Aihearkisto: tapahtumat

Helsingin kirjamessut 2019

Helsingin Kirjamessut olivat 24.–27.10.2019. Messuilla vieraili kaikkiaan lähes 92 000 kävijää. Kävijämäärä kasvoi yli 7 % ja kirjamyynti neljänneksellä viime vuodesta. Messuille osallistui 355 yritystä, 1100 esiintyjää ja lähes 900 ohjelmaa. Ensikertalaisia oli kävijätutkimuksen mukaan 17 % kävijöistä. Messukeskus järjesti Helsingin Kirjamessut 19. kertaa yhteistyössä Suomen Kustannusyhdistyksen ja Kirjakauppaliiton kanssa. Samassa yhteydessä järjestettiin myös Antikvaariset Kirjamessut sekä Levymessut ja Postimerkkimessut. Olin messuilla kolmena päivänä 25.-27.10.

Teemamaa Ranska

En lopulta kuunnellut yhtäkään tämänvuotiseen teemamaahan liittyvää haastattelua tai keskustelua, vaikka niin suunnittelin. Yritin päästä Senaatintori-lavan lähelle kuuntelemaan ”Miksi Ranska raivoaa”, mutten tarpeeksi ajoissa saadakseni istumapaikan, vaikka juuri tuon lavan luona niitä on erityisen paljon. Muut ranskalaisaiheet jäivät väliin muista syistä, kuten päällekkäisyyksien vuoksi.

Dekkarilauantai

Dekkarilauantaita kuuntelin lopulta vain kahden ryhmähaastattelun verran. ”Poliisi pelaa yhteen” -otsikon alla Leena Korsumäki haastatteli Tomas Gadsia, Jarkko Sipilää ja Arttu Tuomista heidän tutkijaryhmistään, niiden luomisesta, ryhmädynamiikasta. Teema ”Kunnon kansalainen kiipelissä” taas nosti lavalle Eeva Vuortaman jututettaviksi Petri Karran, Leena Lehtolaisen ja Emma Luoman. Punavuori-lavan ongelmana oli sen sijoittuminen ”parviravintolan” alle. Sieltä kuuluvan kilinän ja puheensorinan läpi oli välillä hankala saada selvää puheesta.

Siri Kolun ja Simone Buchholzin valloittava dialogi syyttäjä Chastity Rileysta ja sateisesta Hampurista ei kuulunut Suomen Dekkariseuran Dekkarilauantain ohjelmaan, vaikka olisi siihen mainiosti sopinut. Revolverisydämelle ja Krokotiiliyölle (Huippu, 2019; Blaue Nacht, 2016; suomentanut Anne Kilpi) on luvassa jatkoa myös suomeksi, kertoivat sekä suomentaja-kustantaja että kirjailija, joka oli opetellut ainakin sanan ”kiitos” suomeksi.

Bloggaajatilaisuudet

Avain

Kustantamo oli kutsunut meidät Vaelluksia Italiassa -kirjan äärelle. Teos sai juuri Mondo-lehden Vuoden matkakirja -palkinnon, joten Markku Kaskela ja Tomi Kontio kukitettiin ja kunniakirja annettiin tässä tilaisuudessa. Paikalla oli käsittääkseni kirjabloggaajien lisäksi myös matkabloggaajia. Monipuolinen kirja ei sisällä vain perinteistä (vuorilla) vaeltamista, vaan erilaisia matkakertomuksia, joissa vaelletaan vaikkapa asuntoautolla Sisiliassa tai jalan Firenzessä. (Harmi kyllä, yhtään moottoripyörällä vaeltamisjuttua ei ole tullut mukaan.) Kaskelan ja Kontion lisäksi kirjan tekijöistä olivat tilaisuudessa mukana Arto Kivimäki ja Nanna Susi. Hieman minua hämmensi Kaskelan puhe siitä, etteivät ihmiset yleensä mieltäisi Italiaa vuoristomaaksi. Uskoisin, että monellekin tulevat Italiasta mieleen vaikkapa Dolomiitit tai Alppien järvialue. Vaelluksia Italiassa on tekijöiden kolmas Italia-kirja. Ensimmäisestä eli Puhuvasta talosta en ollut ennen kuullutkaan, mutta toisen eli Minun Italiani (Avain, 2017) olen lukenut.

