Thomas Cromwell

…hän tuntee lähes pakonomaista tarvetta puolustaa isäänsä ja lapsuuttaan. Mutta on hyödytöntä puolustautua. Ei kannata selittää. On heikkoutta kertoilla hupaisia tarinoita. Viisainta on kätkeä menneisyytensä, vaikka mitään kätkettävää ei olisi. Miehen vahvuus on puolivalossa, hädin tuskin nähdyssä kädenliikkeessä ja kasvojen ilmeessä, joka jää tulkitsematta.

Luin Hilary Mantelin historialliset romaanit Susipalatsi (Teos, 2011; Wolf Hall, 2009; suomentanut Kaisa Sivenus; 797 sivua) ja Syytettyjen sali (Teos, 2012; Bring Up the Bodies, 2012; suomentanut Kaisa Sivenus; 508 sivua) peräkkäin ja ahmimalla. Nyt odotan kärsimättömänä laki- ja valtiomies Thomas Cromwellin (1485–1540) ympärille kiedotun tosipohjaisen tarinan päätösjaksoa Kuningashuone.

Kaksi tuntia. Kaksi kuningasta. Olisitko arvannut, Walter? Hän seisoo nuuhkien suolaista tuulta ja puhuu kuolleelle isälleen.

Tarina alkaa väkivaltaisesta kohtauksesta juopon sepän ja tämän nokkelan pojan välillä. Köyhyydestä ja isästään lopullisesti tarpeeksi saaneena 15-vuotias Thomas Cromwell karkaa maailmalle ja aloittaa uskomattonsa yhteiskunnallisen nousunsa.

Hän, Cromwell, ei enää sorru äkkipikaisuuteen, eikä juuri koskaan väsy. Esteet raivataan pois, kiukku lepytetään, solmut puretaan. Nyt vuoden 1533 käydessä loppuaan hänen henkensä on luja ja tahtonsa jämerä, eikä mitään näy ulospäin. Hovin ihmiset näkevät, että hän pystyy ohjailemaan ja muuttamaan asioiden kulkua. Hän pystyy ottamaan harteilleen muiden pelot ja tarjoamaan ihmisille turvaa epävarmassa maailmassa, tämän kansan parissa, tämän dynastian hallituskaudella, tällä kurjalla sateisella saarella maailman laitamilla.

1500-luvun maailmassa Cromwellin taustalla ei pitäisi olla edes mahdollista päätyä kuninkaan tärkeimmäksi neuvonantajaksi, mutta sellainen hänestä Henrik VIII:lle tulee.

Hän on mestari Cromwell, joka ei lohtua löydä, mestari Cromwell, jota kukaan ei tunne, ei taida selittää, eikä – mikä jää nähtäväksi – päihitä.

Mantel on uskomattoman taitava kertoja, joka tekee henkilöistään täydellisen inhimillisiä. Uppouduin perinpohjaisesti Tudorien aikakauden tapahtumiin ja tunnelmiin, ihmisten arkielämään ja suuriin aatteisiin, pieniin yksityiskohtiin ja valtaviin mullistuksiin, inhimillisiin tragedioihin ja vallanpitäjien juonitteluihin, maailman muuttuessa renessanssin ja reformaation kynnyksellä.

Siinä on hänen jokapäiväinen peitelty ristiretkensä: saada Henrik äidinkielisen raamatun taakse ja saada kirja jok’ikisen maan kirkkoon. Hän on jo hyvin lähellä ja uskoo saavansa Henrikin suostumaan. Hänen ihanteensa olisi yksi ainoa maa ja siinä yksi ainoa raha, yksi ja sama mittaus- ja punnitusjärjestelmä ja ennen kaikkea yksi kieli, joka olisi jokaisen hallussa. Ei tarvitse mennä Walesiin tullakseen ymmärretyksi väärin.

Kesäkuussa suomeksi ilmestyvää päätösosaa lukemattakin uskallan sanoa koko Cromwell-trilogiaa suureksi mestariteokseksi.

