”Kaikki asunnossa olijat painiskelivat omien tarinoidensa kanssa”

Fredrik Backmanin Ahdistunutta porukkaa (Johnny Kniga, 2020; Folk med ångest, 2019; suomentanut Katriina Huttunen; 377 sivua) on pinnalta katsoen kertomus kummallisesta asuntonäytöstä ja oudosta panttivankidraamasta, mutta syvemmältä jotakin aivan muuta.

Tämä tarina kertoo sillasta, idiooteista, panttivankidraamasta ja asuntonäytöstä. Mutta tämä on myös rakkaustarina. Tai useampikin.

Pikkukaupungissa joukko ihmisiä osuu uudenvuodenaattona samaan asuntonäyttöön, jonne ryntää myös epäonninen ja epätoivoinen pankkiryöstäjä. Panttivankitilannetta päätyy selvittämään poliisikaksikko Jim ja Jack, jolla ei ole vastaavasta minkäänlaista kokemusta, mutta toisistaan sen sijaan pitkä, ovathan he isä ja poika.

Kaikilla jotka olivat tuona päivänä asunnossa oli omat kompleksinsa, omat demoninsa ja omat ahdistuksensa: Roger oli loukkaantunut, Anna-Leena kaipasi kotiin, Lennart ei saanut kaninpäätä irti, Julia oli väsynyt, Ro oli levoton, Zaraan sattui ja Estelle… niin, kukaan ei vielä oikein tiennyt mitä Estelle oli.

Kertomus etenee hullunkuristen kuulusteludialogien, myytävässä asunnossa käytävien tavallisten ja omituisten keskustelujen, Zaran hyvin hitaasti edistyvien psykologikäyntitakaumien sekä asunnon parvekkeelta näkyvään siltaan liittyvien muistojen ja traumojen kautta. Ihmisten tarinoita ja persoonia höystää musta mutta ymmärtävä huumori.

”Oletko koskaan pitänyt kolmevuotiasta kädestä matkalla päiväkodista kotiin?”
”En.”
”Ihminen ei ole koskaan niin tärkeä kuin silloin.”

En oikein tiennyt, mitä odottaa aloittaessani tämän kirjan, enkä ollut ihan varma, mitä olin lukenut saatuani sen loppuun, mutta pidin kovasti lukemastani. Romaani on yllätyksellinen, hauska, lohdullinen ja tärkeä. En tiedä, olenko aiemmin lukenut näin helppolukuista vakavaa kirjaa.

Kaik män

Sitaatti on tärkeä Denelle. Se, ettei siellä ole enää mitään. Hän ei ole lukenut Gertrude Steinia sitaattia pidemmälle. Mutta tämä maa, kaikkien Amerikan mantereella asuvien alkuperäiskansojen maa, on rakennettu umpeen, heidän esivanhempiensa maat on haudattu lasiin, betoniin, vaijereihin ja teräkseen, heidän muistinsa on peruuttamattomasti peitetty. Siellä ei ole enää mitään.

Oaklandilaislähtöisen, cheyenne- ja arapaho-heimojen jäsenen Tommy Orangen esikoisromaani Ei enää mitään (Aula & co, 2020; There There, 2018; suomentanut Jussi Korhonen; 329 sivua) on ensimmäinen lukemani ja ilmeisesti ensimmäinen suomeksi julkaistu romaani, jonka on kirjoittanut Yhdysvaltain alkuperäiskansojen jäsen.

Dene asettaa kuulokkeet korvilleen, kuuntelee puhelimellaan musiikkia satunnaisessa järjestyksessä, hyppää monen kappaleen yli ja pysähtyy Radioheadin ”There Thereen”. Kappaleen huippukohta on ”Just ’cause you feel it doesn’t mean it’s there”, vain se että tuntee jotain ei tarkoita että se on olemassa.

Orange kutsuu itseään intiaaniksi ja kirjoittaa kaupunki-intiaaneista. Ennen kertomustaan kahdestatoista cityintiaanista, joista kukin valmistautuu omalla tavallaan suureen powwow-juhlaan, joka pidetään Oaklandin stadionilla, Orange ravistelee lukijan kunnolla hereille historiaprologillaan. Tämän kirjan esipuhetta ei kannata hypätä yli. (En itse hyppää muutenkaan, mutta tiedän joidenkin tekevän niin.)

Muut ovat määritelleet meidät ja meitä solvataan edelleen, vaikka historiaamme ja kansojemme nykytilaa koskevat tosiasiat on helppo tarkistaa internetistä. Meillä on surullinen nujerretun intiaanin siluetti, ja temppelin rappusia vierivät päät ovat iskostuneet mieliimme, samoin Kevin Costner pelastamassa meidät, John Waynen kuudestilaukeava niittämässä meitä maahan, Iron Eyes Cody -niminen italialainen esittämässä meitä elokuvissa.

Yksi henkilöistä on Dene Oxendene, joka hakeutuu enonsa muistoksi tämän kuoleman jälkeen powwowiin töihin. Toinen taas on nuori sikiön alkoholioireyhtymän uhri Tony Loneman, ja kolmas päihdetyöntekijä Jacqui Red Feather, jonka omilla raittiusjaksoilla on tapana katkeilla. Jacquin tytär on kuollut huumeisiin ja tämän kolme poikaa on kasvattanut Jacquin sisar Opal. Yksi heistä, teini-ikäinen Orvil, osallistuu perinnetanssinäytökseen ensimmäistä kertaa elämässään ja salaa isotädiltään. Yksi kirjan luvuista – jotka aluksi tuntuvat irrallisilta mutta joista vähitellen kutoutuu huikea kokonaisuus – palaa Jacquin ja Opalin lapsuuteen.

