Aihearkisto: kaunokirjat

Norjalainen kolmiodraama

Nina Lykken romaani Ei, ei ja vielä kerran ei (Gummerus, 2019; Nei og atter nei, 2016; suomentanut Sanna Manninen; 261 sivua) vaikuttaa pitkään melko tavaomaiselta kolmiodraamalta. On keski-ikäinen pariskunta ja miehen toinen nainen. On keski-iän kriisi ja lapsuudenkodissaan loisivat aikuiset lapset. Taloudellisesti kaikki on liiankin hyvin. Työ ei anna enää mitään.

Mutta peli oli menetetty, pojat olivat isoja, he olivat valmiita ja he olivat tottuneet siihen, että kaikki tehtiin heidän puolestaan rakkauden nimessä.

Näkökulmia on kolme, mutta ainakin minun (keski-ikäisen naisen) luennassani pääosan saa Ingrid, petetty aviovaimo. Hänen tapansa reagoida siihen, miten merkityksettömältä kaikki elämässä tuntui, oli yllättävää ja herätti kunnioitusta. En samastunut hänen tilanteeseensa, mutta ymmärsin hänen ajatuksiaan ja tekojaan.

Mutta hänelle ei ollut koskaan tullut mieleenkään, että Jan häipyisi. Ja juuri siksi niin oli tapahtunut.

Puoliso Jan jäi vieraammaksi — en päässyt sisälle sen enempää hänen ajatuksiinsa, motiiveihinsa kuin tunteisiinsakaan. Lopuksi tunsin lähinnä sääliä häntä kohtaan samalla, kun halusin käskeä häntä ottamaan oman elämänsä ohjat.

…minulla on taipumus olla samaa mieltä kuin viimeisin puhuja. En siis pelkää sanoa mielipidettäni, vaan ongelma on se, että mielipiteeni muuttuu koko ajan.

Hanne, parisuhteesta ja perheestä haaveileva sarjarakastatar ja alkoholin suurkuluttaja, tuntui liioitellun sekopäiseltä. Oli vaikea tietää, miten hänen epätoivoonsa pitäisi suhtautua.

Sinulla on viikko aikaa päättää, mitä haluat, Hanne oli ilmoittanut, sillä hän oli varma ettei Jan eroaisi, ja siksi tämä oli keino päästä miehestä eroon, saada tämä lopettamaan yhteydenpito.

Myöhemmin sama toistui, mutta silloin juttu oli jo vakava.

Jäin luettuani miettimään, pidinkö kirjasta vai en. Luin sen nopeasti ja mielelläni, joten kaiketi kyllä. Silti sen sisältö jätti viileän, hieman tyhjän, olon.

Tuon olon aiheutti satiirinen tyyli, joka vaikutti enimmäkseen yksinomaan ilkeältä, mustan huumorin jäädessä sivuosaan. Eikä vähiten Ingridin ja Janin täydellisen hirveäksi kirjoitetun niin sanotun ystäväpariskunnan vuoksi.

Mainokset

Pakolaisten äänet

…hän lukee Oranienplatzin aukiosta ja sinne ilmeisesti jo vuosi sitten telttoihin leiriytyneistä pakolaisista.

 Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt (Tammi, 2019; Gegen, ging, gegangen, 2015; suomentanut Jukka-Pekka Pajunen; 421 sivua) on yksi tämän vuosikymmen tärkeimmistä kirjoista. Päähenkilönsä avulla se vie lukijansa turvapaikanhakijoiden todellisuuteen eleettömällä, lähes lakonisella, toteavuudella.

Hän ei ole paikallinen asukas eikä pakolainen — joten mitä hän täällä tekee? Onko muurin murtuminen antanut hänelle ainoastaan vapauden käydä paikoissa, joita hän pelkää?

Leskeksi ja eläkkeelle jäänyt berliiniläisprofessori Richard (jonka rakastajatarkin on jättänyt) on jotenkin kangistunut: toimeton ja ulkopuolinen omassa elämässään. Itäberliiniläisenä hän on 25 vuotta muurin murtumisen jälkeen yhä eksyksissä alati muuttuvassa kotikaupungissaan. Hän ajautuu tutustumaan kotinsa lähelle entiseen vanhainkotiin asutettuihin afrikkalaisiin turvapaikanhakijoihin.

