Kirjoittajan arkistot: Tuulevin lukublogi

Tietoja Tuulevin lukublogi

Lukija. Kirjabloggaaja. Kirjastoihminen.

Canthin nahkoissa

Kirjabloggaaja (KB) ja kirjastoammattilainen (KA) keskustelevat Tatu Kokon romaanista Kävelevien patsaiden kaupunki (Icasos, 2019; 370 sivua):

KB: Kirjan päähenkilö on 26-vuotias Vilja, joka työskentelee kirjastonhoitajana Kuopion kaupungin kirjastossa.

KA: Tai ehkä hän kuvittelee niin?

KB: Ai kuvittelee? Kirjassahan kerrotaan, miten hän menee töihin, hakee kirjavaunun ja hyllyttää kirjoja. Yhdessä kohtauksessa hän hakee tietokannasta jotakin.

KA: Hän on opiskellut kirjastonhoitajaksi Tampereen yliopistossa ja silti hän vain hyllyttää. Ehkä hän on tukityöllistetty? Tai työkokeilussa?

KB: Miten niin? Mitä tarkoitat? Hänhän rakastaa kirjoja ja kirjastoja.

Kirjasto on temppelini.
Ilman kirjoja ei ole jumalia, ei aikaa, ei mitään.
Kuopion pääkirjasto on minulle erityisen pyhä. Se on ollut aina lähellä sydäntäni. Olen viettänyt sen katveessa suurimman osan elämästäni.

KA: Sepä se. Hänen suhteensa kirjastoon ei ole ammatillinen eikä häntä kuvata tekemässä kirjastonhoitajan tehtäviä. Hänellä on mielenterveysongelmia ja vahva mielialalääkitys. Hän joko leikkii olevansa kirjastossa töissä tai on siellä jonkinlaisena apulaisena, ei akateemisesti koulutetun ammattilaisen tehtävässä.

KB: Vaihdetaan aihetta. Hän harrastaa kirjallisuudentutkimusta. On varmaan opiskellut kirjallisuustiedettä tai kotimaista kirjallisuutta informaatiotutkimuksen sivuaineena. Sellainenhan on yleinen yhdistelmä.

KA: Totta. Minulla oli pääaineena yleinen kirjallisuustiede ja yhtenä sivuaineena silloinen kirjastotiede ja informatiikka, nykyinen informaatiotutkimus. Valmistuin vuonna 1990. Vilja elää nykyajassa ja täyttää kirjassa 27-vuotta, eli hän on opiskellut aika äsken 2010-luvulla, aivan eri ajassa ja maailmassa kuin minä.

KB: Hän vaikuttaa aika maaniselta tutkijalta, leikkelee (kirjaston!) kirjoja ja kiinnittää leikkeet kotinsa eteisen seinälle, jossa hänellä on työpöytä. Ihmettelin, miksi eteisessä, eikä omassa huoneessa.

KA: Ehkä oma makuuhuone on liian pieni. Viljahan asuu vanhassa kerrostalossa sisarensa ja tämän miehen kanssa. Ehkä Viljan huone on pikkuiruinen palvelijankoppero. Tutkimustyö eli Canthin lukeminen ja Canthista lukeminen vie Viljan kuitenkin hyvin syvälle tutkimuskohteensa syövereihin, suorastaan tämön nahkoihin.

KB: Niin, siinä vaiheessa, kun hän päättää jättää psyykenlääkkeensä ottamatta ja lähtee kesäöiseen Kuopioon sen patsaiden seurassa.

KA: Ihmiset, jos päätätte jättää lääkkeenne ottamattaa, älkää tehkö näin:

Minä tyttö se vetelin iltalääkkeet muutama tunti sitten vessanpöntöstä alas.

KB: Miksi? Hänhän halusi, ettei Camilla-sisko, jonka luona hän asuu, saa tietää, vaan luulee, että hän kiltisti nielaisee lääkkeensä.

KA: Vieköön salaa apteekkiin. Niissä on sitä varten sellaiset säiliöt. Vessasta saa vetää alas vain jätöksiään ja vessapaperia. Ihmisten nielemienkin lääkkeiden sisältämiä aineita päätyy liikaa viemäriin, jopa tuhansia erilaisia lääkekemikaaleja, ei sinne tarvitse vielä käyttämättömiäkin lääkkeitä työntää. Jätevesien puhdistus on Suomessa tehokasta, mutta silti! Jäämät kiinnittyvät lietteeseen tai biohajoavat, mutta osa aineista päätyy vesistöön. Kai nyt kaikki ovat lukeneet huumausainejäämistä eri kaupungien vesissä?

