kaikkien — ei vain Pelliinan ja maalarimestarien vaan myös monien kyläläisten — elämä muuttuu.

Menimme kirkkoon etuhuoneen läpi niin kuin tavallisesti, mutta etuhuoneessa henkeni aivan salpautui ja polvistani katosi voima ja siinä ja siinä että en pudonnut istualleni tiililattialle.
Seinällä oli kaksi alastonta ihmistä. He olivat valtavan suuret ja juoksivat koska kolmas ajoi heitä takaa keppi kädessä.
Säikähdin niin että minulta pääsi kimeä kauhun huuto ja pakenin itsekin juosten kirkon toiseen päähän pylvään taakse. Ajattelin että nämä ovat jättiläisiä joista mestari Rutger kertoi juttuja …
Toinen maalarimies tuli perääni ja sanoi ettei tarvitse pelätä sillä suuret ihmiset ovat seinään maalattuja kuvia ja he ovat maailman ensimmäiset ihmiset Aatami ja Eeva. Haukoin henkeäni mutta mies sanoi tule katsomaan ne katsottavaksi tehty ja pysyvät seinässä eivät ne sieltä hyppää eivätkä elä. Hän on maalari ja se toinenkin mies on maalari ja he ovat kuvat tehneet.

Kanto kirjoittaa tyylillä, joka vie suoraan Pelliinan elämään, maailmaan, ajatuksiin ja tunteisiin. Hän herättää historian eloon ja onnistuu sekä viihdyttämään että ajatteluttamaan. Mikään historiadokumentti kirja ei voi olla, sillä tuosta ajasta on kovin vähän säilyneitä dokumentteja, mutta fiktiotahan romaani onkin. Kirkon maalanneista ihmisistä ei tiedetä mitään, mutta heidän työnsä on yhä olemassa, ja romaanissa he elävät ja tekevät työtään.

Pelliina minäkertojana tulee lähimmäs. Muista — kuten Andreas- ja Martinus-maalareista sekä Vilppu-apulaisesta, kirkonisännästä, kirkkoherrasta ja ylimyksistä Hämeen linnassa — kertoo kaikkitietävä kertoja. Jokainen piirtyy todelliseksi ajatuksineen, tekoineen ja tunteineen.

Kirkkoherra ei tänään nauttinut aamusta eikä edes raikkaasta oluesta, sillä häntä ahdisti reliikin kohtalo. Asia painoi hänen omaatuntoaan, ryösti mielenrauhan, vei yöunet ja ruokahalun. Kauhea asia sammutti elämästä värin ja ilon. Aamuisin kirkkoherra nousi vuoteeltaan tokkuraisena ja pää painavana. Hän ehti muutaman hetken ihmetellä oloaan, ennen kuin muisti. Reliikki. Kristuksen ristin korvaamattoman arvokas siru. Poissa. Hukattu. Kadonnut. Ryöstetty.

Hattulan kirkon maalaaminen oli valtava urakka, sillä vaikkei kirkko ole erityisen suuri, koristeltiin sen kaikki seinät, kuvitettiin kaikki Raamatun tärkeimmät kohdat, joista muodostuu noin 200 kuvan kertomus, ikään kuin sarjakuva, lukutaidottomalle kansalle.

Ennakolta en pitänyt kirjan nimestä enkä ollut erityisen kiinnostunut kirkkomaalauksesta, mutta onneksi en jäänyt luulojeni vangiksi tai varaan, vaan sekä ensin kuuntelin (Erja Manton upeana suorituksena) ja myöhemmin myös luin kirjan. Niin hieno se on.

Viime kesän lomareissuun oli kutakuinkin pakko liittää visiitti Hattulan Pyhän ristin kirkkoon näkemään kirkon maalaukset omin silmin ja yrittämään kuvitella, millaista niiden katseleminen on ollut tuoreeltaan ihmisille, joille värikkäät ja suuret kuvat (tai minkäänlaiset) ovat olleet aivan uusi ja ihmeellinen asia.