Esseitä lukemisen tulevaisuudesta

Lukutato ja lukemisen suosio heikkenevät. Ihmiset haluavat tehdä jotain muuta kuin lukea. Kuulostaa kummalliselta minusta, jolle lukeminen on oleellinen osa elämää. Tai niin kuin Marjatta Kupias kirjoittaa:

Lukeminen avasi minulle ihan oman yksityisen maailman, jossa kaikki oli mahdollista, eikä minun tarvinnut jaksaa tai esittää mitään.

Esseekokoelma Mitä tapahtuu huomenna lukemiselle? (WSOY, 2010; 176 sivua) kokoaa yhteen 14 suomalaisen ajatuksia lukemisen tulevaisuudesta. Kirjan lopussa on vielä yhdeksän lyhyttä haastattelua aiheesta.

Näkökulmia on yhtä monta kuin kirjoittajiakin. Jaakko Mikkola tuo ilmi, että ilmastopäästöjemme kannalta painetut kirjat eivät ole kovin raskaita. Minna Rytisalo toteaa, että lukeminen on tietenkin hidasta ja kömpelöä, jos ei koskaan lue. Aura Nurmen mukaan tarve kirjoittaa, lukea, omaksua ja tulla kuulluksi sekä kuunnella ovat sisäsyntyisiä tarpeita. Maria Laakson mielestä lukutaito ei ole yksityinen kyky, vaan sosiaalisuuden ja yhteisöllisyyden muoto, kun taas Heli Laaksonen ylistää kirjan vapauttavaa vuorovaikuttamattomuutta, yksisuuntaisuutta, mykkyyttä ja muuttumattomuutta.

Pekka Salmisen käsityksen mukaan nuorten lukuinto on laskenut, koska heitä kiinnostavia kirjoja julkaistaan liian vähän. Johanna Vehkoo kirjoittaa misinformaatiosta ja disinformaatiosta. Kaarina Hazard osoittaa informaation yltäkylläisyyden vaarat. Suvi Auvinen kertoo kirjakauppojen katoamisesta. Kevin Lankinen kertoo lukemisen auttavan hahmottamaan, millaisessa maailmassa elämme ja miten siihen voi vaikuttaa.

Päivi Kosonen kirjoittaa lukupiireistä, joita pitää lukemisen tulevaisuutena. En ole siitä yhtä varma, mutta tästä olen:

Romaanin lukemisen vaikuttavuus perustuu lukijan ja tekstin vuorovaikutukseen. Lukeminen ja tekstin merkityksen syntyminen on siis kaksisuuntaista liikettä. Lukija antautuu tekstin rytmiin ja sen ääniin ja herättää näin tekstin eloon. Mutta samalla kirja muovaa lukijaa, herättää henkiin hänessä uinuvan muiston tai tulevaisuuden kaiun, synnyttää ajatuksen tai oivalluksen, kirkastuksen hetken, jossa sisäinen ja ulkoinen todellisuus hetkeksi yhtyvät lukijan mielessä. Lukijan mieli liikahtaa.

Teoksen esseet valottavat kirjojen lukemisen tulevaisuutta monesta näkökulmasta, mutta kokonaiskuvaa ei synny. Jotkut ovat pessimistisiä, toiset toiveikkaita, monet ennakoivat muutoksia.

Yleensä en kommentoi kirjojen kansia, mutta nyt on pakko: Onko lukemisen tulevaisuuden kuva tosiaan näin ankea?

 

 

Naistenviikko 2020 – ovatko naiset vain poikkeus miesten maailmassa?

… se, mikä tuntuu objektiiviselta, voi olla erittäin mieskeskeistä … Tosiasiassa jonkin arvokkaana pitäminen on mielipidekysymys, ja mielipiteet muovautuvat kulttuurin mukaan. Ja jos kulttuuri on yhtä mieskeskeinen kuin meillä, se on väistämättä naisia syrjivä. Oletusarvoisesti.