KB: Älä ota fiktiota noin vakavasti! Vaikka itse kyllä ihmettelin joitain sanavalintoja kuten tätä:

Hänellä oli sininen t-paita ja farkkushortsit, ei vyötä. Jalassa kuluneet läpökkäät. Kaupungin hellekeliin sopiva varustus. Ikää ehkä parikymmentä. Sitä on vaikea arvioida toisrotuisesta.

KB: Sanan rotu käyttö ihmisestä särähti pahasti korvaan. Unesco suositteli jo vuonna 1950 rotu-käsitteestä luopumista ihmisistä puhuttaessa. Nykyisin käytetään tällaisesta sanaa rodullistaminen. Käsittääkseni on olemassa ihmisrotu Homo sapiens, joten oliko tämä henkilö kenties Homo neanderthalensis tai homo heidelbergiensis taikka kenties keiju, peikko tai haltia?

KA: Ei ole, vaan intialaistaustainen ja uskonnoltaan sikhi. Eikö olisi voinut kirjoittaa vaikka etnisesti toisesta tai erikulttuurisesta? Kerta vielä menisi, mutta se toistui:

Paikkansa jo vakiinnuttaneet muunrotuiset ovat joutuneet ahtaalle, kun pakolaiset ovat tulvineet Eurooppaan suurin odotuksin.

KB: Palataan kirjastoon. Vieläkö siellä hyssytellään?

KA: Ei minun kirjastoissani, mutta Viljan kyllä:

Minua hengästyttää tämä pitkä puheenvuoro, jollaista en olisi koskaan kuvitellut voivani käydä tuntemattoman miehen kanssa. En varsinkaan kirjastossa, jossa suut pidetään kiinni.

KA: Vanhanaikaista, hieman hellyttävää, jossain määrin ärsyttävää.

Hän haluaisi ehkä huutaa minulle jotakin, mutta tietää, ettei se olisi sopivaa tässä ympäristössä. Ei kirjastossa, joka on hiljaisuuden ja mietiskelyn, lukemisen ja rauhoittumisen pyhä retriitti, paikka jossa pelkkä vaimea yskiminen herättää paheksuntaa ja pientäkin kolahdusta mulkoillaan närkästynein ilmein.

KA: Useimmat kirjastoissa työskentelevät eivät pidä työpaikkojaan pyhinä. Eivät ne meille ole retriittejä, vaan työpaikkoja. Puhumme, saatamme yskiäkin. Miten asiakaspalvelukaan onnistuisi, jos ei voisi puhua ääneen? Taikka tapahtumat?

KB: Ehkä Vilja ei pidä siitä, että kirjastossa on tapahtumia?

KA: Tai kirjailija?

KB: Mitä ajattelet tästä?

Vanhempani ajattelivat, että heitin elämäni hukkaan hankkiutumalla niinkin turhaan ammattiin kuin kirjastonhoitajaksi. Kirjojen kanssa pelaaminen ei ollut eikä ole heidän mielestään oikeaa työtä, ei oikeaa tekemistä, sellainen pölyisten opusten järjestely paikasta toiseen.

KA: Kaipa tuo ”pölyisten opusten järjestely” on Viljan vanhempien mielikuva. Viljan (jos hän on kirjastossa töissä eikä vain kuvittele olevansa) luulisi tietävän, ettei kirjastonhoitajan ammatti ole ”kirjojen kanssa pelaamista”.

KB: Lopetetaan työnkuvan käsittely. Jokainen lukee kirjoja suhteessa omaan taustaansa ja tietämykseensä. Varmasti vaikkapa psykiatri lukee tätä toisin kuin me. Mitä ajattelit Leena Lumin henkuttamasta erotiikasta?

KA: En ihan samalla tavalla hullaantunut, muttei se mitenkään vaivaannuttavaakaan ollut niin kuin joskus.

KB: Vaivaannutko siis kirjallisesta erotiikasta?

KA: En, jos se on kirjoitettu hyvin. Mutta aika usein se on epäluontevaa, huvittavaa tai kömpelöä. Tässä ei ollut. Se sopi kirjan kokonaisuuteen.

