Aihearkisto: kaunokirjat

Kirjan kansikuva: sinisävyinen, kallio, kivitalon raunio, ihmishahmo, meri.

Doggerland-sarjan toinen osa

Ruotsalainen Maria Adolfsson sijoittaa dekkarinsa kuvitteelliseen Doggerlandin* saarivaltakuntaan, joka sijaitsee Brittein saarten ja Skandinavian välissä. Päähenkilö on poliisi Karen Eiken Hornby.

Myrskyvaroitus (Tammi, 2019; Stormvarning, 2019; suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom; 208 sivua) on Doggerland-sarjan toinen osa. Keskusrikospoliisin etsivä Karen kutsutaan kesken sairausloman ja joulunvieton Doggerlandin pohjoissaarelle eli Noorölle tutkimaan vanhuksen epäilyttävää kuolemantapausta.

Tilanne ei ole Karenille helppo, sillä seudulla asuu hänen sukulaisiaan, joiden luona vietetyistä lapsuuden kesistä hänelle on hyvät muistot, mutta joiden kaikista nykyisistä toimista hän ei poliisina välittäisi tietää.

Pian tapahtuu toinenkin murha. Samaan aikaan Karenin hyvä ystävä kituu väkivaltaisessa parisuhteessa.

Myrskyvaroitus on aivan sujuva, mutta hieman hidassoutuinen dekkari, jossa ei tyylillä eikä kielellä kikkailla. Nautin mielenkiintoisesta fiktiivistä miljööstä ja Karenin sympaattisuudesta ja tavallisuudesta — jollainen hän traagisesta menetyksestään huolimatta on.

*Doggerland on oikeasti ollut olemassa tuhansia vuosia sitten. Se peittyi mannerjäätiköiden sulamisvesien alle yli 7000 vuotta sitten.

kirjan kansi: punaista ja lilaa, kaksi kullanväristä vanhanaikaista kynänkärkeä.

Salome Virta jatkaa tutkimuksiaan

Punainen vaate (Bazar, 2019; 287 sivua) on Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen kolmas dekkari sarjassa, jossa Berliiniin asettunut suomalainen boheemi dokumenttiohjaaja Salome Virta selvittää taideteoksiin liittyviä mysteereitä meidän ajassamme samalla kun teoksista ja niiden tekijöistä kerrotaan niiden syntyaikoina.

Tällä kertaa keskiössä on Elin Danielson-Gambogin vaikuttava Omakuva vuodelta 1903. Salome törmää maalauksen väärennökseen Berliinissä. Seuraa vauhtia ja vaarallisia tilanteita taideväärennöskaupan jäljillä.

Teoksen tekijän elämää ja teoksen synnyn taustaa valaistaan Danielson-Gambogin ja hänen entisen oppilaansa Dora Wahlroosin kuvitteellisen kirjeenvaihdon avulla.

Minä maalaan naisen arkea, sitä suurien maailmanpoliittisten tapahtumien ulkopuolelle jäävää elämää, joka kuitenkin on meille naisille niin tuttua ja jokapäiväistä.

Saksassa, Suomessa, Italiassa, Ranskassa ja Puolassa tapahtuva dekkarin ja kirjeromaanin yhdistelmä on aika viihdyttävä, mutta sarjan aiempien teosten tavoin myös melko hupsu.

Danielson-Gambogin Omakuva sen sijaan on vangitseva.

Kaikki, mitä ajattelen, näkyy omakuvasta, jonka viimeistelin eilen. Kasvoiltani näkyy, että tiedän, mitä olen tekemässä ja että seison oman päätökseni takana.

Pari huomautusta kielestä: En ole koskaan ennen kuullut döder kebabista – sana on döner ja tarkoittaa pyörivää sillä tavoin kuin kebap- (tai kebap-) liha siinä vartaassa kypsyessään pyörii. Kun vieraskielisen sanan, kuten S-Bahn ja S-Bahn, kirjoitusasu ja ääntöasu päättyvät konsonanttiin, käytetään taivuttaessa sanan ja päätteen välissä i-kirjainta. S-Bahnassa näyttää hassulta, mutta toki sen voi jotenkin ymmärtää, jos sanoo sanan ääneen siten, että se ääntyy ”baanassa”. Silti itse sanoisin ”bahnissa”.

kirjan kansikuva: keltainen tausta, punainen tahra

Korealainen palkkatappaja

Hänellä ei ollut mitään sääntöä, jonka mukaan naisia ja lapsia ei saisi tappaa; tilanne ei vain ollut tullut aikaisemmin vastaan. Hänellä ei ollut sääntöjä lainkaan. Se oli hänen sääntönsä.

Un-su Kimin Tappajat (Like, 2019; koreankielinen alkuteos teoksen nimi korealaisin kirjoitusmerkein 2010, suomennettu englanninkielisestä käännöksestä The Plotters, 2018; suomentanut Katariina Laurila; 334 sivua) on omituisella huumorilla kevennetty raakuuksia sisältävä trilleri, jonka keskiössä on vanha kirjasto. Sen hyllyväleistä johdetaan tappajaorganisaatiota, jossa juonittelijat suunnittelevat ja palkkamurhaajat murhaavat.

En tiedä, tarkoittaako alkuperäinen nimi tappajia vai juonijoita, mutta englanninkielinen tarkoittaa jälkimmäisiä.

Kirjastoa johtaa Vanha Supi*.

Vanhalle Supille tosimaailma oli fiktiota. Häntä askarruttivat vain kirjoihin liittyvät kysymykset… Miksi hän siis oli pyörittänyt salamurhaajien armeijaa viimeiset neljäkymmnetä vuotta? Se ei käynyt järkeen, vaikka asiaa kuinka ajatteli. Hänen olisi pitänyt pyörittää antikvariaattia eikä murharyhmää.

Päähenkilö Reseng on kirjaston kasvatti.

Jossain siellä tyhjässä kirjastossa lymysi Resengin lapsuus, joka ei kiinnostanut ketään.

Mutta sitten Reseng antaa uhrin valita itse kuolintapansa ja joutuu itse tappolistalle.

Romaani, johon tartuin luettuani, että sen keskiössä on kirjasto, on vauhdikas ja kummallinen, muttei lainkaan niin humoristinen kuin kuvittelin, vaan pikemminkin surullinen ja syvällinen tutkielma ihmisluonnosta, yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ja ihmiselämän arvosta.

”Aion elää rumaa, pelkurimaista, ällöttävää elämääni, juuri sellaista mistä puhuit, kunnes jonain päivänä kuolen siihen, että joku työntää veitsen vatsaani. Ei se minua haittaa. Olen elänyt kuin mato ja kuolen niin kuin mato.”

*Kuvittelin kirjan lukemisen ajan, että Supi on korealainen nimi siinä missä Reseng, mutta sitten löysin tiedon, että englanniksi hän on Old Raccoon eli Vanha Supi tai Vanha Pesukarhu. Veikkaan, että suoraan koreasta suomennettuna kirja olisi erilainen kuin nyt.

Suomentajalle tiedoksi, että tea towel on astiapyyhe (ei ”teepyyhe”).