Hänelle on ilmeisesti helpointa puhua ajan olemuksesta niiden kanssa, jotka ovat pudonneet ulos ajan rattaista.

Richard haluaa haastatella afrikkalaismiehiä, koska tunnistaa oman tietämättömyytensä. Aluksi yhtenäiseltä vaikuttavasta ryhmästä erottuu Richardille vähitellen erilaisia ja erimaalaisia yksilöitä, joilla kaikilla on oma, ainutkertainen tarinansa.

Kun kokonainen tuntematon maailma kaatuu niskaan, on vaikea tietää, mistä sen kokoaminen pitäisi aloittaa. … Hänellä on toki aikaa kuunnella ihan kaikkea ja vielä kaikessa rauhassa. Aikaa on.

Richard alkaa ymmärtää, miten monenlaiset tilanteet miten monista eri maista ja kulttuureista ovat tuoneet nämä miehet Berliiniin, useimmat Italian kautta. He eivät ole ”pakolaiskriisi” tai ”turvapaikanhakijajoukko”, vaan ihmisiä, yksilöitä, elämänkohtaloita.

Yhdessä hetkessä minulla ei ollut enää isää, ei perhettä, ei taloa, ei työpaikkaa. Yhdessä hetkessä koko siihenastinen elämäni oli ohi.

Vähitellen hän ymmärtää myös miesten äärimmäisen ristiriitaisen tilanteen. Miehet haluaisivat tehdä töitä, mutteivät saa. Heillä ei ole mitään eivätkä he saa tehdä mitään. He voivat vain odottaa jonkinlaisessa välitilassa. Dublin II -sopimuksen mukaisesti heidän tilanteensa on hoidettava suurtyöttömyyden ja massapakolaisuuden Italiassa eikä työvoimapulasta kärsivässä Saksassa, jonka taloustilanne on hyvä, ja pakolaismäärä hallittavissa.

Yksikään näistä miehistä ei juo alkoholia. Yksikään ei polta. Yhdelläkään ei ole omaa asuntoa eikä edes omaa sänkyä, vaatteet ovat vaatekeräyksestä, ei ole autoa, ei stereoita, ei kuntosalijäsenyyttä, ei retkiä, ei matkoja. Ei ole vaimoa eikä lapsia, ei edes näköpiirissä. Pakolaiset tosiaankin omistavat ainoastaan puhelimen, joillakin näyttö on säröillä, joillakin on uudempi malli, joillakin on internetyhtys, joillakin taas ei. Mutta jokaisella on jonkinlainen puhelin.

Paperittomuus tekee miehistä tavallaan lainsuojattomia. Joillakin heistä on rankkojen kokemustensa vuoksi mielenterveysongelmia, joillakin myös fyysisiä sairauksia. Osa on koulutettuja ammattilaisia, mutta jotkut eivät osaa edes lukea. Kielitaitoa on kaikilla – ei kuitenkaan yleensä saksan, vaan monen muun kielen.

Joitakin miehistä Richard voi auttaa edes jollain tavoin: ottaa mukaan vaikkapa pihatöihin pientä korvausta vastaan tai kutsuu kotiinsa soittamaan pianoa tai lähtee mukaan maahanmuuttovirastoon.

Mitä jos minä en haastattelun jälkeen saa jäädä Saksaan, Karon sanoo, mihin minä sitten menen? Mistä minä muka löydän töitä Italiassa? Miten minä elätän äidin ja sisarukset? Missä tässä maailmassa on paikka, jossa voin mennä rauhassa nukkumaan? Tämä on tosi iso ongelma, Karon sanoo. Minulla ei ole vaimoa eikä lapsia, hän sanoo — minä olen pieni. Mutta ongelma on tosi iso, ja sillä on vaimo ja monta lasta, tosi monta.

Joidenkin miesten kanssa Richard ystävystyy. Hänen elämänsä muuttuu. Hän tietää, ettei voi tehdä paljon, mutta tekee silti jotakin.