Aula

Me kirjabloggarit pääsimme saman pöydän ääreen suomalaiskirjailija Lasse Nousiaisen, tanskalaiskirjailija Kaspar Colling Nielsenin ja Lucia Berlin -suomentaja Kristiina Drewsin kanssa. Nousiaisen romaani Itärajatapaus tutustuttaa naapurivihaan, sukukateuteen ja ulkokultaisuuteen. Odotan lukukokemusta ristiriitaisin tuntein. Edesmenneen yhdysvaltalaiskirjailija Lucia Berlinin viimeisestä teoksesta Ilta paratiisissa kertoi Berlinin suomentaja Kristiina Drews. Uusi Lucia Berlin -kokoelma tuli yllätyksenä kustantajalle ja suomentajalle, jotka luulivat, että kaikki oli jo Siivoojan käsikirjoissa. Drews kuvaili kokoelmaa ja mainitsi erikseen mm. novellit ”Andando” ja ”Eksyksissä Louvressa” sekä luki lyhyen novellin ”Pony Bar, Oakland”. Suomentaja kertoi tämän kokoelman novellien olevan enimmäkseen pohdiskelevia, eikä mukana ole niin rankkoja aiheita kuin Tanssia ruusuilla -kokoelmassa. Nielsenin romaani Tanskan sisällissota 2018-2024 on ilmeisen kriittinen, jopa poleeminen. Kirjailijaa sanotaan Tanskan kirjallisuuden kauhukakaraksi. Kirjassaan hän muun muassa yrittää selvittää, miten ihmisistä tulee sadisteja. Tietty yhteiskunnallinen ilmapiiri mahdollistaa mitä tahansa, sanoi hän, ja kertoi kirjansa sisällöstä lähinnä kauheuksia ja ilmoitti sen olevan hauska. Osuneeko minun huumorintajuuni?

S&S

Myös tässä bloggaritilaisuudessa istuimme kirjailijoiden kanssa saman pöydän ympärillä. Paikalla oli kolme kirjailijaa ja kirjaa: Annastiina Stormin toinen romaani Kerro, kerro, Anja Portinin ensimmäinen aikuisten romaani Muistokirjoitus ja Olga Kokon Munametsä. Hieman yllättäen kustantajan edustaja avasi keskustelun aiheella, tietääkö kriitikko tai bloggaaja, mitä kritisoi, kun kritisoi kustannustoimittamista? Ettei kustannustoimittaminen ole oikolukua, vaan kirjailijan monipuolista tsemppaamista ja kirjoitusprosessin tukemista. Saimme kuulla kirjailijoiden rakkaudentunnustuksia kustannustoimittajille. Emme sentään puolustuspuhetta tai ohjeita bloggareille kuten ensiksi säikähdin.

Teos

Teos toi perjantain alkuiltana eteemme (olimme katsomossa) peräti viisi kirjailijaa. Meille esiteltiin Riikka Pelon Kaikki elävä, Marianna Stolbowin Surua se tyttö kantaa, Maija Muinosen Sexdeathbabies, J. P. Laitisen Lume ja Mikko Rimmisen Jos se näyttää siltä. Pelon romaani yrittää kielellä tavoitella sellaista, mikä ei ole kielellä tavoitettavissa, muita kommunikaation tapoja, mykkyyttä ilmaisukeinona ja ruumiin kieltä. Stolbowin esikoisromaani on tarina idealismista, haluttomuudesta unohtaa ja halusta vaikuttaa, ja minulle näistä teoksista kiinnostavimman oloinen. Muinonen oli saanut Toisinkoinen-palkinnon edellisenä päivänä. Hän kuvasi teostaan muun muassa termillä lötkömuta. Laitisen yhdenpäivänromaanissa on havaintopsykologiaa, fenomenologiaa ja neurotiedettä. Ne viedään äärimmilleen, sillä päähenkilöllä on oma vinksahtanut teoria. Rimmisen sinämuotoisen teoksen päähenkilö on Herra Lyysälä, vanha arka herra.

