Aihearkisto: kaunokirjat

Kuopio-sarja jatkuu hienosti

Sirpa Kähkönen jatkaa Kuopiossa tapahtuvaa, 1930-luvulta alkanutta romaanisarjaansa kesään 1972 sijoittuvalla hienolla romaanilla Muistoruoho (Otava, 2019; 347 sivua). Se on naisten tarina, joka moniäänisenä tuo lähelle niin kahdeksanvuotiaan Hilla-tytön kuin hänen molemmat noin 60-vuotiaat mummonsakin — sekä näiden ystävät ja muutaman muunkin kertojan, kuten asunnon A21.

Romaanin rakenne syntyy lomittaisista kertojanäänistä ja sen vaikuttavuus näiden äänten herättämistä tunteista ja ajatuksista. Lassi Tuomi on kuollut ja — niin vaikea kuin hänen kanssaan olikin elää — Anna kaipaa ja suree itsensä melkein näännyksiin. Helvi-ystävä osaa kuitenkin auttaa oikealla tavalla:

Mutta en minä lähde Annaa peilikuvastaan erottamaan väkivalloin, hiljaa hivuttamalla se pitää tehdä, houkutella takaisin hämäristä päivänvaloon.

Hillakin ikävöi rakasta ukkiaan ja mummon itku pelottaa häntä. Eikä hän haluaisi pioneerileirille, jolle isä hänet haluaa lähettää.

Ukki antoi minulle paljon neuvoja tässä elämässä. Ne ovat vähän niin kuin minun merimiessäkki.
Minä ajattelin, että kassin ja makuupussin lisäksi minulla on oma neuvosäkki mukana ja on sen kanssa leirillä pärjättävä jos merilläkin, ja ranta näkyi ja minua alkoi jännittää ja itkettääkin, niin äkkiä vain tunsin että ukki on mukana myös.

Leirillä on kuitenkin mukavaa, sillä lähinnä aikuisten kanssa aikaansa viettävä Hilla löytää sieltä heti ystävän. Pioneerius jää lapselle vieraaksi, mutta tyttöä miellyttävät leirin rutiinit.

Hillan toinen mummo Ida on Sortavalan evakko. Kodin jättämiseen ja sota-aikaan liittyvät vaikeat muistot nousevatkin kirjassa keskeisiksi. Idan menneisyys on monella tapaa raskas. Hänen tukenaan ja ystävänään on lapsuudesta asti tuttu Siiri, hänkin yksi kirjan äänistä.

Uutiset Vietnamin sodasta tuovat itse koetun sodan elävänä sotavuodet eläneiden mieliin, mutta myös osaksi lasten kokemusmaailmaa.

Silti kirja on myös hauska:

Ei ole taipumusta askarteluunkaan, vaikka mummot on minulla niin kätevät. Pistot longertavat pitkin säkkikangasta, enkä ymmärrä miksi viilipurkista ja pahvirullasta pitää tehdä Puijon torni. Mummot virkkaavat illassa kuusi kilometriä pitsiä ja neulovat Naapurilähiön aikana sukkaparin.

Näin toteaa Hilla, jolla on terävä pää ja käytännöllinen mieli:

Minä otan kaikki muoviolennot hiekalle ja Sole alkaa tutkia ja käännellä niitä. Kaadan kävyt vielä purkin pohjalta samaan kasaan. Kun Sole ihmettele että mitä varten käpyjä pitää olla, niin sanon että ne ovat naisia. Ja kysyn onko Sole ikinä, milloinkaan nähnyt yhdessäkään muovi-ihmispaketissa naisia. Sole ei osaa sanoa, joten minä vastaan itse: ei ole naisia paketeissa.
On vain sotaukkoja ja avaruusukkoja ja eläimiä. Tämän olen itse selvittänyt torilla sekä myös Partasen leikkikalu- ja muovitavarakaupassa jossa ihanan väkevä haju kun siellä käy.

Kähkönen on taitava ihmisten, ja mielestäni erityisesti lasten, tunteiden ja ajatusten kuvaajana, ja osaa kuljettaa tarinaa mitä moninaisin keinoin. Kähkösen ihmiset ovat tavallisia, samastuttavia, tärkeitä. Muistoruoho on romaani niin surusta ja kaipauksesta kuin ilosta ja selviytymisestäkin.

lava, haastattelu, kirjamessut, yleisö

Sirpa Kähkönen Jukka Petäjän haastateltavana Helsingin kirjamessuilla 2019

Canthin nahkoissa

Kirjabloggaaja (KB) ja kirjastoammattilainen (KA) keskustelevat Tatu Kokon romaanista Kävelevien patsaiden kaupunki (Icasos, 2019; 370 sivua):

KB: Kirjan päähenkilö on 26-vuotias Vilja, joka työskentelee kirjastonhoitajana Kuopion kaupungin kirjastossa.