Ongelmat pitää mieluummin ratkaista Afrikassa. Richard miettii hetken, mitä tärkeitä asioita nämä hänen viime kuukausina tapaamansa miehet kirjoittaisivat tehtävälistalleen.
Hänen omassa listassaan lukisi esimerkiksi:

  • Soita astianpesukoneenkorjaajalle
  • Varaa aika urologille
  • Lue mittari

kun taas Karonin tehtävälistassa lukisi:

  • Poista korruptio, nepotismi ja lapsityö Ghanasta

Tai Apollolla:

  • Haasta Areva-konserni (Ranska) oikeuteen
  • Nimitä Nigeriin uusi hallitus, jota ulkomaiset investoijat eivät voi lahjoa tai kiristää
  • Perusta itsenäinen tuaregien valtion Azawad (puhu tästä Yussufin kanssa)

Rashidilla lukisi:

  • Tee sovinto nigerialaisten kristittyjen ja muslimien välille
  • Pakota Boko Haram laskemaan aseet

Lopuksi lukutaidoton kultakenkäinen Hermes ja tuleva sairaanhoitaja Ali ottaisivat yhdessä seuraavat tehtävät hoidettavakseen:

  • Varmista, että asetoimitukset loppuvat Tšadiin (USA ja Kiina)
  • Kiellä oljyn poraaminen ja maastavienti (USA ja Kiina)

Richard — tai Erpenbeck — osaa myös asettaa nykyajan pakolaisikriisin historiallisiin mittasuhteisiin.

Ihmiset ovat liikkuneet mantereelta toiselle jo tuhansia vuosia eikä liike ole koskaan lakannut. On ollut kaupankäyntiä, sotia, karkotuksia, vettä ja ravintoa etsiessään ihmiset ovat usein seuranneet omistamaansa karjaa, he ovat paenneet kurjuutta ja vitsauksia, etsineet kultaa, suolaa tai rautaa, tai sitten he ovat pystyneet ainoastaan maanpaossa olemaan uskollisia omalle jumalalleen, toisinaan tuho on kohdannut, sitä on seurannut, muutos, jälleenrakentaminen ja uudet asukkaat, tiet ovat olleet parempia tai huonompia, mutta koskaan liike ei ole lakannut.

Myös pakolaisena elämisen, olemisen, psykologia avautuu.

Aika tekee jotain ihmiselle, koska ihminen ei ole kone, jonka voi panna päälle tai pois päältä. Aika, jolloin ihminen ei tiedä, miten hänen elämästään voisi tulla elämä, täyttää jokapäiväiseen toimettomuuteen vajonneen päästä varpaisiin.

Romaani on vahvasti inhimillisyyden ja ihmisyyden puolella.

Kaksi tuhatta vuotta sitten germaanit olivat vieraanvaraisin kansa, mitä oli olemassa. Te varmasti tunnette Tacituksen ”Germaniasta” sen hienon kohdan esi-isiemme vieraanvaraisuudesta?
Kyllä, Richard vastaa ja nyökkää.
Saanko mahdollisuuden palauttaa sen kohdan vielä hetkeksi muistinne?

Germaaneille on synti lukita talonsa vieraalta, oli tämä sitten kuka tahansa; vieras otetaan vastaan kunkin talon vaurauden mukaisella aterialla. Jos varastot ovat huvenneet, vieraan vastaanottanut näyttää tien toiseen taloon ja menee itse mukaan, kutsumatta he astuvat seuraavaan taloon, missä vastaanotto on taas sangen ystävällinen.

Nyt, kaksituhatta vuotta myöhemmin, tätä varten on oleskelulupalain pykälä 23, ensimmäinen momentti.