KB: Muttei ollut kirjassa minusta parasta. Pidin eniten siitä, kun Vilja kulki patsaiden kanssa öisessä Kuopiossa.

KA: Minä myös, ja siitähän kirjan nimikin tulee. Vilja on silloin onnellisimmillaan, koska hän on vapaa. Entäs rakkaustarina?

KB: Siinä on Romeo ja Julia -piirteitä. Kummankaan vanhemmat eivät näytä olevan valmiita hyväksymään lapsensa rakastettua.

KA: Ja syitä riittää: uskonto, etninen tausta, kulttuurierot, Viljan sairaus…

KB: Ja Viljalle seksin odottaminen avioliittoon! Hauskasti kirjailija on tuonut sen asian käänteisenä nykypäivään. Canthin aikanahan vallitsi kaksinaismoraali, jonka mukaan naisten piti mennä neitsyinä naimisiin, mutta miehillä sai, ehkä jopa piti olla, seksikokemuksia ennen avioliittoa, ehkä sen sivussakin. Käytännössähän se tarkoittaa prostituution hyväksymistä, elleivät miehet ole toistensa kanssa.

KA: Eikä Canthilla ollut tasa-arvoa kannattavana naisena, ennen ehkäisyn keksimistä, muuta vaihtoehtoa kuin kannattaa siveyttä molemmille sukupuolille. Nainenhan joutui hirveään pulaan, jos tuli raskaaksi eikä ollut naimisissa. Miehille siitä ei seurannut mitään.

KB: Olet oikeassa. Meidän ajastamme on turha tuomita sitä tiukkapipoisuudeksi.

KA: Kummankin vanhempien luona miniä-/vävykokelasta kohdeltiin kyllä niin huonosti, että se meinasi mennä komiikan puolelle.

KB: Tragikomiikkaa. Onneksi Viljalla on kannustava Pette-setä, kirjan mukavin ihminen.

KA: Ehdottomasti. Jos jonkun kirjan henkilöistä haluaisin tavata, niin hänet. Mitä ajattelet maagisrealistisuudesta? Viljan sulautumisesta Minna Canthiksi, aikamatkailusta Canthin aikaan?

KB: Hienosti ne kohtaukset on mielestäni kirjoitettu. Ne kuvaavat hyvin Viljan mielenmaisemaa ja sitä, miten syvästi hän kokee ja eläytyy silloin, kun ei ota lääkkeitään tai ottaa vain osan niistä.

KA: Eli on ”hullu”, sekaisin, psykoosissa. Kokonaisuutena siis kelpo romaani?

KB: Enemmänkin! Alkuvaikeuksien jälkeen lähes ahmin. Ja sinusta?

KA: Kokonaisuus kelpaa kyllä oikein hyvin minullekin. Hienoa työtä.

Poikkeus: Tuulevin lukublogi sai kirjan numeroidun kappaleen 17/75 kirjailija-kustantajalta Icasos-kustantamon kolmen romaanin julkistamistilaisuudessa.

Mainokset

Dekkarifestivaali 2019

Osallistuin tänään ensimmäistä kertaa Dekkarifestivaaleille, jotka järjestettin nyt viidennen kerran, ensimmäistä kertaa Paasitornin hulppeassa juhlasalissa. Tilaisuus oli loppuunmyyty, vaikkeivät suuren salin kaikki paikat missään vaiheessa olleetkaan täynnä — johtuen oletettavasti oheisohjelmasta eli kirjallisista pikatreffeistä ja pakohuonepelistä rakennuksen tornissa. Niihin en osallistunut. Myös true crime -osuudet jätin väliin. Neljä haastattelua käytiin englanniksi, muut seitsemän suomeksi.

Päivä alkoi festivaalin ohjelmajohtaja Outi Mäkisen tervetuliaissanoilla, jonka jälkeen Jone Nikula haastatteli ruotsalaista David Lagercrantzia, kirjailijaa, joka on kirjoittanut jatko-osia Stieg Larssonin Millenium-sarjaan. Alkuperäiset olen toki lukenut, jatkoja en. En pitänyt Nikulan haastattelutyylistä ja kirjailijakin taisi olla ihmeissään, kun joutui monta kertaa kysymään ”mikä oli kysymys”. Myös juonipaljastuksia tehtiin, mutta minua se ei haitannut, koska en aio lukea näitä kirjoja. Muut sitten vastapainoksi välttelivät spoilaamista jopa enemmän kuin tarpeeksi. Uusimman ja viimeisen Lisbet Salander –romaanin nimi on Tyttö joka eli kahdesti.

