Pakkomielteinen rakkaus kohtaa poliittisen väkivallan

Sofi Oksasen Puhdistus oli ensin näytelmä – kiitetty, kehuttu – ja nyt se on laajentunut romaaniksi, joka on Finlandia-palkintoehdokkuutensa – ja itse palkinnonkin, jos minulta kysytään – ansainnut: hienosti kirjoitettu, syvältä kouraiseva ja kertakaikkisen vaikuttava.

Puhdistus kertoo kahden naisen kohtaamisesta Viron maaseudulla 1990-luvun alussa heti Viron itsenäistymisen jälkeen. Parin päivän tapahtumasarjassa kohtaavat ja yhdistyvät eri-ikäisten naisten elämänkohtalot ja -historiat siten, että romaanissa liikutaan samalla taitavasti myös useilla muilla aikatasoilla. Esiin piirtyy yhden virolaisen suvun julma kronikka.

Naisista toinen on iäkäs yksinasuja Aliide Truu, jonka pihalle parikymppinen, mustelmainen Zara pyörtyy. Zara kertoo pakenevansa väkivaltaista miestään, mutta hiljalleen käy ilmi, millaiset epätoivoiset ratkaisut ovat tuoneet tytön Aliiden luo. Samoin paljastuu, millainen on ollut Aliiden kohtalo sota-aikana ja kommunismin vuosina.

Oksasen romaanissa pala Viron vaiettua lähihistoriaa saa äänen. Kirjan teemat – pakkomielteinen rakkaus, käsittämätön petos, loputon häpeä, jatkuva vaino, vaiettu väkivalta, vaientava hyväksikäyttö – ovat rumia ja synkkiä, mutta silti sitä on ilo lukea, koska se on kirjoitettu niin kauniisti – ja kuitenkin julman suorasukaisesti, kenenkään tekoja peittelemättä.

Agathan tyyliin tuntureilla

Norjalainen Anne Holt on nostanut dekkarissaan 1222 (Gummerus, 2008) jälleen päähenkilöksi Hanne Wilhelmsenin, vaikkei tämä enää poliisi olekaan. Pyörätuolilla liikkuva, halvaantunut Hanne, joka on matkalla Oslosta Bergeniin, joutuu näet evakkoon syrjäiseen, 1222 m korkeudessa sijaitsevaan tunturihotelliin, niin kuin kaikki muutkin raiteilta suistuneen junan matkustajat – mukaanlukien sala(perä)isen lisävaunun matkustajat.

Vaikka jo myrsky tuo teokseen oman jännityksensä, tapahtuu hotellissa pian murha jos toinenkin, eikä Hanne pääsee pakoon rikostutkijan luontoaan. Eristetyssä, vieraiden ihmisten muodostamassa piirissä hän joutuu myös kommunikoimaan enemmän kuin vuosiin, jopa solmimaan ihmissuhteita, vaikkei halua tuntea mitään tarvetta sellaiseen.

1222 on kunnianosoitus klassiselle dekkarille, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin nyky-Norjaan. Ei teoksessa syyttä viitata Agatha Christien 10 pieneen neekeripoikaan, onhan molemmissa tapahtumapaikkana rajattu, suljettu alue, jossa alkaa tapahtua murhia. Väkeä Holtin romaanissa on sentään reilusti kymmentä enemmän, ja murhaajakin löytyy ennen kuin koko joukko on päässyt hengestään.

Paitsi kevyehko ja varsin viihdyttävä dekkari, on 1222 myös eräänlainen pienoiskuva Norjasta ja norjalaisista, jotka yltäkylläisyydessään ovat tulleet itsekkäiksi ja ahneiksi, vain omaa etuaan ajaviksi ja haluttomiksi auttamaan muita.

Hamassa vai lähitulevaisuudessa?

Maarit Verrosen romaani Karsintavaihe (Tammi, 2008) on dystopia, joka tapahtuu tulevaisuuden Suomessa. Aivan alussa teoksen päähenkilö Lumi saa tietää, ettei kuolekaan perinnölliseen sairauteen, ja alkaa suunnitella tulevaisuutta. Se on kuitenkin vaikeaa maailmassa, jossa on menossa karsintavaihe: säännöt muuttuvat jatkuvasti, kaikkea valvotaan, vain itseensä voi luottaa. Karsinnan jälkeen vain vahvimmat ovat elossa.

Karsintavaiheen maailma on tyly. Jaksamispillereiden voimin ihmiset tekevät työtä jopa 22 tuntia vuorokaudessa. Erilaisten ”kehittymistä edistävien” pillereiden syöttäminen lapsille on tavanomaista. Parempiosaiset asuvat aidatuissa, suojeluissa omakotitaloissaan, mutta köyhempi väki ahdetaan soluasuntoloihin, tai jopa asumislokeroihin. Ihmiset on luokiteltu värikoodeilla erilaisiin kasteihin, jotka ratkaisevat, millaisia töitä voi tehdä, missä saa asua ja kulkea, kenet on lupa tavata, mistä voi ostaa ruokansa. Kaikkein heikoimmilla ovat oranssit ja punaiset, joilla ei ole juuri muita vaihtoehtoja kuin työ friikkibordellissa tai lääketehtaan koe-eläimenä. Kaikki eivät lähde ikäviin töihin vapaaehtoisesti, vaan ihmisiä katoaa jatkuvasti valtavia määriä sekä fyysisesti että kaikista rekistereistä. Silti (tai siksi?) monilla on seurantasiru niskassaan.

Verrosen kirja on hyytävän hyvää luettavaa. Kirjan tunnelma on painostava ja painajaismainen, vaikkei yhdelläkään yksityiskohdalla mässäillä, vaan kaikki kerrotaan tyyneen toteavaan sävyyn. Lumille mikään maailmassa ei ole yllätys tai järkytys, sillä kaikki – aivan kaikki – on mahdollista. Onneksi myös jonkinlainen onnen tavoittelu on mahdollista. Lumi on onnekseen turvallisuusluokitukseltaan vihreä, alhaisesta D-tason työntekijäluokituksestaan (siivous- ja purkuhommia) huolimatta. Hänenlaisensa voi vaivihkaa tehdä huomioita, saada tietoja, huomata jonkin muutoksen ajoissa, sopeutua. Tässä yhteiskunnassa kapinointi on toivotonta.

Verrosen tulevaisuuskuva on pelottavan uskottava, osittain nähtävissä nykymaailmanmenon loogisena, ja siksi niin pelottavana, seurauksena; osittain vaikeammin luultavaa, mutta silti mahdollista. Raskas, vakava, tärkeä teos.