Muutama muu tärppi

Perjantain tärpeistä toteutui Sirpa Kähkösen haastattelu. Olinkin saanut Muistoruohon sopivasti loppuun torstaina junassa. Kirjasta lisää pian. Samoin toteutui Tiedetorilla Maria Lähteenmäen ja Johanna Ylipullin kuunteleminen. Tiedenaisisista pitää edelleen puhua, koska sosiokulttuurisen painolastin vuoksi naiset etenevät tieteessä edelleen hitaammin kuin miehet. Lasikatto on vieläkin olemassa, sillä 75 % professoreista on yhä miehiä. Erityisesti miehille on etua kutsumenettelystä; avoimet haut ovat tasa-arvoisempia. Naisen pitää uralla edetäkseen olla miestä monipuolisempi. Jos asialle ei aktiivisesti tehdä jotakin, tieteen tasa-arvo kyllä edistyy, mutta äärimmäisen hitaasti. Professorien palkkaus on sukupuolittunut. Paitsi sukupuolten, myös tieteenalojen tasa-arvo nousi esille. ”Halpa humanisti”, joka ei tarvitse kalliita laitteita, ei ole yhtä arvostettu kuin vaikkapa luonnontieteilijä. Monitieteisyyttä ja tieteidenvälisyyttä ei keskustelijoiden mielestä osata arvioida, vaan rahanjakokäytännöt perustuvat perinteiseen alajakoon, ja kansainväliset arvioijat ovat konservatiivisia ja ylikriittisiä. Rohkeita ja luovia hankkeita ei osata tukea, tykittivät tiedenaiset.

Odottamattomia ja odotettuja kohtaamisia

Muistoruohon jälkeen haahuilin hetken ja istahdin kuohuviinibaariin, jossa toisella korvalla Töölö-lavalla käytävää naisten nimiin ja Kalevalan naisiin liittyvää keskustelua kuunnellessani kohtasin sattumalta bloggarikollega Margitin (Tarukirja) ja sitten aivan yllättäen myös ohjelmajohtaja Ronja Salmen, jonka kanssa vaihdoimme ajatuksia messujärjestelyistä. Kiittelimme osastojen väljempää sijoittelua ja sitä, ettei pieniäkään toimijoita enää ahdeta kapeille käytäville minimaalisiin karsinoihin.

Jostain syystä en ollut ohjelmaani hahmotellessani huomannut lainkaan, että lauantain ohjelmassa oli brittikirjailija ja -käsikirjoittaja (mm. tv-sarjat Rimakauhua ja rakkautta / Cold Feet ja David Melrose) David Nichollsin haastattelu. Onneksi älysin asian lauantaiaamuna ja onnistuin pääsemään peräti eturiviin kuulemaan ja katsomaan, kun Juha Itkonen leppoisasti jututti kirjailijaa, jonka uusin suomennettu teos on Suloinen suru (Otava, 2019; suomentanut Antero Tiittula) ja jolta ovat ilmestyneet suomeksi myös (elokuvanakin nähty) Sinä päivänä, Varamies ja Yhtä matkaa. Nicholls kertoi paitsi uusimmasta kirjastaan myös urastaan. Hän rakastui jo nuorena teatterin tekemiseen (ei niinkään katsomiseen), opiskeli alaa ja oli pitkään huono sivuosien näyttelijä ja varamies, kunnes tajusi lahjojensa olevan kirjoittamisen puolella. Nichollsin ja Itkosen juttelua katkeransuloisesta (bittersweet) ja nostalgiasta (nuoruus on myös tuskallista) sekä vuodesta 1997 olisi kuunnellut pidempäänkin kuin 25 minuuttia.