Paula Arvas haastatteli ammattitaitoisesti Cilla ja Rolf Börjlindiä, Beck-käsikirjoittajina ammattitaitonsa hankkinutta ruotsalaiskirjailijaparia, jonka Olivia Rönning & Tom Stilton -dekkareista on tehty myös tv-sarja Nousuvesi. Kirjasarjassa on jo viisi osaa, mutta olen lukenut vain ensimmäisen. Tv-sarjan olen katsonut ja se on kuulemma saamassa jatkoa, jonka parissa viihtyneen, kunhan se Suomessa televisioon saadaan.

Keskustelemista, post-it-lappuja ja yhdessä loppuun saakka suunniteltua juonta hyödyntävät Börjlindit olisivat hyvin voineet osallistua myös seuraavaan keskusteluun, jossa Heikki Valkama haastatteli kahta kirjailijaparia eli Tomas Gadsia (Kaisa Nummela ja Satu Roos) sekä Pauliina Littorinia ja Antti Marttista nimenomaan siitä, millaista on kahdestaan kirjoittaminen. Olen lukenut Gadsin Pirulaisen, mutten toisen parivaljakon teosta Kolme punaista rubiinia. Teoksista ei paljon puhuttukaan, vaan kirjoittamisesta. Gads teki murhan iisalmelaisessa kahvilassa ja alkoi sitten kävellä Onkiveden rannoilla, Littorinin ja Marttisen menetelmä muistuttaa kerrosvoileivän rakentamista.

Sitten siirryttiin käsittelemään miljöön merkitystä, kun Petra Maisonen jututti kolmea kirjailijaa, Matti Remestä, Anu Patrakkaa ja Heikki Valkamaa, heidän kirjojensa tapahtumapaikoista eli Hangosta, Lissabonista ja Kiotosta. Kaikille paikan pitää olla tuttu, että siitä voi kirjoittaa. Ainakin hankolaiset tulevat helposti huomauttelemaan ”virheistä”. Näiden kirjailijoiden teoksia en ole (vielä) lukenut, mutta ainakin Patrakasta kiinnostuin.

Ennen lounastaukoa lavalle nousivat vielä norjalainen Heine Bakkeid, jonka Meren aaveet olen lukenut, ja jota haastatteli Marko Hautala. Kumpaakin on tituleerattu maansa Stephen Kingiksi. Bakkeid on tietenkin saanut vertailukohdakseen myös Jo Nesbøn, mutta minua kyllä huolestuttaa suuresti, jos Norjan rikosten ratkonta on näiden kirjailijoiden kehittelemien luvalla sanoen outojen miesten varassa.

Lounastauon jälkeen haastattelijana oli Leena Lehtolainen, joka toimi myös tapahtuman suojelijana — osaamatta itsekään oikein sanoa, mitä se tarkoittaa — ja haastateltavina ruotsalaiset Mariette Lindstein, jonka Lahko-sarja on mennyt minulta tätä ennen jotenkin ohi, mutta josta nyt kiinnostuin, sekä Ninni Schulman, jonka Hagfors-dekkarit luin heti viimetalvisen NordicNoir-tapahtuman jälkeen, johon Schulman myös osallistui ja jossa kiinnostuin hänen tuotannostaan.

Seuraavat kaksi sessiota jätin väliin, koska tosielämän rikoskertomukset eivät ole minun teekupposiani. Paljon en saanut irti all male panelistakaan. Siinä Jone Nikulan haastattelussa olivat Petri Karra, Max Seeck ja Arttu Tuominen. Heistä Tuomiselta olen lukenut kolme kirjaa, jotka olivat makuuni turhan väkivaltaisia.

Toiseksi viimeisessä sessiossa Marko Hautalan haastateltavina olivat uudet tekijät Patricia G. Bertényi ja Otto Hyyrynen, joista ensiksimainitun Salaisuuksien galleria alkoi kovastikin kiinnostaa.

Sokerina pohjalla oli päivän päätössessio, jossa yleisö oli mukana. Päivän aikana kuka tahansa meistä sai kirjoittaa kysymyksiä kirjailijakonkarikolmikolle Leena Lehtolainen, Matti Rönkä ja Jarkko Sipilä, joille festivaalijohtaja Outi Mäkinen niitä pienen lämmittelyn jälkeen tykitti. Tässä viihdyttävässä osiossa oli eniten spontaaniutta, keskustelunomaisuutta ja rentoutta.

