Loppuuko aika?

Pelon vangit (Gummerus, 2017; Rädslans fångar, 2016; suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom; 325 sivua) on Anna Janssonin Gotlantiin sijoittuvan Maria Wern -dekkarisarjan kuudestoista osa. Pitkästä aikaa sarja etenee oikein vetävällä ja jännittävällä osalla.

Kesäkuisessa Visbyssä poliisi Maria Wern kollegoineen valmistautuu lomakauden turistimassoihin lieveilmiöineen, joista yksi on saarella yleistyvä kannabis, jonka alkuperää tuntuu olevan lähes mahdoton jäljittää. Huumetutkinta jää kuitenkin toiseksi, kun nuorehko yliopistotutkija löydetään murhattuna kotoaan juuri ennen Almedalen-viikolle valmistelemaansa esitelmää, jossa hänen oli tarkoitus käsitellä saaren historiaan liittyvää salaperäistä maailmanlopunkelloa.

Kesäsääkin osoittautuu oudoksi. Kesämyrsky keskeyttää niin laiva- ja kuin lentoliikenteenkin ja saari jää saarroksiin. Tilanne vaikeuttaa niin poliisitutkintaa kuin Marian alati ongelmallista yksityiselämääkin, johon tällä kertaa ilmaantuu yllätysperheenjäseneksi ongelmateini.

Dekkarijuonen ohessa Jansson herättelee suorastaan terävästi ruotsalaisia huomaamaan, miten yhteiskunta pysähtyy, jos sähköä ei ole saatavilla. Ruotsalaisethan eivät käytännössä enää käytä käteistä rahaa eikä valtio ylläpidä varmuusvarastoja. Varautuminen katastrofeihin — joiden ei tarvitse olla maailmanloppuja, sotia tai terroristi-iskuja — voi ilmastonmuutoksen edetessä olla sittenkin ihan fiksua touhua.

Mainokset

Henkilökohtaista

Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus, 2017; ei sivunumerointia) on hämmentävää luettavaa. Tuntuu kuin pääsisi/joutuisi kurkistamaan hyvin (liian?) syvälle toisen ihmisen mieleen ja vieraiden ihmisten parisuhteeseen. Minäkertojanainen kuvaa miehensä katoamista eli muuttumista naiseksi omasta näkökulmastaan, intiimisti, sydänverellä, surren, luopuen, vihaisena, lannistuneena, kapinoiden.

Toisella kerronnan tasolla päähenkilönä on löytöretkeilijä Kristoffer Kolumbus — lukuisine eri nimimuotoineen, syntymäpaikkoineen, ulkonäköineen ja väärine karttoineen — eli mies, joka purjehti Espanjasta Väli-Amerikkaan, mutta uskoi sitkeästi tulleensa Intiaan, koska oli lähtenyt etsimään meritietä sinne. 

Nainen on löytänyt miehen, joka osoittautuukin naiseksi. Löytöretkeilijä on löytänyt Intian, joka osoittauukin uudeksi mantereeksi. Naisen on vaikea sanoa miehen uusi nimi. Me sanomme alkuperäisiä amerikkalaisia yhä intiaaneiksi.

Ahava kirjoittaa upeasti. Teoksen rakenne on loistava ja kieli riipaisevan kaunista. Tämän kirjan lukeminen sai minut haluamaan lukemaan hänen aikaisemmankin tuotantonsa, vaikka aiemmin vaikkapa sellaisen nimen kuin Taivaalta tippuvat asiat saanut teos ei ole saanut minua kiinnostumaan ollenkaan. Nyt on pakko selvittää, miten asiat oikein voivat tippua…

Minäkertojana sikiö

Ian McEwanin Pähkinänkuori (Otava, 2017; Nutshell, 2016; suomentanut Juhani Lindholm; 206 sivua) saattaa olla maailman ainoa romaani, jonka minäkertoja on syntymätön lapsi. Hän kertoo Shakespearen Hamletin tarinan uudesta näkökulmasta, kun syntymäänsä odottava poika seuraa juonittelua äitinsä kohdusta.

Kertojan kaunis mutta piittaamaton äiti Trudy on heittänyt runoilijamiehensä Johnin ulos tämän omistamasta arvokkaasta ja rapistuvasta lontoolaistalosta, ja ottanut sänkyynsä sivistymättömän lankonsa Clauden. Syntymätön lapsi kuulee äitinsä ja setänsä suunnittelevan Johnin murhaamista, mutta myös lapsen ”heivaamista”.

Koko asetelma on hullu, mutta tämähän onkin fiktiota. Voiko syntymätön lapsi jopa jotenkin vaikuttaa tapahtumiin? Vaikka tarina on hulvaton, on se myös vakava.

Pähkinänkuori on psykologinen jännäri, jossa on tiivis tunnelma ja runsaasti mustaa huumoria. Se on tuttua McEwanin aiemmista pahuutta käsittelevistä romaaneista, joissa tavalliset ihmiset tekevät rikoksia. Näennäisessä älyttömyydessään romaani on selkeä välityö, jopa hulluttelu, mutta samalla taitavan kirjailijan laatutyötä.