Ehkä Opal oli myös liian kriittinen samalla tavalla kuin äitikin oli ollut. Hänen oli opetettava pojat elämään maailmassa, jota ei ole tehty alkuperäisasukkaiden elettäväksi vaan heidän kuolemakseen, kutistamaan ja kadottamaan heidät olemattomiin.

Näkökulmia on paljon. Monien henkilöiden kokemukset muistuttavat toisiaan – köyhyys, vanhempien poissaolo, päihdeongelmat, hyväksikäyttö, väkivalta, sairaudet, syrjätyminen, rikollisuus – joten aika tarkkana saa olla. Loppukohtaus tuo kuitenkin irrallisilta tuntuneet langat yhteen unohtumattomalla tavalla, jota edeltää lähes trillerimäinen jännitys.

Huumoriakin tässä huikeassa kirjassa on.

”Et ole intiaani, TS. Olet nalle.”
”Hei, ei me olla niin kauhean erilaisia. Me saatiin molemmat nimemme sika-aivoisilta miehiltä.”
”Miltä sika-aivoisilta?”
”Miehiltä, joilla on sika aivojen paikalla.”
”Ai miten niin?”
”Kolumbus kutsui teitä intiaaneiksi, mutta me saadaan syyttää Teddy Rooseveltiä.”

Tarina tosin jatkuu vähemmän hauskasti.

Yksi kirjan suurista teemoista on identiteetti. Kuka on intiaani, natiivi, alkuperäinen, kuuluu heimoon? Jotkut kirjan henkilöistä ovat ylpeitä taustastaan, toiset haluavat unohtaa sen, joillakuilla ei ole siitä tietoa, toisille se tarkoittaa häpeää.

”En vain oikein usko, että mulla on oikeutta sanoa olevani natiivi, kun en tiedä siitä mitään.”
”Ajatteletko siis, että intiaanina olemisessa on kyse tietämisestä?”
”Ei, vaan kulttuurista ja historiasta.”
”Ei minunkaan isäni ollut maisemissa. En edes tiedä, kuka isäni on. Äitini on kuitenkin natiivi, ja hän on opettanut minulle mitä on jaksanut, kun ei ole ollut liian väsynyt töiden jälkeen tai huonolla tuulella. Äiti sanoi, että meidän esivanhemmat taistelivat selviytyäkseen hengissä. Heidän verensä sekoittui toisen kansan vereen ja he saivat lapsia. Joten voiko heidät unohtaa, kun he elävät meissä yhä?”
”Joo, tajuan mistä puhut. Mutta en tiedä. En vain ole varma noista verijutuista.”

Kannattaa lukea tämä hieno ja tärkeä kirja, joka vähintään saa katsomaan mahdollista seuraavaa länkkäriä toisin(kin) silmin, ja herättää ihmettelemään muun muassa sitä, ettei kiitospäivän viettämistä ilmeisesti isommin Yhdysvalloissa kyseenalaisteta.

Kauriinjäljet murhapaikoilla

Nobel-palkitun Olga Tokarczukin romaanissa Aja aurasi vainajain luitten yli (Otava, 2020; Prowadź swój pług przez kości umarłych, 2009; suomentanut Tapani Kärkkäinen; 255 sivua) eletään puolalaisessa kyläpahasessa lähellä Tsekin rajaa.

Minäkertoja Janina, entinen siltainsinööri ja englanninopettaja, huolehtii talvisin kesänaapuredensa asunnoista ja uppoutuu astrologiaan, kääntää nuoren ystävänsä kanssa William Blaken runoja ja seuraa eläinten elämää ympärillään.

– Meillä on maailmankatsomus, niillä on maailmanaistimus. Ymmärrätkö?

Kun Janinan naapuri kuolee, hän yrittää tunkeutua mukaan rikostutkintaan. Pian ruumiita löytyy enemmänkin, kaikki metsästysseuran porukkaa. Ruumiiden löytöpaikoilla on runsaasti metsäkauriiden jälkiä. Ovatko eläimet käyneet surmapaikoilla kuoleman jälkeen vai ryhtyneet kostotoimiin?

Nyt tajusin, miksi passitorneja, jotka muuten muistuttavat keskitysleirien vartiotorneja, kutsutaan täälläpäin saarnastuoleiksi. Saarnastuolissa ihminen asettuu toisten Olentojen yläpuolelle ja antaa itselleen oikeuden päättää niiden elämästä ja kuolemasta.

Ominaiseen tapaansa kirjailija yhdistelee realistista kerrontaa ja fantasiaa, viljelee vinksahtanutta huumoria, sovittelee arkielämäkuvauksen, kuten vaikkapa ruokaostosten tai räystään korjaamisen, kanssa samaan pakettiin faabeleita ja horoskokooppeja sekä uskontokritiikkiä ja eläinaktivismia.

Romaani on hauska ja hurja, jonkinlainen dekkariparodia, jopa eräänlainen ekotrilleri, mutta tämä naapureitaan tarkkaileva ja heistä heitä itseään ennemmän tietävä neitimarple osoittautuu lopulta aivan omanlaisekseen tapaukseksi.

Tappamisen ylistäminen on pahuutta. Niin yksinkertaista se on.