Caroline Criado Perez on koonnut palkittuun teokseensa Näkymättömät naiset – näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille (WSOY, 2020; Invisible women – exposing data bias in a world designed for men, 2019; suomentanut Arto Schroderus; 411 sivua) hengästyttävän ja raivostuttavan määrän dataa ja – etenkin – datan puutetta siitä, miten moni asia maailmassa on suunniteltu ajatellen vain miestä normina, ihmisenä, josta nainen on poikkeus, poikkeama, hankaluus, olematon, toinen. Silloinkin, kun dataa myös naisia koskien on, eivät poliittiset päättäjät useinkaan hyödynnä sitä.

… luotamme edelleen miehiä koskevista tutkimuksista saatuun dataan ikään kuin se pätisi naisiin. Erityisesti valkoihoisia 25-30-vuotiaita, 70-kiloisia miehiä koskevaan dataan. Tämä on Referenssimies, ja hänen supervoimansa on kyky edustaa ihmiskuntaa kokonaisuudessaan, vaikka ei hän tietenkään edusta sitä.

Laaja teos kattaa aihealueita jokapäiväisestä arjesta (esimerkiksi lumen auraaminen ja vessojen määrä) työelämään (esimerkiksi vanhempainvapaat ja verotus), muotoilusta (esimerkiksi puhelimien koko ja autojen turvallisuus) lääketieteeseen (esimerkiksi lääketutkimusta tehdään edelleen valtavasti ainoastaan miehillä) ja julkisesta elämästä (esimerkiksi BKT & palkaton kotityö) kuolemiseen (esimerkiksi pandemiat ja luonnonkatastrofit). Monissa asioissa erot kulttuurien ja valtioiden välillä ovat suuria, mutta edes pohjoismaiset tasa-arvon mallimaat eivät pääse aina loistamaan.

Vakavia vammoja aiheuttavien työtapaturmien lisääntyminen naisilla liittyy sukupuolidatan puutteeseen. Koska työelämän tutkimus on perinteisesti keskittynyt miesvaltaisiin aloihin, tietomme siitä, miten naisten saamia vammoja voisi ehkäistä, on lievästi sanottuna hataraa. …
Hoito- ja siivoustyötä tekevä nainen saattaa työvuoron aikana nostaa enemmän kuin rakennustyöntekijä tai kaivostyöntekijä. … Toisin kuin rakennustyöntekijät ja kaivostyöntekijät, nämä naiset eivät useinkaan mene kotiin lepäämään, vaan tekevät heti perään toisen, palkattoman työvuoron, johon kuuluu lisää nostamista, lisää raahamista, lisää kyykistelyä ja hinkkaamista.

Törmäystestinuket ovat miehiä. Naisille ei puhuta kehitysyhteistyöhankkeissa. Terveydenhuollossa väheksytään naisten oireita. Palkaton hoiva- ja kotityö jätetään pois laskuista, vaikka se voisi rikkaissa maissa muodostaa jopa puolet BKT:sta ja köyhissä maissa niinkin paljon kuin 80 %.

Kirjoittaja törmäsi teosta laatiessaan kerta toisensa jälkeen siihen, että naisten mittaamista, datan keräämistä naisista, pidetään liian monimutkaisena. Ajatellaan, että naisten pitäisi olla enemmän miesten (eli normi-ihmisen) kaltaisia eikä niin hormonaalisia, julkisilla liikennevälineillä sekavasti paikasta toiseen liikkuvia, epäsäännöllisesti työskenteleviä, korkeaäänisiä, pienikokoisia, jopa raskaanaolevia.

… naiset ovat epänormaaleja, epätyypillisiä, ihan vääränlaisia. … Yksinkertainen on toki helpompaa. Yksinkertainen on toki halvempaakin. Mutta yksinkertainen ei heijasta todellisuutta.
… kun syötät tilastoja nielevälle algoritmillesi lukuja, joista puuttuu puolet maailman väestöstä, et oikeastaan luo big dataa vaan big sotkua.