KA: Tai ehkä hän kuvittelee niin?

KB: Ai kuvittelee? Kirjassahan kerrotaan, miten hän menee töihin, hakee kirjavaunun ja hyllyttää kirjoja. Yhdessä kohtauksessa hän hakee tietokannasta jotakin.

KA: Hän on opiskellut kirjastonhoitajaksi Tampereen yliopistossa ja silti hän vain hyllyttää. Ehkä hän on tukityöllistetty? Tai työkokeilussa?

KB: Miten niin? Mitä tarkoitat? Hänhän rakastaa kirjoja ja kirjastoja.

Kirjasto on temppelini.
Ilman kirjoja ei ole jumalia, ei aikaa, ei mitään.
Kuopion pääkirjasto on minulle erityisen pyhä. Se on ollut aina lähellä sydäntäni. Olen viettänyt sen katveessa suurimman osan elämästäni.

KA: Sepä se. Hänen suhteensa kirjastoon ei ole ammatillinen eikä häntä kuvata tekemässä kirjastonhoitajan tehtäviä. Hänellä on mielenterveysongelmia ja vahva mielialalääkitys. Hän joko leikkii olevansa kirjastossa töissä tai on siellä jonkinlaisena apulaisena, ei akateemisesti koulutetun ammattilaisen tehtävässä.

KB: Vaihdetaan aihetta. Hän harrastaa kirjallisuudentutkimusta. On varmaan opiskellut kirjallisuustiedettä tai kotimaista kirjallisuutta informaatiotutkimuksen sivuaineena. Sellainenhan on yleinen yhdistelmä.

KA: Totta. Minulla oli pääaineena yleinen kirjallisuustiede ja yhtenä sivuaineena silloinen kirjastotiede ja informatiikka, nykyinen informaatiotutkimus. Valmistuin vuonna 1990. Vilja elää nykyajassa ja täyttää kirjassa 27-vuotta, eli hän on opiskellut aika äsken 2010-luvulla, aivan eri ajassa ja maailmassa kuin minä.

KB: Hän vaikuttaa aika maaniselta tutkijalta, leikkelee (kirjaston!) kirjoja ja kiinnittää leikkeet kotinsa eteisen seinälle, jossa hänellä on työpöytä. Ihmettelin, miksi eteisessä, eikä omassa huoneessa.

KA: Ehkä oma makuuhuone on liian pieni. Viljahan asuu vanhassa kerrostalossa sisarensa ja tämän miehen kanssa. Ehkä Viljan huone on pikkuiruinen palvelijankoppero. Tutkimustyö eli Canthin lukeminen ja Canthista lukeminen vie Viljan kuitenkin hyvin syvälle tutkimuskohteensa syövereihin, suorastaan tämön nahkoihin.

KB: Niin, siinä vaiheessa, kun hän päättää jättää psyykenlääkkeensä ottamatta ja lähtee kesäöiseen Kuopioon sen patsaiden seurassa.

KA: Ihmiset, jos päätätte jättää lääkkeenne ottamattaa, älkää tehkö näin:

Minä tyttö se vetelin iltalääkkeet muutama tunti sitten vessanpöntöstä alas.

KB: Miksi? Hänhän halusi, ettei Camilla-sisko, jonka luona hän asuu, saa tietää, vaan luulee, että hän kiltisti nielaisee lääkkeensä.

KA: Vieköön salaa apteekkiin. Niissä on sitä varten sellaiset säiliöt. Vessasta saa vetää alas vain jätöksiään ja vessapaperia. Ihmisten nielemienkin lääkkeiden sisältämiä aineita päätyy liikaa viemäriin, jopa tuhansia erilaisia lääkekemikaaleja, ei sinne tarvitse vielä käyttämättömiäkin lääkkeitä työntää. Jätevesien puhdistus on Suomessa tehokasta, mutta silti! Jäämät kiinnittyvät lietteeseen tai biohajoavat, mutta osa aineista päätyy vesistöön. Kai nyt kaikki ovat lukeneet huumausainejäämistä eri kaupungien vesissä?

