11. luukku: Tiedeaforismeja

Kuva: NIina Tolonen

Viime vuonna osallistuin ensimmäistä kertaa kirjabloggaajien joulukalenteriin ja haastoin itseni lukemaan runoja. Tänä vuonna vuorossa ovat aforismit. Tiedeaforismikirja — uusia ajatelmia tieteestä (Into, 2017; 84 sivua) on Timo Salon toimittama kokoelma, jonka ovat toteuttaneet Tieteen päivät ja Suomen aforismiyhdistys.

Luulosta versoo epäluulo, tietämisestä kasvaa tiedonjano.” (Merja Leppälahti)

Kokoelman ajatelmat ovat tiedeaforismikilpailun satoa ja kirjoittajia on kaikkiaan 56. Suurimmalta osalta on mukana vain yksi, mutta monelta useampikin ajatelma. Oli hauskaa huomata kirjoittajien joukosta myös serkkuni Lauri Rikala tällä ajatelmallaan:

Olemme tieteen kiinnostuksen kohteita, emme sen käskyläisiä.”

Kirjan aforismit on jaettu kuuden teeman alle: Kuva ja kaikkeus, Valta ja valistus, Erhe ja edistys, Vastuu ja vapaus, Meno ja metodi. Mennyt ja tuleva. Kunkin teeman avaa jokin kokoelmaa varhaisempi aforismi tai lainaus:

Korkeinta totuuden kunnioittamista ei ole sen julistaminen, vaan etsiminen.” (Edvard Westermarck, 1862-1939)

Aforismien lukeminen on toisaalta helppoa ja toisaalta vaikeaa. Ne ovat lyhyitä tekstejä, joissa parhaimmillaan on pitkä ajatus.

Tiede nojaa kumottavuuteensa.” (Juha Kare)

Huomisen luukku avatuu Ei vain mustaa valkoisella -blogissa. Eilisen luukun löydät Kirjapöllön huhuiluja -blogista.

Mainokset

Ellen Thesleff ja piika

Kati Tervon kuulas romaani Iltalaulaja (Otava, 2017; 204 sivua) sijoittuu kesään 1945, jolloin jo iäkäs Ellen Thesleff matkustaa laivalla kesähuvilalleen Ruoveden Muroleelle. Vastassa on teini-ikäinen Taimi, joka on pestautunut ihailemansa taidemaalarin piiaksi, vaikka kotonakin riittää töitä tiukan äidin komennossa isosiskon muutettua Helsinkiin ja isän kunnostautuessa lähinnä ryyppäämisessä.

Suurin osa kyläläisistä ei taitelijoista — etenkään naisista ja sellaisista jotka antavat talonsa rapistua ja puutarhansa rehottaa — juuri perusta, mutta Taimi haaveilee toisenlaisesta elämästä. Sellaisesta, jota Ellenkin on elänyt saadessaan maalata ja matkustaa. Tai jospa pääsisi edes Helsinkiin kahvilaan.

Ellenin Firenzen matkat päättyivät sotaan eikä elämä Casa Blancaksi nimetyllä huvilalla ole Sofia-sisaren kuoltua entisellään, mutta 75-vuotias Ellen maalaa yhä. Aurinkoisina päivinä soudetaan saareen luonnostelemaan, mutta sateisella säällä taiteilija sulkeutuu talon yläkertaan pois Taimin ulottuvilta, ja pyytää outoja ruokia, kuten risottoa, josta tyttöparka ei tietysti ole kuullutkaan.

Sekä taiteilijan että piian taustat paljastellaan vähitellen ja melkein sivulauseissa. Tapahtuma-aika taustoittuu muun muassa puutteella paitsi monista ruokatavaroista myös tavallisista tarve-esineistä. Se, miten Taimi toimii niin äitinsä kuin Elleninkin kirjeiden kanssa, jää syitä vaille.

Kokonaisuudessa Taimin osuus — erityisesti koska romaanin ääni on joko hänen tai ulkopuolisen kertojan — nousee lopulta voimakkaammaksi kuin Ellenin. Teos onkin luonteeltaan enemmän kesäinen tunnelmapala kuin varsinainen taiteilijaromaani, vaikka sellaista vähän odottelin.

Kiinnostuin kirjasta, koska pidän Thesleffin teoksista ja halusin lukea hänestä, joten aionkin lukea Hanna-Reetta Schreckin tuoreen Thesleff-elämäkerran Minä maalaan kuin jumala.

Meillä päin on muuten Ellen Thesleffin nimikkosilta.

taitelijaromaani

 

Hurjat mummot

Otsikko ei ole liioittelua eikä toisaalta tarkoita yksinomaan Antti Heikkisen romaanin Mummo (WSOY, 2017, 303 sivua) naisia, vaan ylipäänsä tämän maa(ilma)n sisukkaita mummoja — naisia, jotka raatoivat, joilla oli salaisuuksia, joiden kanssa ei ollut helppo tulla toimeen, jotka pitivät talot pystyssä, jotka antoivat ja tekivät kaikkensa, jotka eivät osanneet puhua tunteista, joilla ei ollut virallista valtaa mutta silti sananvaltaa, jotka rakastivat mutteivät sanoneet sitä, jotka vihasivat eivätkä sanoneet sitäkään, jotka eivät antaneet periksi silloinkaan kun olisi pitänyt, vaan pärjäsivät aina, ja joille Heikkinen on kirjoittanut kunnianosoituksen oma mummo mielessään, vaikkei kirja hänen omasta mummostaan kertonekaan.

Kirjan luvut vuorottelevat Mummon eli Maijan ja Äidin eli Marja-Liisan välillä. Heidän kauttaan kerrotaan sukutarina, jonka teemoihin kuuluvat naisten asema, sukupuolisuuteen liittyvä häpeä ja vaikenemisen kulttuuri — ei mitään kevyttä evästä siis. Juoni on juonikas ja välillä suorastaan jännittävä, mutta parhaimillaan Heikkinen on henkilöhahmojen kirjoittajana. Päähenkilöiden lisäksi myös kaikki sivuhahmot ovat tunnistettavia, eläviä, vereviä ja kiinnostavia.

Hieno romaani, joka henkilökohtailoiden kautta kuvaa myös Suomen historiaa. Ja muistuttaa, että , että tämmöisiä mummoja, naisia, on ollut.

Ja on heitä vieläkin.