Kuuntelin suunnittelmatta myös tietokirjaraatia Tiedetorilla, mutta kolmen kirjan ruotimisen jälkeen luovutin, kun en ihmismassalta nähnyt raatilaisia enkä edes heidän ylös nostamiaan arvostelunumeroita. Kuohuviinibaarissakin kävin myös lauantaina, sillä tapasin juoman ääressä Virpin, ystävän ja ex-kollegan, joka kohtaaminen oli samaan aikaan odotettu ja odottamaton – olimmehan sopineet treffeistä vasta edellisenä päivänä. Kirjamessut ovat kirjanystävien kohtaamispaikka. Lauantai-ilta päättyi rattoisasti kahdentoista kirjabloggaajan seurassa hyvän ruoan ja juoman parissa. Sunnuntaina kohtasin Stresa-kustantamon pienellä osastolla Pirjo Puukon, jonka teoksen Kunnes jalkasi kantavat sain luettavakseni.

Hankinnat

Kävin tietenkin Suomen Dekkariseuran osastolla hankkimassa, jo kannatuksenkin vuoksi, uutuustuotteet eli pinkin pöytäpyyhkeen (=tiskirätti) tekstillä ”Alibina siivous” ja mustan mikrokuituliinan (silmälasien yms. putsaamiseen) tekstillä ”Hyvin pyyhkii”. Lisäksi ostin pari pokkaria ja pari kovakantista kirjaa. Bloggaajille annettujen arvostelukappaleiden kanssa kirjoista kertyi voimia vaativa kuorma kotiin kuljetettavaksi ja melkoinen lukupino entisen jatkoksi.

Kiitos Helsingin kirjamessuille bloggaripassista!

 

 

 

Suunnitelmia Helsingin kirjamessuille

Helsingin Kirjamessut ovat 24.–27.10.2019.

Teemamaa Ranska

Perjantain ohjelmassa on kiinnostavan kuuloinen France, paradise for book lovers? Voisin mennä kuuntelmaan, kun ranskalaiset asiantuntijat (nimiä ei ole ohjelmassa ainakaan vielä) puhuvat Ranskan kirja-alasta ja -poliitikasta sekä julkisesta rahoituksesta. Onko Ranska tosiaan kirjaihmisen unelmamaa? Myös otsikko Naisia vai noitia? – naisvainot ennen ja nyt herättää kiinnostukseni. Kirjailija Milja Kaunisto ja toimitusjohtaja Anna Baijars keskustelevat naisen asemasta ranskalaisen eturivin toimittajan Mona Cholletin kirjan innoittamina. Lauantailta bongaan ranskalaiskirjailija Éric Vuillardin, mutten jaksa isommin innostua aiheesta. Teos Päiväkäsky kertoo 24 aikansa teollisuusjohtajan ja natsiupseerin salaisesta kokouksesta jossa sovittiin natsien toimien rahoittamisesta. Lauantainkin ohjelmasta löydän Milja Kauniston, joka otsikon Vive la littérature! – kirjailijana Ranskassa alla keskustelee Hannu Niklanderin ja Kira Poutasen kanssa. Sunnuntain muutamasta ranskalaisaiheesta voisin kiinnostua Liisa Väisäsen teoksesta Ranska, rakkaudella.

Dekkarilauantai

Lauantaina viihtynen ainakin Suomen Dekkariseuran Dekkarilauantain ohjelman parissa. Punavuori-lavalle nousevat eri kokoonpanoissa Terttu Autere, Patrik Berghäll, Patricia G. Bertényi, Marja Björk, Hanne Dahl, Tomas Gads, Pekka Hyyti, Virpi Hämeen-Anttila, Petri Karra, Leena Lehtolainen, Kari Levola, Emma Luoma, Jaakko Melentjeff, Reijo Mäki, Outi Pakkanen, J. P. Pulkkinen, Matti Remes, Juha Ruusuvuori, Matti Rönkä, Jari Salonen, Jarkko Sipilä, Taavi Soininvaara, Arttu Tuominen ja Heikki Valkama.

Lauantaina on tarjolla dekkareita muillakin lavoilla, ainakin mainio saksalainen Simone Buchholz Suomenlinna-lavalla.

Kirjabloggaajille

Messuilla on myös erityisiä kustantajien tapahtumia kirjabloggaajille. Olen ilmoittautunut perjantaina Avaimen kanssa Vaelluksille Italiaan ja Aulan media- ja bloggari-iltapäivään sekä lauantaina S&S:n bloggaajatilaisuuteen ja Teoksen skumppahetkeen.