Mantelilta on suomennettu myös novellikokoelma Margaret Thatcherin salamurha, josta en suuremmin pitänyt, sekä muistelmateos Vain varjo häälyväinen, jota en ole vielä lukenut. Toivon, että saisimme suomeksi – taitavan Kaisa Siveniuksen työnä – palkitun tekijän muutakin tuotantoa.

mantelsyytettyjen

Muistokirjoittamisen vaikeus

Hänelle on vähitellen alkanut muodostua käsitys siitä, miten kuolleista on tapana kirjoittaa.

Anja Portinin esikoisromaanin Muistokirjoitus (S&S, 2019; 252 sivua) päähenkilön Julian pitäisi kirjoittaa äitinsä – erityisesti satutulkinnoistaan tunnetun ääninäyttelijän – muistokirjoitus.

Äiti tosin elää vielä ja pyytänyt sitä itse, jotta voisi valvoa, mitä hänestä kuoleman jälkeen kirjoitetaan. Naisten suhde ei ole mutkaton eivätkä Julian lapsuusmuistot helppoja. Hän alkaa kuitenkin penkoa äitinsä arkistoja ja vajoaa pian menneisyyteen ja muistoihin niin, että oma lapsi uhkaa unohtua.

Ensin Julia ei ole ajatuksissaan ja mielessään läsnä, lopulta ei enää fyysisestikään kotona. Aaro-poika on mainio hahmo ja tuli minua lähemmäksi kuin Julia. Se, mitä hänelle pimeänä ja lumisena pakkasiltana tapahtuu, koskettaa.

Portin kirjoittaa muutoksesta ja murtumisesta eleettömästi; sillä tavalla kauniisti, ettei Julian ahdistuneisuus käy kimppuun, vaan pysyy kuin lasisen tai jäisen pinnan alla. Julia jää etäiseksi.

Dialogin melkein täydellinen puuttuminen tekee kaikesta jotenkin hiljaista, vaiennettua.

 

 

Kurkistus Japaniin

Olin taitava matkimaan meille takahuoneessa näytettyä videota ja kouluttajan antamaa mallia. Kukaan ei ollut aiemmin opettanut minulle, millaisia normaali ilme ja ääni olivat.

Lähikaupan nainen (Gummerus, 2020; Konbini ningen, = コンビニ人間, 2016; suomentanut Raisa Porrasmaa; 126 sivua) on Sayaka Muratan pieni romaani 36-vuotiaasta Keikosta, joka on ollut töissä samassa lähikaupassa eli konbinissa 18 vuotta. Sellainen ei ole urakeskeisessä japanilaisessa kulttuurissa kenenkään mielestä sopivaa eikä oikein.

En itsekään tiennyt, miksi mikään muu työpaikka ei tullut kyseeseen. Konbinissa oli täydelliset toimintaohjeet kaikkiin tilanteisiin. Vaikka pystyin muuttumaan myyjäksi, en edelleenkään tiennyt, miten olla tavallinen ihminen ohjeiden ulkopuolisessa maailmassa.

Keiko viihtyy mainiosti omassa elämässään, mutta ystävien ja perheen paine hankkia kunnon työ ja/tai mennä naimisiin ja saada lapsia käyvät lopulta liian suuriksi. Elämänsä tarkoituksen rutiineista ja pienestä työyhteisöstä vakituisine asiakkaineen löytänyt nainen päätyy äärimmäisiin keinoihin voidakseen jatkaa lähikaupan myyjäjänä.

Jos jotakuta pidetään outona, hänelle ei sallita salaisuuksia. Ihmiset uskovat, että heillä on oikeus selvittää hänen käytöksensä syyt, tunkeutua yksityisalueelle.

Surullisen hupaisa pienoisromaani on tarkka ja yllätyksellinen kuvaus japanilaisen suoritusyhteiskunnan työkulttuurista ja niin naisiin kuin miehiin kohdistuvista paineista. Viihdyttävä ja näennäisen kevyt, mutta myös traaginen ja kriittinen.