Kirjankansibingo 2019 – loput rivit

Koukutuin kirjankansibingoon. Pelihimo on vakava asia. ;) Harmittaisi kovasti jättää vain kaksi ruutua täyttämättä, kun koossa on jo seitsemän bingoriviä. En siis voi olla täyttämättä puuttuvia ruutuja:

Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin vuoropuheluesseekirjan Maailmojen loput (WSOY, 2018; 296 sivua) kannessa ei ole kuvaa. Aiheena teoksessa on kirjallisuus, erityisesti se, miten vaikeaa romaanin lopettaminen on. Kirjoittajien mielestä loistavienkin kirjojen lopetukset usein epäonnistuvat, mistä en osaa olla samaa mieltä. Teoksessa on kirjailijoiden esseedialogin lisäksi 30 pienoisesseetä romaanien lopetuksista. Teos on minusta hieman nirppanokkainen, turhaan monimutkaistava ja paikoin ärsyttävä. Se siis herättää paljon ajatuksia, mikä lienee tarkoituskin.

Kirjoittajista kumpikaan ei muista romaania, joka huonon alun jälkeen paranisi lopuksi. Toisaalla he kertovat jättävänsä huomattavan osan kirjoista kesken.

Romaani saa siis jäädä, mikäli se ei viettele minua puolelleen.

Miten he siis voisivatkaan muistaa hyväloppuisen-huonoalkuisen kirjan, kun eivät ole loppuun asti sellaisia koskaan päässeet? Olen silti täysin samaa mieltä siitä, ettei keskenjättämisestä pidä potea huonoa omaatuntoa. Minulla on 10 prosentin sääntö, toisella heistä 50 sivun sääntö.

Kirjoittajilla tuntuu myös olevan ajatus, että loppu aina kirjoitetaan viimeiseksi (huonon lopun selityksenä voimien tai ajan loppuminen). Ei niin kai välttämättä ole? Ehkäpä se timanttinen aloituslause on kirjoitettu, kun koko muu teos on valmis?

Kirjaa suositellaan kaikille kirjallisuuden ystäville, mutta runsaalla kirjallisuustieteellisellä terminologiallaan se voi kyllä karkoittaa niin sanotun tavallisen lukijan. Kirjallisuustieteen opinnoistani huolimatta jouduin tarkistamaan muutaman termin – ehkä siksi, että niistä on kohta kolme vuosikymmentä aikaa.

Kirjoittajilla tuntuisi myös olevan jotakin meitä niin sanottuja hysteerisiä lukijoita vastaan. (Katso Roland barthesin neljä lukijatyyppiä vaikkapa tästä.) Minun mielestäni jokainen saa lukea juuri niin kuin haluaa. Kunhan lukee.

Jeffrey Eugenidesin tuoreen novellikokoelman Oikukkaat puutarhat (Otava, 2019; Fresh complaint, 2018; suomentanut Arto Schroderus; 303 sivua) kymmenestä novellista osa on julkaistu jo 1990-luvulla (varhaisemmassa muodossaan). Tarinat ovat monesti kärkkäitä ja tilanteet kärjistettyjä, henkilöiden kriisit hieman kreisejä. Niin kuin kenties sekin, että löydän kannesta kotieläimiä. Siinä on erilaisia hyönteisiä, myös mehiläisiksi tulkitsemiani – ja niitähän tarhataan sekä ammattina että harrastuksena. Jonkinlainen linnunjalkakin näkyy – olkoon se kana. Hyttysiä ja muurahaisiakin voinee joku kotieläiminä pitää.

Novelleissa etsitään tarkoitusta elämälle ja jahdataan suurta unelmaa. Niissä uhmataan kohtaloa ja kostetaan vääryys vääryydellä. Ikuisia teemoja, joista kertovat tarinat voisi lukea tragedioina, ellei kirjailijan tyyli olisi niin ironinen ja novellimitta niin lyhyt. Taitavaa, mutta hieman kylmää.

Näin sain kahdella kannella kokoon kaikkiaan viisi bingoriviä lisää. Kirjankansibingoooooooooooooooooooooooo!

Kirjankansibingo 2019 – rivit 5-7

Kirjankansibingoilu jatkuu. Haaste löytyy Oksan hyllyltä -blogista. Olen jo neljästi kiljaissut (hiljaa itsekseni) bingo. Nyt bingoan lisää.

