Kun pieni jää suurten jalkoihin

Sota oli jättänyt jälkensä, mutta kesäisen pyhäpäivän kuumuudessa kaikki huolet ja menetykset olivat kuin pois haihtuneet. Hän katseli noita ihmisiä, jotka olivat kyllä vieraita, mutta eivät vihamielisiä. Eivät missään tapauksessa vihollisia. Vihaa synnyttivät vain heidän johtajansa ja ne, jotka rikastuivat ja hyötyivät vihasta.”

Virolaisen Ilmar Taskan romaani Pobeda 1946 (WSOY, 2018; Pobeda 1946, 2016; suomentanut Jouko Vanhanen; 315 sivua) on synkästä aiheestaan helppolukuinen ja sujuva romaani. Samaan aikaan raskas ja herkkä teos kertoo pienestä pojasta, joka tutustuu Pobedalla ajelevaan setään sodanjälkeisessä Tallinnassa.

Nainen tiesi, ettei se loppuisi koskaan.

He tahtovat, että myisin mieheni ja jopa oman sisareni. Kenet vielä?

He ovat sulkeneet rajat ja lopettaneet sodan. Nyt on tarpeen luoda uusia vihollisia. Manipuloida, valehdella, vainota.”

Mistäpä voisi pikkupoika aavistaa, että hänet värvätään vakoilijaksi, että hän saattaa vaaraan niin takahuoneessa piileksivän isänsä, peräänantamattoman äitinsä kuin oopperalaulaja-tätinsäkin.

Poika koetti ratkaista, kuka puhui totta. Kieroiliko setä vai valehteliko täti? Kuka oli sankari ja kuka kansanvihollinen? Saattoiko toisen sankari olla toisen petturi?”

Lukiessani romaania eläydyin vahvasti päähenkilön, pojan, maailmaan — koin näkeväni aikuisten oudon maailman hänen kauttaan. Nyt jälkiajatuksissani aikuisten tekojen uhriksi joutuva poika rinnastuu pieneen Viroon, joka jää suurvaltojen valtapelien pelinappulaksi.

Osallistun tämän kirjan lukemisella ja tästä kirjoittamalla Reader, why did I marry him? -blogin Rakas Viro -haasteeseen.

rakas viro

Mainokset

”Ei, jäähain maailmaan ei voi eläytyä.”

En ole tietokirjallisuuden suurkuluttaja, mutta hyvin kirjoitettu ei-fiktio houkuttelee silloin tällöin.

Meren kirkkaasta kirjastosta puhaltaa pehmeä tuuli. Valo pilkkoutuu yllämme pilvien välistä, ja kun säteet osuvat veteen, ne taipuvat kuin epäsäännölliset verbit.”

Morten A. Strøksnesin teoksesta Merikirja eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana (Gummerus, 2018; Havboka. Eller Kunsten å fange en kempehaj fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider, 2015; suomentanut Katriina Huttunen; 312 sivua) kiinnostuin katseltuani ja kuunneltuani Yle Areenasta HelsinkiLit-kirjallisuustapahtuman keskustelun, jossa Juha Hurme puhui kirjailijan kanssa. Teos onkin sukua Hurmeen Niemelle.

Kirjailija-toimittaja Morten matkustaa Oslosta useamman kerran vuodessa pohjoiseen, Länsivuonolle, Lofoottien lähelle, ystävänsä, taiteilija-moniyrittäjä Hugon luo. Ystävysten haaveena on onnistua pyytämään salaperäinen, muinainen jäähai. Sellainen on kertomuksen — sillä kertomuskin tämä on — juoni.

Kumpikaan meistä ei ole alkanut epäillä päähänpistoamme. Päinvastoin, mehän tiedämme, että jäähai ui alapuolellamme, ja olemme varmoja, että saamme pyydettyä sen.”

Juoni, kertomus, kalareissujen sarja on kuitenkin vain pintaa, hieman absurdi ikuisten poikien seikkailu ja päähänpinttymä.

Teoksen teema on toinen, vakava, krittinen:

Norja jakaa jo nyt miljardeja pelastaakseen sademetsiä Brasialiassa, Ecuadorissa, Indonesiassa, Kongossa ja muissa tropiikin maissa. Meillä itsellämme on yhtä ainutlaatuinen paikka, merenalainen Serengeti, mutta siellä maailman mahdollisesti rikkain maa alkaa porata öljyä.”

Samaan aikaan asiallisesti ja runollisesti, salahumoristisesti ja kuolemanvakavasti Strøksnes kertoo tosiasioita merten ja merenelävien sekä koko maapallon tilasta.

… plankton tuottaa yli puolet siitä hapesta, jota me hengitämme. Jos plankton kuolee, maapallosta tulee meille asuinkelvoton.”

Suosittelen upeasti kirjoitettua ja taitavasti suomennettua kirjaa kaikille, joita kiinnostaa maapallon tila ja tulevaisuus.
Meri pärjää mainiosti ilman meitä. Me emme pärjää ilman sitä.”
Vuonna 1965 syntynyt Morten A. Strøksnes on norjalainen toimittaja ja kirjailija. Merikirja sai kotimaassaan Finlandia-palkintoa vastaavan Bragen.

Dekkariviikko 2018: 7 — Ruotsin Happy Valley

Annabelle (Otava, 2018; Annabelle, 2017; suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom; 365 sivua) on Lina Bengtsdotterin palkittu dekkari, jonka miljööstä ja tapahtumista tulee mieleen ironisesti nimetty hieno brittiläinen tv-sarja Happy Valley. Siinä yorkshirelaisen pikkukaupungin poliisin todellisuutta ovat muun muassa huumeet, omaisuusrikollisuus ja ei-toivotut teiniraskaudet. Sekä Happy Valleyssä että Annabellessa kaikki keskeiset henkilöt ovat naisia. Sellaisesta on populaarikulttuurissa huutava pula.

Bengtsdotterin teos sijoittuu pieneen — ja todelliseen — Gullspångin ruotsalaiskylään, jossa 17-vuotias Annabelle katoaa kesäisenä yönä. Tukholmasta lähetetään tapausta selvittämään nopeasti urallaan edennyt nuori rikostutkija Charlie Lager, joka on kotoisi Gullspångista. Työkeikka tarkoittaa hänelle myös palaamista lapsuus- ja nuoruusmuistoihin, jotka ovat kaukana idyllistä.

Annabelle on jännittävä, surullinen ja taidokas rikosromaani. Ei mitään kevyttä kesähöttöä, muttei perustelematonta raakuuttakaan.

Dekkariviikko lukublogeissa

dekkariviikko2018