Muutama muu tärppi

Jo perjantain ohjelmaani kuulunee pari dekkariaiheista hetkeä: Kirkkopuiston rakastavaiset jatkaa Karl-Axel Björkin tutkimuksia ja Aleppon kirjuri Markus Falkin seikkailusarjaa.
Luen parhaillaan Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan uusinta romaania Muistoruoho ja päätynen Senaatintori-lavalle perjantai-iltapäivänä.
Perjantain ohjelmassa on myös mielenkiintoinen otsikko Tiedenaisia – Suomalaisia tutkimuksen ytimessä. Tiedetori- lavalla professori Maria Lähteenmäkeä ja tutkijatohtori Johanna Ylipullia haastattelee Riitta Korhonen, yksi Tiedenaisia-kirjan kirjoittajista.
Perjantai-illan kruunannee Kuolleiden kirjailijoiden seura – Lucia Berlin Töölö-lavalla. Nora Varjama, Annaleena Jalava ja Salla Nazarenko pohtivat, pitääkö kirjailijan kuolla saavuttaakseen menestystä.

Ennuste

Todennäköisesti päädyn kuuntelemaan sattumalta jotain aivan muuta silloin, kun kalenterissani on jokin näistä tilaisuuksista. Tai ainakin näiden väleissä. Liian tiivistä ohjelmaa ei kannata tehdä – onhan ennätettävä myös kierrellä osastoilla sekä tavata bloggajakollegoita ja muita tuttuja. Sunnuntaille en edes yritä laatia ohjelmaa. Viimeistään se olkoon haahuilupäivä.

Dekkarifestivaali 2019

Osallistuin tänään ensimmäistä kertaa Dekkarifestivaaleille, jotka järjestettin nyt viidennen kerran, ensimmäistä kertaa Paasitornin hulppeassa juhlasalissa. Tilaisuus oli loppuunmyyty, vaikkeivät suuren salin kaikki paikat missään vaiheessa olleetkaan täynnä — johtuen oletettavasti oheisohjelmasta eli kirjallisista pikatreffeistä ja pakohuonepelistä rakennuksen tornissa. Niihin en osallistunut. Myös true crime -osuudet jätin väliin. Neljä haastattelua käytiin englanniksi, muut seitsemän suomeksi.

Päivä alkoi festivaalin ohjelmajohtaja Outi Mäkisen tervetuliaissanoilla, jonka jälkeen Jone Nikula haastatteli ruotsalaista David Lagercrantzia, kirjailijaa, joka on kirjoittanut jatko-osia Stieg Larssonin Millenium-sarjaan. Alkuperäiset olen toki lukenut, jatkoja en. En pitänyt Nikulan haastattelutyylistä ja kirjailijakin taisi olla ihmeissään, kun joutui monta kertaa kysymään ”mikä oli kysymys”. Myös juonipaljastuksia tehtiin, mutta minua se ei haitannut, koska en aio lukea näitä kirjoja. Muut sitten vastapainoksi välttelivät spoilaamista jopa enemmän kuin tarpeeksi. Uusimman ja viimeisen Lisbet Salander –romaanin nimi on Tyttö joka eli kahdesti.

Paula Arvas haastatteli ammattitaitoisesti Cilla ja Rolf Börjlindiä, Beck-käsikirjoittajina ammattitaitonsa hankkinutta ruotsalaiskirjailijaparia, jonka Olivia Rönning & Tom Stilton -dekkareista on tehty myös tv-sarja Nousuvesi. Kirjasarjassa on jo viisi osaa, mutta olen lukenut vain ensimmäisen. Tv-sarjan olen katsonut ja se on kuulemma saamassa jatkoa, jonka parissa viihtyneen, kunhan se Suomessa televisioon saadaan.

Keskustelemista, post-it-lappuja ja yhdessä loppuun saakka suunniteltua juonta hyödyntävät Börjlindit olisivat hyvin voineet osallistua myös seuraavaan keskusteluun, jossa Heikki Valkama haastatteli kahta kirjailijaparia eli Tomas Gadsia (Kaisa Nummela ja Satu Roos) sekä Pauliina Littorinia ja Antti Marttista nimenomaan siitä, millaista on kahdestaan kirjoittaminen. Olen lukenut Gadsin Pirulaisen, mutten toisen parivaljakon teosta Kolme punaista rubiinia. Teoksista ei paljon puhuttukaan, vaan kirjoittamisesta. Gads teki murhan iisalmelaisessa kahvilassa ja alkoi sitten kävellä Onkiveden rannoilla, Littorinin ja Marttisen menetelmä muistuttaa kerrosvoileivän rakentamista.