Iida ja Riikka Salmisen teoksen Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa (S&S, 2018; 250 sivua). ”Olipa kerran” -alkuiset lyhyet elämäkerrat on suunnattu lapsilukijoille, mutta kirjan voi hyvin lukea myös aikuinen. Saduista ei ole kyse, vaan haastatteluihin ja kirjallisuuteen perustuvista tositarinoista, jotka kertovat neljänkymmenen tytön/naisen elämästä 1800-luvulta nykypäivään. Vanhin mukaan otetuista, hyväntekijä Aurora Karamzin, syntyi vuonna 1808, ja nuorin, jääkiekkoija Noora Räty, vuonna 1989. 1980-luvulla syntyneitä on mukana eniten eli yhdeksän, ja varmasti he ovatkin nykylapsille samastuttavampia hahmoja kuin 1800-luvun uranuurtajat, joiden maailman täytyy tuntuu uskomattoman kaukaiselta. Omalta synnyinvuosikymmeneltäni on mukana vain kapellimestari Susanna Mälkki; muilta 1900-luvun kymmenluvuilta vähintään kaksi edustajaa. Valinta on varmasti ollut vaikeaa, mutta mielestäni kirjaan on saatu erittäin monipuolinen joukko eri aloilla maailmaa muuttaneita suomalaisia. Vesivärikuvitus on iloinen ja raikas. Kansikuvassa on montakin kirjaa ja saan yläriville viidennen bingoni.

Myös Elina Lappalaisen kirjoittamassa ja Ilona Partasen kuvittamassa Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset (Tammi, 2019; 56 sivua) Kuopioon sijoittuvassa kirjassa  tutustutaan suomalaisten naisten uratarinoihin. Sen kansikuvasta tekee hauskan kannen silmää iskevä Minna Canth -reliefi. Oikeasti Kanttilan seinässä oleva Canth-figuuri ei iske silmää. Alakouluikäsille suunnattu kirja on aikuisellekin mukavaa luettavaa ja katseltavaa, joskin pidän enemmän samantyyppisen Minna! – Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot -lastenkirjan kuvitustyylistä.

Vikas Swarupin esikoisromaani Slummien miljonääri (Loisto, 2019; Q & A, 2005; suomentanut Pirkko Biström; 335 sivua; ilm. alunp. nimellä Tyhjentävä vastaus eli Kuka voittaa miljardin? WSOY, 2005) ei ole varsinainen jännitysromaani, vaikka siinä sellaisiakin elementtejä on. Pokkariversion kansikuvassa voi kuitenkin aistia nimenomaan jännityksen ja saan keskiriville kuudennen bingoni. Danny Boylen elokuvanakin tunnetuksi tulleessa tarinassa 18-vuotias rutiköyhä tarjoilija Ram Mohammad Thomas voittaa television tietokilpailun päävoiton, miljardi rupiaa. Voitonjuhlien sijaan hän joutuu selliin, sillä kouluja käymättömän nuoren miehen voitto saa epäilemään huijausta. Kuulusteluihin Ram saa yllättäen kiinnostuneen oikeusavustajan, jolle voittaja pääsee selittämään, mistä tiesi vastaukset kaikkii kysymyksiin. Näin kerrotaan nuorukaisen koko huikea, rankka, liikuttava ja monivaiheinen elämäntarina. Kirja on nopealukuinen, viihdyttävä ja myös sivistävä.

Lempivärini on violetti. Sen värinen on melkeinen kokonaan Niina Miettisen romaanin Suopursu (Teos, 2019; 240 sivua) kansi. Pohjois-Karjalaan ja 1970-luvulle sijoittuvassa romaanissa on neljä keskeistä henkilöä: Anja, joka on kotitilalla hoitanut taloutta ja äitiä ja joka ei oikein tiedä mitä tekisi ja miten olisi äidin kuoltua; hänen veljensä Pietari, joka hallitsee kotitilaa, vaikka on nuorin; heidän taiteilija-haaveilija-veljensä Hannu, joka asustaa tilan mailla pienessä mökissä; ja kaupunkielämänsä hylännyt Olga, jonka hurauttaa polkupyörällään lapsuusrooleissaan jumittavien sisarusten elämään. Siitä alkaa muutos. Miettisen hiljainen ja vaivihkainen mutta silti voimallinen tyyli vaatii paneutumista, mutta palkitsee lopulta. Seitsemäs bingo!

