Niin kuin mekin anteeksi annamme

Meitä vastaan rikkoneet (Tammi, 2022; 375 sivua) on Camilla Nissisen esikoisromaani. Teos on kauniin karmea kertomus nuoren naisen ahdistuksesta ja syömishäiriöstä sekä rajoittavasta – mutta samalla tutun turvallisesta – uskonyhteisöstä ja sille omistautuneesta perheestä.

Syntini juoksevat filminauhana silmieni editse. Katsoin salaa Sabrina, teininoita -sarjaa, näin unta maailmallisesta pojasta ja kirjoitin jokseenkin arveluttavia merkintöjä naapuripulpetissa istuvan tytön Ystäväni-kirjaan. Varastelin maahan tippuneita syntymäpäivämakeisia ja imeskelin niitä posket lommolla, kun kukaan ei ollut näkemässä. Olin luisumassa väärille teille.

Romaanissa vuorottelevat jaksot päähenkilö Siljan nuoruudesta eristävässä uskonnollisessa yhteisössä ja myöhemmästä elämästä psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla. Välikkeinä on lainauksia Jehovan todistajien julkaisuista.

Peilejä on kaikkialla: konventeissa, valtakunnansaleissa, sairaaloissa, jumppasaleissa, luentohuoneissa, uutuuttaan kiiltävän Audin kyljessä ja vieraan ihmisen silmissä. Jokaisessa heijastavassa pinnassa.
…
Raamattu on Jehovan todistajien peileistä tarkin. Se paljastaa synnit, virheet ja pahat ajatukset. Peiliin vilkuileminen ei riitä, sillä silloin jokin pieni tahra saattaa jäädä huomaamatta. Peilin eteen pitää tehdä kotinsa, sen edessä täytyy punnita omia motiivejaan ja toimintatapojaan. … Peilit eivät jätä mitään pimentoon ja vaikka itse haluaisi sulkea silmänsä, pakoon ei pääse. Joku toinen saa kiinni joka tapauksessa.

Miehiä totellaan, poikia kannustetaan, naisia ja tyttöjä alistetaan kiittelemällä.

– Pääsee vielä pitkälle tuo sinun veljesi. Hänellä on mahtava teokraattinen ura edessään. Jos sinä olisit syntynyt pojaksi, olisit varmasti aivan yhtä hyvä puhuja. Aivan yhtä hyvä, hän toistaa ja taputtaa minua olkapäähän.
– Mutta minusta tuli tyttö.
– Niin tuli, ja teillä sisarilla on erittäin tärkeä osa Jehovan järjestössä. Olette miehen auttajia, oikeita tukipilareita. Niin Jehova on sen viisaudessaan tarkoittanut. … Te elätte tunteella, miehet järjellä, joten miehen tehtävä on johtaa ja opettaa. …
– Jumala on niin kovin viisas, sanon ja samalla mietin, miten tunteidensa vietävissä oleva Tarja Halonen voi olla Suomen presidentti.

Siljan perheen sisällä äidillä vaikuttaa kuitenkin olevan isää enemmän valtaa. Tai sitten isä vain jää tytön elämästä sivuun, kun äiti ohjaa Siljaa kohti oikeaa pukeutumista, hyvää käytöstä, hoikkaa vartaloa ja tulevaisuutta kenttätyössä eli ovikelloja soittelevana käännyttäjänä.

Silja on kuitenkin älykäs ja utelias. Hän lukee salaa muutakin kuin uskonnollista kirjallisuutta. Ja koulussa on Aapo, kiltti ja hyvä, mutta mahdoton, ”maailmallinen”.