Sitten siirryttiin käsittelemään miljöön merkitystä, kun Petra Maisonen jututti kolmea kirjailijaa, Matti Remestä, Anu Patrakkaa ja Heikki Valkamaa, heidän kirjojensa tapahtumapaikoista eli Hangosta, Lissabonista ja Kiotosta. Kaikille paikan pitää olla tuttu, että siitä voi kirjoittaa. Ainakin hankolaiset tulevat helposti huomauttelemaan ”virheistä”. Näiden kirjailijoiden teoksia en ole (vielä) lukenut, mutta ainakin Patrakasta kiinnostuin.

Ennen lounastaukoa lavalle nousivat vielä norjalainen Heine Bakkeid, jonka Meren aaveet olen lukenut, ja jota haastatteli Marko Hautala. Kumpaakin on tituleerattu maansa Stephen Kingiksi. Bakkeid on tietenkin saanut vertailukohdakseen myös Jo Nesbøn, mutta minua kyllä huolestuttaa suuresti, jos Norjan rikosten ratkonta on näiden kirjailijoiden kehittelemien luvalla sanoen outojen miesten varassa.

Lounastauon jälkeen haastattelijana oli Leena Lehtolainen, joka toimi myös tapahtuman suojelijana — osaamatta itsekään oikein sanoa, mitä se tarkoittaa — ja haastateltavina ruotsalaiset Mariette Lindstein, jonka Lahko-sarja on mennyt minulta tätä ennen jotenkin ohi, mutta josta nyt kiinnostuin, sekä Ninni Schulman, jonka Hagfors-dekkarit luin heti viimetalvisen NordicNoir-tapahtuman jälkeen, johon Schulman myös osallistui ja jossa kiinnostuin hänen tuotannostaan.

Seuraavat kaksi sessiota jätin väliin, koska tosielämän rikoskertomukset eivät ole minun teekupposiani. Paljon en saanut irti all male panelistakaan. Siinä Jone Nikulan haastattelussa olivat Petri Karra, Max Seeck ja Arttu Tuominen. Heistä Tuomiselta olen lukenut kolme kirjaa, jotka olivat makuuni turhan väkivaltaisia.

Toiseksi viimeisessä sessiossa Marko Hautalan haastateltavina olivat uudet tekijät Patricia G. Bertényi ja Otto Hyyrynen, joista ensiksimainitun Salaisuuksien galleria alkoi kovastikin kiinnostaa.

Sokerina pohjalla oli päivän päätössessio, jossa yleisö oli mukana. Päivän aikana kuka tahansa meistä sai kirjoittaa kysymyksiä kirjailijakonkarikolmikolle Leena Lehtolainen, Matti Rönkä ja Jarkko Sipilä, joille festivaalijohtaja Outi Mäkinen niitä pienen lämmittelyn jälkeen tykitti. Tässä viihdyttävässä osiossa oli eniten spontaaniutta, keskustelunomaisuutta ja rentoutta.

Loppusanat lausui Leena Lehtolainen, jonka Valapatto-uutuudesta voi pian lukea arvioni Ruumiin kulttuurista.

Haastatteluille oli annettu aikaa 25 tai 30 minuuttia. Välillä se tuntui jopa pitkältä ajalta, kun lavalla oli vain haastattelija ja yksi kirjailija, joilla ei välttämättä synkannut, ja välillä tuo aika taas tuntui loppuvan aivan kesken, kun haastateltavia oli useampia ja juttu vaikutti luistavan.

Kaiken kaikkiaan päivä oli mukava ja mielenkiintoinen kokonaisuus. Tuskin tämä ainoaksi Dekkarifestivaalikseni jää. Ehkä ensi kerralla uskaltaudun illallisellekin.