KB: Älä ota fiktiota noin vakavasti! Vaikka itse kyllä ihmettelin joitain sanavalintoja kuten tätä:

Hänellä oli sininen t-paita ja farkkushortsit, ei vyötä. Jalassa kuluneet läpökkäät. Kaupungin hellekeliin sopiva varustus. Ikää ehkä parikymmentä. Sitä on vaikea arvioida toisrotuisesta.

KB: Sanan rotu käyttö ihmisestä särähti pahasti korvaan. Unesco suositteli jo vuonna 1950 rotu-käsitteestä luopumista ihmisistä puhuttaessa. Nykyisin käytetään tällaisesta sanaa rodullistaminen. Käsittääkseni on olemassa ihmisrotu Homo sapiens, joten oliko tämä henkilö kenties Homo neanderthalensis tai homo heidelbergiensis taikka kenties keiju, peikko tai haltia?

KA: Ei ole, vaan intialaistaustainen ja uskonnoltaan sikhi. Eikö olisi voinut kirjoittaa vaikka etnisesti toisesta tai erikulttuurisesta? Kerta vielä menisi, mutta se toistui:

Paikkansa jo vakiinnuttaneet muunrotuiset ovat joutuneet ahtaalle, kun pakolaiset ovat tulvineet Eurooppaan suurin odotuksin.

KB: Palataan kirjastoon. Vieläkö siellä hyssytellään?

KA: Ei minun kirjastoissani, mutta Viljan kyllä:

Minua hengästyttää tämä pitkä puheenvuoro, jollaista en olisi koskaan kuvitellut voivani käydä tuntemattoman miehen kanssa. En varsinkaan kirjastossa, jossa suut pidetään kiinni.

KA: Vanhanaikaista, hieman hellyttävää, jossain määrin ärsyttävää.

Hän haluaisi ehkä huutaa minulle jotakin, mutta tietää, ettei se olisi sopivaa tässä ympäristössä. Ei kirjastossa, joka on hiljaisuuden ja mietiskelyn, lukemisen ja rauhoittumisen pyhä retriitti, paikka jossa pelkkä vaimea yskiminen herättää paheksuntaa ja pientäkin kolahdusta mulkoillaan närkästynein ilmein.

KA: Useimmat kirjastoissa työskentelevät eivät pidä työpaikkojaan pyhinä. Eivät ne meille ole retriittejä, vaan työpaikkoja. Puhumme, saatamme yskiäkin. Miten asiakaspalvelukaan onnistuisi, jos ei voisi puhua ääneen? Taikka tapahtumat?

KB: Ehkä Vilja ei pidä siitä, että kirjastossa on tapahtumia?

KA: Tai kirjailija?

KB: Mitä ajattelet tästä?

Vanhempani ajattelivat, että heitin elämäni hukkaan hankkiutumalla niinkin turhaan ammattiin kuin kirjastonhoitajaksi. Kirjojen kanssa pelaaminen ei ollut eikä ole heidän mielestään oikeaa työtä, ei oikeaa tekemistä, sellainen pölyisten opusten järjestely paikasta toiseen.

KA: Kaipa tuo ”pölyisten opusten järjestely” on Viljan vanhempien mielikuva. Viljan (jos hän on kirjastossa töissä eikä vain kuvittele olevansa) luulisi tietävän, ettei kirjastonhoitajan ammatti ole ”kirjojen kanssa pelaamista”.

KB: Lopetetaan työnkuvan käsittely. Jokainen lukee kirjoja suhteessa omaan taustaansa ja tietämykseensä. Varmasti vaikkapa psykiatri lukee tätä toisin kuin me. Mitä ajattelit Leena Lumin henkuttamasta erotiikasta?

KA: En ihan samalla tavalla hullaantunut, muttei se mitenkään vaivaannuttavaakaan ollut niin kuin joskus.

KB: Vaivaannutko siis kirjallisesta erotiikasta?

KA: En, jos se on kirjoitettu hyvin. Mutta aika usein se on epäluontevaa, huvittavaa tai kömpelöä. Tässä ei ollut. Se sopi kirjan kokonaisuuteen.

KB: Muttei ollut kirjassa minusta parasta. Pidin eniten siitä, kun Vilja kulki patsaiden kanssa öisessä Kuopiossa.

KA: Minä myös, ja siitähän kirjan nimikin tulee. Vilja on silloin onnellisimmillaan, koska hän on vapaa. Entäs rakkaustarina?

KB: Siinä on Romeo ja Julia -piirteitä. Kummankaan vanhemmat eivät näytä olevan valmiita hyväksymään lapsensa rakastettua.