Hän ajattelee, että suurin niistä on rakkaus, eikä tiedä, että oikeasti suurin on pelko. Näen, että Aapon on vielä hyvä olla, hänen päivänsä on edelleen valoisa, mutta horisontissani nousee myrsky.
Vaikka aurinko paahtaa ja kesäpäivä on levottoman kuuma, alan täristä. Veri pakenee ja sydämeen laskeutuu hätäännys. Haluan enkä kuitenkaan pysty. Toivon, vaikka toivoa ei ole. En löydä sanoja, joilla kertoa, että olen Raamattuni vanki. Minun lakikirjani sanoo, ettei valolla ole mitään tekemistä pimeyden kanssa ja hän on yön lapsi kun taas minä kuljen kohti ikuista elämää.

Kumpi vaikuttaa Siljan syömishäiriöön enemmän, äidin jatkuvat omat dieetit ja vyötärönympäryksen mittailu ja tyttären ulkonäön kommentointi vaiko uskonyhteisön epätasa-arvoinen, eristävä, vaativa, kaiken nielevä luonne?

– Paino on laskenu, vastaan.
– Se on ihana tunne, eikö olekin? Vieläkö sua pyörryttää?
– Ei ollenkaan, valehtelen.
Minulla on tosiasiassa aivan helvetillinen nälkä. Äiti sanoo joka aamu, että paha olo häviää kyllä, että dieetti on rakennettu tappamaan kaikki mieliteot ja että se on vähän niin kuin paastossa. Ensin etoo, mutta sitten kehon valtaa euforia.
Euforiaa ei ole näkynyt.

Äiti ei ehkä ymmärrä, mitä tekee lapselleen, mutta uskonoppineet kyllä tietävät tarkalleen, mitä ovat tekemässä. Kysymyksiä ei sallita ja kokoontumisissa kaikki vastaukset luetaan suoraan Vartiotorni-lehdestä. Itsenäinen ajattelu on kielletty, sillä Harmageddon voi tulla milloin vain.

Koulunkäynti päättyy ylioppilaaksi pääsyyn. Korkeakoulutusta ei suvaita. Silja päätyy pienelle paikkakunnalle ansaitsemaan elantonsa siivoustöissä ja taivaspaikkansa kokouksissa ja ovelta ovelle kiertämällä.

En halua kertoa, ettei minulla ole ketään, jonka kanssa puhua. En halua tunnustaa, että veljellinen rakkaus on sitä, että toiset ovat parempia kuin toiset.

Television luonto-ohjelman katsominen (kokonaan, toisin kuin lapsuuskodissa) voi aiheuttaa ahdistusta, kriisin.

Hakkaan takaraivoa hitaasti asiakaapin ovea vasten. Ajattele jotakin muuta, sanoin itselleni, mutta mietin vain kenguruita, enkä voi ymmärtää, miten ne ovat päässeet vedenpaisumuksen jälkeen Araratilta Australiaan.

Lopulta syömishäiriöt vievät hengenvaarallisesti laihtuneen nuoren naisen pakkohoitoon. Ymmärrys yhteisön sairaudesta sen sijaan vie vapauteen, erokirjeen kirjoittamiseen ”veljille”.

Camilla Nissinen on taitava kirjoittaja, jonka uralle toivon loistavaa jatkoa. Meitä vastaan rikkoneet on herkkä ja voimallinen selviytymistarina, joka koskettaa ja pistää vihaksi.

Syön porkkanatikkuja ja sinappia, juon vihreää teetä. Laitan ylleni vielä yhdet sukkahousut. Kääriydyn huopiin. En uskalla rasvata reisiäni, koska pelkään, että ihorasva lihottaa. Pesen kylpyhuoneen kahdesti ja ostan vessanpönttöön raikastimen. Se sotkeutuu Coca-Colan seassa uiskentelevista ruuanjämistä ja alkaa haista mädäntyneeltä. Jään sänkyyn, vaikka on kokousaamu. Sataa lunta. On pimeää.

Teos pääsi Savonia-kirjallisuuspalkinnon kuuden parhaan joukkoon viime vuonna. Minusta palkinto olisi kuulunut Nissiselle.