 

Vain kaksi ruutua – ei kuvaa ja kotieläinjäävät vielä tyhjiksi. Se tarkoittaa paitsi sekä toisen että neljännen rivin ja neljännen sarakkeen, myös molempien kulmasta kulmaan -rivien menettämistä. Olen täyttänyt kaikkiaan 23 bingoruutua ja saanut täyteen jo seitsemän bingoriviä.

Vain kahdella sopivalla kannella saisin kaikkiaan viisi bingoriviä lisää. Pystynkö asettamaan pelaamiselleni rajat vai päädynkö täyttämään loputkin ruudut 25.8. mennessä?

 

Vuonna 2058

Valon poliisit pyrkivät suojaamaan helsinkiläisiä ja hirttämään väärintekijät. Kaikki ovat saaneet mahdollisuuden: jos ei pysty tekemään työtä, voi kerjätä. Niin hoituvat vanhukset, vammaiset ja vähämieliset, lapsia ei hoidettavana enää olekaan. Valon Helsinki on selkeä kaupunki. Se ylläpitää Valon Taivaan käyttäjiä, jotka ylläpitävät sitä.
Me olemme Valoa varten, Akseli tajuaa kunnolla ensimmäisen kerran. Meidän yhteiskuntamme ei ole rikollisille, se ei ole lainkuuliaisille, se on Valolle, yhteiskuntarauha on hyväksi bisnekselle.
Me elämme valokratiassa,…

Piia Leinon Taivas (S&S, 2017; 349 sivua) on vakuuttava dystopia lähitulevaisuuden Suomesta, tarkemmin sanottuna Helsingistä, joka on oma valtionsa. Se on nahkapäiden hallitsema diktatuuri, jonka asukkaat elävät välinpitämättömyyden sumussa vailla toiveita, intohimoja tai suunnitelmia. Ainoa pakopaikka on koukuttava virtuaalitodellisuus nimeltä Taivas.

Valtion omistama Valo alkoi luoda Taivasta 2020-luvulla, parikymmentä vuotta ennen lamaannusta ja kymmenisen vuotta ennen Akselin syntymää. Taivas oli alusta lähtien suomalaisten suosikki, vuodesta 2047 ainoa sallittu virtuaalimaailma. Käyttöoikeus, lasit ja puku veivät ison osan useimpien palkasta, eikä neljäsosalla väestöstä ollut niihin ollenkaan varaa.

Akseli on tutkija. Hän tekee yliopistolle jonkinlaista kulttuurihistoriallista tutkimusta ansaitakseen vuorokautiset tuntinsa Taivaassa. Sitten hän saa esimieheltään kokeiltavaksi lääkkeitä, joista ei saa kertoa kenellekään. Pian hän tuntee outoa tarvetta liikkua ja sitten tutustua reaalimaailmassa Iinaan, naiseen, jonka on kohdannut Taivaassa. Iinan tehtävä yhteiskunnassa on pitää huolta Jalosta, joka työskentelee Valolle. He muistavat, millaista oli elää ennen sisällissotaa ja etnistä puhdistusta, mutta nyt he eivät elä, vaan ovat vain olemassa – niin kuin kaikki muutkin.

Teoksen surumielinen tunnelma saa voimansa kauniista kielestä. Pelottavien asioiden kertominen harkitun toteavasti on tehokasta ja uskottavaa. Romaanin maailman ahdistavat reunaehdot – fundamentalistinen nationalismi, globaali ilmastonmuutos, äärimmäinen yksilökeskeisyys ja teknologian tarjoama todellisuuspako – orastavat tässä ajassa.

– Kaikki ajatukset ovat kesken. Mikään ei ole valmista, ei edes Taivas.
Akseli alkaa aavistaa, miksi koneet eivät ratkaisseet ihmiskunnan kasautuvia ongelmia. Ne saatiin jäljittelemään ihmisaivojen rakennetta, mutta jotain jäi puuttumaan.
– Ne eivät tunne halua ajatella. Ne luulevat olevansa valmiita. Me väsyimme koneiksi, mutta koneista ei tullut ihmisiä.

Mitä on olla ihminen? kysyy Piia Leinon hieno, tärkeä romaani.