KA: Ja syitä riittää: uskonto, etninen tausta, kulttuurierot, Viljan sairaus…

KB: Ja Viljalle seksin odottaminen avioliittoon! Hauskasti kirjailija on tuonut sen asian käänteisenä nykypäivään. Canthin aikanahan vallitsi kaksinaismoraali, jonka mukaan naisten piti mennä neitsyinä naimisiin, mutta miehillä sai, ehkä jopa piti olla, seksikokemuksia ennen avioliittoa, ehkä sen sivussakin. Käytännössähän se tarkoittaa prostituution hyväksymistä, elleivät miehet ole toistensa kanssa.

KA: Eikä Canthilla ollut tasa-arvoa kannattavana naisena, ennen ehkäisyn keksimistä, muuta vaihtoehtoa kuin kannattaa siveyttä molemmille sukupuolille. Nainenhan joutui hirveään pulaan, jos tuli raskaaksi eikä ollut naimisissa. Miehille siitä ei seurannut mitään.

KB: Olet oikeassa. Meidän ajastamme on turha tuomita sitä tiukkapipoisuudeksi.

KA: Kummankin vanhempien luona miniä-/vävykokelasta kohdeltiin kyllä niin huonosti, että se meinasi mennä komiikan puolelle.

KB: Tragikomiikkaa. Onneksi Viljalla on kannustava Pette-setä, kirjan mukavin ihminen.

KA: Ehdottomasti. Jos jonkun kirjan henkilöistä haluaisin tavata, niin hänet. Mitä ajattelet maagisrealistisuudesta? Viljan sulautumisesta Minna Canthiksi, aikamatkailusta Canthin aikaan?

KB: Hienosti ne kohtaukset on mielestäni kirjoitettu. Ne kuvaavat hyvin Viljan mielenmaisemaa ja sitä, miten syvästi hän kokee ja eläytyy silloin, kun ei ota lääkkeitään tai ottaa vain osan niistä.

KA: Eli on ”hullu”, sekaisin, psykoosissa. Kokonaisuutena siis kelpo romaani?

KB: Enemmänkin! Alkuvaikeuksien jälkeen lähes ahmin. Ja sinusta?

KA: Kokonaisuus kelpaa kyllä oikein hyvin minullekin. Hienoa työtä.

Poikkeus: Tuulevin lukublogi sai kirjan numeroidun kappaleen 17/75 kirjailija-kustantajalta Icasos-kustantamon kolmen romaanin julkistamistilaisuudessa.

Dekkarifestivaali 2019

Osallistuin tänään ensimmäistä kertaa Dekkarifestivaaleille, jotka järjestettin nyt viidennen kerran, ensimmäistä kertaa Paasitornin hulppeassa juhlasalissa. Tilaisuus oli loppuunmyyty, vaikkeivät suuren salin kaikki paikat missään vaiheessa olleetkaan täynnä — johtuen oletettavasti oheisohjelmasta eli kirjallisista pikatreffeistä ja pakohuonepelistä rakennuksen tornissa. Niihin en osallistunut. Myös true crime -osuudet jätin väliin. Neljä haastattelua käytiin englanniksi, muut seitsemän suomeksi.

Päivä alkoi festivaalin ohjelmajohtaja Outi Mäkisen tervetuliaissanoilla, jonka jälkeen Jone Nikula haastatteli ruotsalaista David Lagercrantzia, kirjailijaa, joka on kirjoittanut jatko-osia Stieg Larssonin Millenium-sarjaan. Alkuperäiset olen toki lukenut, jatkoja en. En pitänyt Nikulan haastattelutyylistä ja kirjailijakin taisi olla ihmeissään, kun joutui monta kertaa kysymään ”mikä oli kysymys”. Myös juonipaljastuksia tehtiin, mutta minua se ei haitannut, koska en aio lukea näitä kirjoja. Muut sitten vastapainoksi välttelivät spoilaamista jopa enemmän kuin tarpeeksi. Uusimman ja viimeisen Lisbet Salander –romaanin nimi on Tyttö joka eli kahdesti.

Paula Arvas haastatteli ammattitaitoisesti Cilla ja Rolf Börjlindiä, Beck-käsikirjoittajina ammattitaitonsa hankkinutta ruotsalaiskirjailijaparia, jonka Olivia Rönning & Tom Stilton -dekkareista on tehty myös tv-sarja Nousuvesi. Kirjasarjassa on jo viisi osaa, mutta olen lukenut vain ensimmäisen. Tv-sarjan olen katsonut ja se on kuulemma saamassa jatkoa, jonka parissa viihtyneen, kunhan se Suomessa televisioon saadaan.