Loppusanat lausui Leena Lehtolainen, jonka Valapatto-uutuudesta voi pian lukea arvioni Ruumiin kulttuurista.

Haastatteluille oli annettu aikaa 25 tai 30 minuuttia. Välillä se tuntui jopa pitkältä ajalta, kun lavalla oli vain haastattelija ja yksi kirjailija, joilla ei välttämättä synkannut, ja välillä tuo aika taas tuntui loppuvan aivan kesken, kun haastateltavia oli useampia ja juttu vaikutti luistavan.

Kaiken kaikkiaan päivä oli mukava ja mielenkiintoinen kokonaisuus. Tuskin tämä ainoaksi Dekkarifestivaalikseni jää. Ehkä ensi kerralla uskaltaudun illallisellekin.

Kuopio-trilogian päätös

Tuleeko minusta ikinä mitään? Eeva-Liisa mietti. Saanko vakituisen työn kaupungilta, opinko puhumaan englantia? Löydänkö kunnon miehen?

Marja-Leena Tiaisen romaanissa Kansian naiset (Icasos, 2019; 384 sivua) on kolme eri-ikäistä päähenkilöä. Eeva-Liisaa, Virveä ja Tuulikkia yhdistää työpaikka, Kuopion kaupungintalon kanslia.

1960-luvulle sijoittuvista trilogian (itsenäisistä) osista Kulmakaupan naiset ja Suoraa saumaa ja siksakkia tuttu Eeva-Liisa on aikuistumassa ja muuttamassa pois vanhempiensa luota vaatimattomasta mökistä saaressa. Nuori aviovaimo ja äiti Virve tekee kahta työpäivää, toista kansliassa ja toista illalla kotona. Puoliso korkeintaan leikkii lasten kanssa iltaisin ja suhtautuu huolettomasti perheen rahahuoliin, jotka valvottavat Virveä. Päivisin Virvellä on huono omatunto lasten hoitotädin kalseuden vuoksi. Keski-ikäinen Tuulikki asuu vanhan, sairastelevan äitinsä kanssa ja viihtyy kulttuurin parissa.

Kaikki kolme unelmoivat toisenlaisesta elämästä — yksi itsenäisyydestä ja romanttisesta rakkaudesta, toinen taloudellisesti vakaasta elämästä, puhelimesta ja pesukoneesta, kolmas vähemmän yksinäisestä lähitulevaisuudesta (ja gynekologisten vaivojen loppumisesta).

Eletään 1970-luvun alkupuolta, jolloin monenlaiset yhteiskunnalliset aatteet ja kulttuuriset virtaukset vaikuttivat ihmisten elämään myös savolaisessa maakuntakeskuksessa. Kaupungintalon herroilla käy vieraita lähinnä itäblokin maiden ystävyyskaupungeista, tanssiravintoloissa esiintyy strippareita, muoti suosii niin miniä kuin maksiakin, elintaso nousee, ja sensaatiolehdissä kirjoitetaan avoimesti seksuaalivähemmistöistä. (Toisin kuin kirjassa sanotaan, homoseksuaaliset teot eivät olleet Suomessa kriminalisoituja enää 70-luvulla, mutta tautiluokituksessa homoseksuaalisuus kyllä pysyi aina vuoteen 1981.)

Monenmoista kaikille keskushenkilöille tapahtuukin ja niiden tapahtumien, sekä henkilöiden tunteiden ja tuntemusten, parissa kyllä viihtyy. Julkistamistilaisuudessa kirjailija kertoi romaaninsa sopivan niin sanotun rennomman kirjallisuuden ystäville. Muuhun lajityyppiin sitä onkin vaikea yrittää tunkea. Romantiikkaa on, muttei niin paljon, että se määrittelisi kokonaisuutta. Jännityselementit liittyen lähinnä Virven (äidin) menneisyyden salaisuuksiin ovat vähäisiä. Politiittisia aatteita vain sivutaan, vaikka kunnallisvaalit ovatkin ajankohtaiset, eikä naisten asemastakaan puhuta muuten kuin yksilötasolla.