Kirja voi kuulostaa raskaalta luettavalta ja paikoin se onkin, mutta myös erittäin mielenkiintoinen, tärkeä ja valaiseva. Toisiaan ote on myös humoristinen:

… tuntoaistipohjainen tilannetietoisuusjärjestelmä [TSAS] on ilmavoimien lentäjille suunniteltu liivi, johon sijoitetut kolmekymmentäkaksi anturia värisevät, jos lentäjä on väärässä asennossa, … selitetään, että ”TSASin ansiosta lentäjä tietää aina, miten päin on suhteessa maan pintaan”, vaikka toisaalta todetaan kepeästi, että ”värinän tuntee parhaiten karvaisella, luisevalla kohdalla ihoa, ja vaikeimmin pehmeillä, pulleilla ruumiinosilla”. Kun nyt naiset kuitenkin muodostavat 20 % Yhdysvaltain ilmavoimista ja heillä on rinnat eikä edes kovin karvaiset sellaiset, tämä liivi kuulostaa heille mahdollisesti ongelmalliselta ratkaisulta.

Kunpa tämä teos kuluisi datan kerääjien, algoritmien ohjelmoijien ja poliittisten päättäjien käsissä.

näknai

Naistenviikon haasteen takana on jälleen Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

 

 

Naistenviikko 2020 – johtaminen ja johtajuus

Miksi niin monesta epäpätevästä miehestä tulee johtaja? — Ja miten korjata tämä? kysyy Tomas Chamorro-Premuzic samannimisessä kirjassaan (Vastapaino, 2020; Why Do So Many Incompetent Men Become Leaders?: (And How to Fix It), 2019; suomentanut Tatu Henttonen; 179 sivua) ja vastaa lukuisin eri tavoin.

Kirjoittaja on persoonallisuustesteihin ja johtajuuden kehittämiseen erikoistunut työpsykologian professori, jonka mukaan johtajiksi sopimattomia johtajia on kaikkialla ja suurin osa heistä miehiä.

Hän etsii vastauksia kysymyksiin, miksi epäpätevät miehet pääsevät (helposti) johtajiksi ja pätevien (erityisesti naisten) on vaikea edetä urallaan? Lukuisiin tutkimuksiin vedoten kirjoittaja totetaa, että johtajavalinnoissa arvostetaan (miehissä) itseluottamusta, itsekeskeisyyttä ja narsismia liikaa ja aitoa pätevyyttä liian vähän.

Chamorro-Premuzic kertoo, miten uudenlaiset rekrytointilinjaukset auttavat valitsemaan johtoon oikeanlaista osaamista, ja valaisee, miten johtajien sukupuolijakauman tasoittaminen on kaikkien etu.

Vaikka teoksen väittämistä suurin osa perustuu tutkimusnäyttöön, oli kirjan alkupuolella – Miksi useimmat johtajat ovat huonoja, Itseluottamusta luullaan pätevyydesksi, Miksi pahikset voittavat, Karismamyytti – minusta paljon itsestäänselvyyksiä ja outojakin yleistyksiä. Loppupuolella taas keskityttiin pitkälti aika puisevasti siihen, voidaanko valmennuksella tehdä johtajista parempia; ja jos niin millaisella. Keskiosaa, jossa kirja lunastaa nimensä lupauksia, pidin mielenkiintoisimpana, koska siinä oli jossain määrin vastauksia siihen, mitä kirjalta odotin.

Sukupuolten tasa-arvon lisääminen ja johtamisen laadun parantaminen eivät ole ristiriidassa keskenään. Päinvastoin on vaikeampia palkata parempia johtajia lisäämättä naisjohtajien määrää.

Naistenviikon haasteen takana on jälleen Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

2601519