Keskustelemista, post-it-lappuja ja yhdessä loppuun saakka suunniteltua juonta hyödyntävät Börjlindit olisivat hyvin voineet osallistua myös seuraavaan keskusteluun, jossa Heikki Valkama haastatteli kahta kirjailijaparia eli Tomas Gadsia (Kaisa Nummela ja Satu Roos) sekä Pauliina Littorinia ja Antti Marttista nimenomaan siitä, millaista on kahdestaan kirjoittaminen. Olen lukenut Gadsin Pirulaisen, mutten toisen parivaljakon teosta Kolme punaista rubiinia. Teoksista ei paljon puhuttukaan, vaan kirjoittamisesta. Gads teki murhan iisalmelaisessa kahvilassa ja alkoi sitten kävellä Onkiveden rannoilla, Littorinin ja Marttisen menetelmä muistuttaa kerrosvoileivän rakentamista.

Sitten siirryttiin käsittelemään miljöön merkitystä, kun Petra Maisonen jututti kolmea kirjailijaa, Matti Remestä, Anu Patrakkaa ja Heikki Valkamaa, heidän kirjojensa tapahtumapaikoista eli Hangosta, Lissabonista ja Kiotosta. Kaikille paikan pitää olla tuttu, että siitä voi kirjoittaa. Ainakin hankolaiset tulevat helposti huomauttelemaan ”virheistä”. Näiden kirjailijoiden teoksia en ole (vielä) lukenut, mutta ainakin Patrakasta kiinnostuin.

Ennen lounastaukoa lavalle nousivat vielä norjalainen Heine Bakkeid, jonka Meren aaveet olen lukenut, ja jota haastatteli Marko Hautala. Kumpaakin on tituleerattu maansa Stephen Kingiksi. Bakkeid on tietenkin saanut vertailukohdakseen myös Jo Nesbøn, mutta minua kyllä huolestuttaa suuresti, jos Norjan rikosten ratkonta on näiden kirjailijoiden kehittelemien luvalla sanoen outojen miesten varassa.

Lounastauon jälkeen haastattelijana oli Leena Lehtolainen, joka toimi myös tapahtuman suojelijana — osaamatta itsekään oikein sanoa, mitä se tarkoittaa — ja haastateltavina ruotsalaiset Mariette Lindstein, jonka Lahko-sarja on mennyt minulta tätä ennen jotenkin ohi, mutta josta nyt kiinnostuin, sekä Ninni Schulman, jonka Hagfors-dekkarit luin heti viimetalvisen NordicNoir-tapahtuman jälkeen, johon Schulman myös osallistui ja jossa kiinnostuin hänen tuotannostaan.

Seuraavat kaksi sessiota jätin väliin, koska tosielämän rikoskertomukset eivät ole minun teekupposiani. Paljon en saanut irti all male panelistakaan. Siinä Jone Nikulan haastattelussa olivat Petri Karra, Max Seeck ja Arttu Tuominen. Heistä Tuomiselta olen lukenut kolme kirjaa, jotka olivat makuuni turhan väkivaltaisia.

Toiseksi viimeisessä sessiossa Marko Hautalan haastateltavina olivat uudet tekijät Patricia G. Bertényi ja Otto Hyyrynen, joista ensiksimainitun Salaisuuksien galleria alkoi kovastikin kiinnostaa.

Sokerina pohjalla oli päivän päätössessio, jossa yleisö oli mukana. Päivän aikana kuka tahansa meistä sai kirjoittaa kysymyksiä kirjailijakonkarikolmikolle Leena Lehtolainen, Matti Rönkä ja Jarkko Sipilä, joille festivaalijohtaja Outi Mäkinen niitä pienen lämmittelyn jälkeen tykitti. Tässä viihdyttävässä osiossa oli eniten spontaaniutta, keskustelunomaisuutta ja rentoutta.

Loppusanat lausui Leena Lehtolainen, jonka Valapatto-uutuudesta voi pian lukea arvioni Ruumiin kulttuurista.

Haastatteluille oli annettu aikaa 25 tai 30 minuuttia. Välillä se tuntui jopa pitkältä ajalta, kun lavalla oli vain haastattelija ja yksi kirjailija, joilla ei välttämättä synkannut, ja välillä tuo aika taas tuntui loppuvan aivan kesken, kun haastateltavia oli useampia ja juttu vaikutti luistavan.

Kaiken kaikkiaan päivä oli mukava ja mielenkiintoinen kokonaisuus. Tuskin tämä ainoaksi Dekkarifestivaalikseni jää. Ehkä ensi kerralla uskaltaudun illallisellekin.