Tyyli on täysin realistinen, mutta tunnelmaltaan romaani on raskaistakin teemoista — seksuaalinen ahdistelu, jopa hyväksikäyttö, sukupuolten epätasa-arvo sekä työpaikalla että kotona, epäoikeudenmukainen perinnönjako, uskottomuus, yksinäisyys, mustasukkaisuus — huolimatta kevyt. Huumoria olisi voinut olla hieman enemmän ja kuukautisverta vähän vähemmän. Pienestä tiivistämisestä teos olisi muutenkin hyötynyt, mutta toisaalta kaipasin siihen enemmän kuvausta naisten ystävyydestä.

Pidin kirjasta paitsi sen tunnistettavuuden ja helpostilähestyttävyyden vuoksi myös siksi, että 1970-luvun alku on aikaa, josta muistan jotain. Tunnistan ja tunnustan, että luin tätä romaania osittain jonkinlaisen nostalgisuuden kautta, vaikken lapsena kuopiolainen ollutkaan.

Harmikseni panin merkille, että klassinen ohje ”tarkista nimet, tarkista numerot” oli oikolukuvaiheessa välillä unohtunut. Ei nettiaikoina tällaisia pidä romaanitekstiin jäädä: ”Virve vilkaisi levynkansia: Simon & Garefunkelia ja Clearance Clearwater Revivalia.”


Poikkeus: Sain kirjan kirjailijalta kustantamon tilaisuudessa.

Norjalainen kolmiodraama

Nina Lykken romaani Ei, ei ja vielä kerran ei (Gummerus, 2019; Nei og atter nei, 2016; suomentanut Sanna Manninen; 261 sivua) vaikuttaa pitkään melko tavaomaiselta kolmiodraamalta. On keski-ikäinen pariskunta ja miehen toinen nainen. On keski-iän kriisi ja lapsuudenkodissaan loisivat aikuiset lapset. Taloudellisesti kaikki on liiankin hyvin. Työ ei anna enää mitään.

Mutta peli oli menetetty, pojat olivat isoja, he olivat valmiita ja he olivat tottuneet siihen, että kaikki tehtiin heidän puolestaan rakkauden nimessä.

Näkökulmia on kolme, mutta ainakin minun (keski-ikäisen naisen) luennassani pääosan saa Ingrid, petetty aviovaimo. Hänen tapansa reagoida siihen, miten merkityksettömältä kaikki elämässä tuntui, oli yllättävää ja herätti kunnioitusta. En samastunut hänen tilanteeseensa, mutta ymmärsin hänen ajatuksiaan ja tekojaan.

Mutta hänelle ei ollut koskaan tullut mieleenkään, että Jan häipyisi. Ja juuri siksi niin oli tapahtunut.

Puoliso Jan jäi vieraammaksi — en päässyt sisälle sen enempää hänen ajatuksiinsa, motiiveihinsa kuin tunteisiinsakaan. Lopuksi tunsin lähinnä sääliä häntä kohtaan samalla, kun halusin käskeä häntä ottamaan oman elämänsä ohjat.

…minulla on taipumus olla samaa mieltä kuin viimeisin puhuja. En siis pelkää sanoa mielipidettäni, vaan ongelma on se, että mielipiteeni muuttuu koko ajan.

Hanne, parisuhteesta ja perheestä haaveileva sarjarakastatar ja alkoholin suurkuluttaja, tuntui liioitellun sekopäiseltä. Oli vaikea tietää, miten hänen epätoivoonsa pitäisi suhtautua.

Sinulla on viikko aikaa päättää, mitä haluat, Hanne oli ilmoittanut, sillä hän oli varma ettei Jan eroaisi, ja siksi tämä oli keino päästä miehestä eroon, saada tämä lopettamaan yhteydenpito.

Myöhemmin sama toistui, mutta silloin juttu oli jo vakava.

Jäin luettuani miettimään, pidinkö kirjasta vai en. Luin sen nopeasti ja mielelläni, joten kaiketi kyllä. Silti sen sisältö jätti viileän, hieman tyhjän, olon.

Tuon olon aiheutti satiirinen tyyli, joka vaikutti enimmäkseen yksinomaan ilkeältä, mustan huumorin jäädessä sivuosaan. Eikä vähiten Ingridin ja Janin täydellisen hirveäksi kirjoitetun niin sanotun ystäväpariskunnan vuoksi.

Pakolaisten äänet

…hän lukee Oranienplatzin aukiosta ja sinne ilmeisesti jo vuosi sitten telttoihin leiriytyneistä pakolaisista.

 Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt (Tammi, 2019; Gegen, ging, gegangen, 2015; suomentanut Jukka-Pekka Pajunen; 421 sivua) on yksi tämän vuosikymmen tärkeimmistä kirjoista. Päähenkilönsä avulla se vie lukijansa turvapaikanhakijoiden todellisuuteen eleettömällä, lähes lakonisella, toteavuudella.

Hän ei ole paikallinen asukas eikä pakolainen — joten mitä hän täällä tekee? Onko muurin murtuminen antanut hänelle ainoastaan vapauden käydä paikoissa, joita hän pelkää?

Leskeksi ja eläkkeelle jäänyt berliiniläisprofessori Richard (jonka rakastajatarkin on jättänyt) on jotenkin kangistunut: toimeton ja ulkopuolinen omassa elämässään. Itäberliiniläisenä hän on 25 vuotta muurin murtumisen jälkeen yhä eksyksissä alati muuttuvassa kotikaupungissaan. Hän ajautuu tutustumaan kotinsa lähelle entiseen vanhainkotiin asutettuihin afrikkalaisiin turvapaikanhakijoihin.

Hänelle on ilmeisesti helpointa puhua ajan olemuksesta niiden kanssa, jotka ovat pudonneet ulos ajan rattaista.

Richard haluaa haastatella afrikkalaismiehiä, koska tunnistaa oman tietämättömyytensä. Aluksi yhtenäiseltä vaikuttavasta ryhmästä erottuu Richardille vähitellen erilaisia ja erimaalaisia yksilöitä, joilla kaikilla on oma, ainutkertainen tarinansa.

Kun kokonainen tuntematon maailma kaatuu niskaan, on vaikea tietää, mistä sen kokoaminen pitäisi aloittaa. … Hänellä on toki aikaa kuunnella ihan kaikkea ja vielä kaikessa rauhassa. Aikaa on.

Richard alkaa ymmärtää, miten monenlaiset tilanteet miten monista eri maista ja kulttuureista ovat tuoneet nämä miehet Berliiniin, useimmat Italian kautta. He eivät ole ”pakolaiskriisi” tai ”turvapaikanhakijajoukko”, vaan ihmisiä, yksilöitä, elämänkohtaloita.

Yhdessä hetkessä minulla ei ollut enää isää, ei perhettä, ei taloa, ei työpaikkaa. Yhdessä hetkessä koko siihenastinen elämäni oli ohi.

Vähitellen hän ymmärtää myös miesten äärimmäisen ristiriitaisen tilanteen. Miehet haluaisivat tehdä töitä, mutteivät saa. Heillä ei ole mitään eivätkä he saa tehdä mitään. He voivat vain odottaa jonkinlaisessa välitilassa. Dublin II -sopimuksen mukaisesti heidän tilanteensa on hoidettava suurtyöttömyyden ja massapakolaisuuden Italiassa eikä työvoimapulasta kärsivässä Saksassa, jonka taloustilanne on hyvä, ja pakolaismäärä hallittavissa.

Yksikään näistä miehistä ei juo alkoholia. Yksikään ei polta. Yhdelläkään ei ole omaa asuntoa eikä edes omaa sänkyä, vaatteet ovat vaatekeräyksestä, ei ole autoa, ei stereoita, ei kuntosalijäsenyyttä, ei retkiä, ei matkoja. Ei ole vaimoa eikä lapsia, ei edes näköpiirissä. Pakolaiset tosiaankin omistavat ainoastaan puhelimen, joillakin näyttö on säröillä, joillakin on uudempi malli, joillakin on internetyhtys, joillakin taas ei. Mutta jokaisella on jonkinlainen puhelin.

Paperittomuus tekee miehistä tavallaan lainsuojattomia. Joillakin heistä on rankkojen kokemustensa vuoksi mielenterveysongelmia, joillakin myös fyysisiä sairauksia. Osa on koulutettuja ammattilaisia, mutta jotkut eivät osaa edes lukea. Kielitaitoa on kaikilla – ei kuitenkaan yleensä saksan, vaan monen muun kielen.

Joitakin miehistä Richard voi auttaa edes jollain tavoin: ottaa mukaan vaikkapa pihatöihin pientä korvausta vastaan tai kutsuu kotiinsa soittamaan pianoa tai lähtee mukaan maahanmuuttovirastoon.

Mitä jos minä en haastattelun jälkeen saa jäädä Saksaan, Karon sanoo, mihin minä sitten menen? Mistä minä muka löydän töitä Italiassa? Miten minä elätän äidin ja sisarukset? Missä tässä maailmassa on paikka, jossa voin mennä rauhassa nukkumaan? Tämä on tosi iso ongelma, Karon sanoo. Minulla ei ole vaimoa eikä lapsia, hän sanoo — minä olen pieni. Mutta ongelma on tosi iso, ja sillä on vaimo ja monta lasta, tosi monta.

Joidenkin miesten kanssa Richard ystävystyy. Hänen elämänsä muuttuu. Hän tietää, ettei voi tehdä paljon, mutta tekee silti jotakin.

Ongelmat pitää mieluummin ratkaista Afrikassa. Richard miettii hetken, mitä tärkeitä asioita nämä hänen viime kuukausina tapaamansa miehet kirjoittaisivat tehtävälistalleen.
Hänen omassa listassaan lukisi esimerkiksi:

  • Soita astianpesukoneenkorjaajalle
  • Varaa aika urologille
  • Lue mittari

kun taas Karonin tehtävälistassa lukisi:

  • Poista korruptio, nepotismi ja lapsityö Ghanasta

Tai Apollolla:

  • Haasta Areva-konserni (Ranska) oikeuteen
  • Nimitä Nigeriin uusi hallitus, jota ulkomaiset investoijat eivät voi lahjoa tai kiristää
  • Perusta itsenäinen tuaregien valtion Azawad (puhu tästä Yussufin kanssa)

Rashidilla lukisi:

  • Tee sovinto nigerialaisten kristittyjen ja muslimien välille
  • Pakota Boko Haram laskemaan aseet

Lopuksi lukutaidoton kultakenkäinen Hermes ja tuleva sairaanhoitaja Ali ottaisivat yhdessä seuraavat tehtävät hoidettavakseen:

  • Varmista, että asetoimitukset loppuvat Tšadiin (USA ja Kiina)
  • Kiellä oljyn poraaminen ja maastavienti (USA ja Kiina)

Richard — tai Erpenbeck — osaa myös asettaa nykyajan pakolaisikriisin historiallisiin mittasuhteisiin.

Ihmiset ovat liikkuneet mantereelta toiselle jo tuhansia vuosia eikä liike ole koskaan lakannut. On ollut kaupankäyntiä, sotia, karkotuksia, vettä ja ravintoa etsiessään ihmiset ovat usein seuranneet omistamaansa karjaa, he ovat paenneet kurjuutta ja vitsauksia, etsineet kultaa, suolaa tai rautaa, tai sitten he ovat pystyneet ainoastaan maanpaossa olemaan uskollisia omalle jumalalleen, toisinaan tuho on kohdannut, sitä on seurannut, muutos, jälleenrakentaminen ja uudet asukkaat, tiet ovat olleet parempia tai huonompia, mutta koskaan liike ei ole lakannut.

Myös pakolaisena elämisen, olemisen, psykologia avautuu.

Aika tekee jotain ihmiselle, koska ihminen ei ole kone, jonka voi panna päälle tai pois päältä. Aika, jolloin ihminen ei tiedä, miten hänen elämästään voisi tulla elämä, täyttää jokapäiväiseen toimettomuuteen vajonneen päästä varpaisiin.

Romaani on vahvasti inhimillisyyden ja ihmisyyden puolella.

Kaksi tuhatta vuotta sitten germaanit olivat vieraanvaraisin kansa, mitä oli olemassa. Te varmasti tunnette Tacituksen ”Germaniasta” sen hienon kohdan esi-isiemme vieraanvaraisuudesta?
Kyllä, Richard vastaa ja nyökkää.
Saanko mahdollisuuden palauttaa sen kohdan vielä hetkeksi muistinne?

Germaaneille on synti lukita talonsa vieraalta, oli tämä sitten kuka tahansa; vieras otetaan vastaan kunkin talon vaurauden mukaisella aterialla. Jos varastot ovat huvenneet, vieraan vastaanottanut näyttää tien toiseen taloon ja menee itse mukaan, kutsumatta he astuvat seuraavaan taloon, missä vastaanotto on taas sangen ystävällinen.

Nyt, kaksituhatta vuotta myöhemmin, tätä varten on oleskelulupalain pykälä 23, ensimmäinen momentti.