Skottikylän kirjakauppias

Shaun Bythellin Elämäni kirjakauppiaana (Kirjapaja, 2019; The Diary of A Bookseller, 2017; suomentanut Jaana Kapari-Jatta; 340 sivua) on ihanaa luettavaa: sujuva, hauska, kiinnostava ja sopivasti epäkorrekti.

Tein vanhasta tarjottimesta taustan, johon kiinnitin ammutun Kindlen, ja ripustin koko komeuden kaupan seinälle.

The Book Shop sijaitsee alle tuhannen asukkaan Wigtownissa etelälounaisen Skotlannin syrjäisessä ja vähän tunnetussa Dumfries and Gallowayssa. Se on Skotlannin virallisen kirjakaupungin* suurin kirjakauppa, johon mahtuu noin 100 000 kirjaa.

Guardian listasi ”Maailman omituiset ja ihanat kirjakaupat”; me olemme taas numero 3. En tiedä, kulkevatko tällaiset asiat aalloittain vai ovatko kirjakaupat tulossa takaisin muotiin. Ehkä tähän vaikuttavat hipsterit ja heidän trendinsä tulla nähdyksi pikemmin vinyylien ja oikeiden kirjojen kuin iPodien ja Kindlejen kera.

Kirjakauppias Bythell kertoo vuoden ajan käytettyjen kirjojen kaupan jokapäiväisestä arjesta, persoonallisista asiakkaista ja vielä persoonallisemmasta henkilökunnasta, kamppailusta Amazon.comin puristuksessa ja reissuistaan penkomaan myytäviä kirjakokoelmia, yleensä jäämistöjä, sekä kirjakaupungin kirjallisesta elämästä kuten kirjafestivaaleista. Joka päivältä kirjakauppias listaa myös online-tilaukset, kassan summan ja asiakkaiden määrän.

Epäilen, ettei tilanne voi enää kauan jatkua tällaisena. Asiakkaat käyttävät kauppaa lisääntyvässä määrin pelkästään katselemiseen ennen kuin ostavat netistä. Tämä pitää erityisesti paikkansa uusien kirjojen kohdalla, joita Amazon mitä todennäköisimmin myy alle ohjehinnan, mutta ei niinkään käytettyjen kirjojen, jotka puolestaan voivat hyvinkin olla kalliimpia verkkokaupassa.

Kirjakauppias pyörittää myös Random Book Clubia, joka on — harmi kyllä — täynnä. Muutkin kirjan lukeneet lienevät viehättyneet sen ideasta lähettää jäsenille säännönmukaisesti satunnainen kirja.

Kirjakauppatalo on suuri, vanha (alunperin kangaskauppa vuodelta 1899), sokkeloinen ja vetoinen. Kauppias asuu sen yläkerrassa ja muuntaa olohuoneensa usein kulttuuri-ihmisten kokoontumispaikaksi ja festivaalin aikaan kirjailijoiden viralliseksi ruokailutilaksi pitopalveluineen.

…kaikki se tehdään, mikä on tehtävä, jottei laiva uppoa. Elämä näin on äärettömästi parempaa kuin jonkun toisen palveluksessa.

Kirjakauppiaan elämään kuuluu myös naisystävä, muita ystäviä, patikointia, kalastusta, puutarhanhoitoa, videoiden kuvaamista ja editointia sekä tietysti kirjojen lukemista. Elämäni kirjakauppiaana on todellinen kirjanystävän kirja — jopa minun, joka lainaan lähes kaiken lukemani kirjastosta, en pidä vanhojen kirjojen hajusta ja tunnustan paitsi käyväni kirjakaupoissa usein vain katselemassa myös olevani Bythellin kammoamaa ammattikuntaa:

Nainen vietti kymmenisen minuuttia katsellen ympärilleen kaupassa ja kertoi sitten olevansa eläkkeelle jäänyt kirjastonhoitaja. Hän kai ajatteli, että se olisi jonkinlainen side välillämme. Ei ole. Kirjakauppiaat eivät yleensä pidä kirjastonhoitajista. Jotta kirjasta saa hyvän hinnan, sen on oltava säällisessä kunnossa, ja kirjastonhoitajien mielestä mukavinta maailmassa on ottaa täydellisen hyväkuntoinen kirja ja päällystää se leimoilla ja tarroilla ja päälle päätteeksi — täysin vailla ironiaa — liimata kansipaperin päälle muovikuori suojaamaan sitä kansalta. Viimeisen nöyryytyksen kirja, joka on ollut yleisen kirjaston kyseenalaisessa huomassa, saa kun sen tyhjä etulehti repäistään irti ja nimiösivulle pamautetaan ”POISTO”-leima…

Ei ole mukavinta maailmassa minusta tuollainen homma. Bythell varmaan tykkäisi Kuopion kaupunginkirjaston muovittamattomuuskokeilusta. Kirjastoammattilaisia onneksi ryöpytetään vain kerran, verkkokauppajätti Amazonia toistuvasti.

Toisinaan kaupassani käy yhä toinen kauppias, joka etsii satunnaista löytöä… Alan sisäisen kaupan kuolema on pannut viralta myös ”kerääjän”: henkilön, joka tuntee alan ja suuren määrän kauppiaita ja penkoo maan kirjakuppoja, lastaa pakettiautonsa täyteen eri kaupoista ostettuja kirjoja, jotka tietää pystyvänsä myymään pienellä voitolla toisille kauppialle. … Nykyisinä Amazonin aikoina ei ole mitään merkitystä, missä päin maailmaa mikäkin kirja sijaitsee. Mitä alan inhimillisyyteen tulee — inhimillinen se todellakin oli, mutta Amazon on muuttanut sen armottomaksi ja barbaariseksi.

Kirjakauppiaan täytyy myös hallita erilaisia tietojärjestelmiä sekä tietysti hyllyttää, pakata, postittaa ja somettaa. Tältä osin kuulostaa ihan samalta kuin osa kirjastotyötä — sori vain, Shaun.

Kirja on viihdyttävyyden lisäksi myös varsin informatiivinen. Opin muun muassa, että kirjojen alv on Britanniassa 0 % — siis nolla! Ja että (ainakin) kansanäänestyksessä voi äänestää valtakirjalla — siis toisen puolesta!

 

*Kirjakaupunki on Richard Boothin ajatus 1970-luvulta, jolloin Walesin pikkuruiseen Hay-on-Wyehin alettiin perustaa kymmeniä kirjakauppoja. Wigtownista alettiin tehdä kirjakaupunkia vuonna 1998. Samoihin aikoihin yksi tuttu kirjakauppias yritti toteuttaa ideaa myös yhdessä suomalaisessa pikkukaupungissa — paljon näitä minipikkukaupunkeja suuremmassa tosin, kenties liian isossa.

 

Pohjoinen lukuhaaste 2019

Olen tänä vuonna innostunut monenlaisista lukuhaasteista ja tämä OUTI-kirjastojen Pohjoinen lukuhaaste on yksi niistä. Linkitän blogipostauksiini ja sellaisen puuttuessa luonnehdin kirjaa muutamalla sanalla.

    1. Kirja, joka on julkaistu syntymävuotenani: J. R. R. Tolkien, Puu ja lehti (WSOY, 2002; Tree and Leaf, 1964; suomentaneet Vesa Sisättö, Kersti Juva, Johanna Vainikainen-Uusitalo). Teos sisältää Tolkien laajan, ja mielestäni aika puisevan, esseen Saduista (On Fairy-Stories) ja mielenkiintoisen sadun Niukun lehti (Leaf by Niggle) sekä runon Mythopoeia. Esipuheen on kirjoittanut Christopher Tolkien.
    2. Aikanaan sensuroitu kirja: Sally Salminen, Katrina, jonka myynti kiellettiin Saksassa vuonna 1938. Kirja oli suosittu, mutta natsimakuun liian vasemmistolainen.
    3. Finlandia-palkittu teos: Maria Turtschaninoff, Maresi. Upea romaani sai Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2014.
    4. Kirja, jonka nimessä on kieltolause: Erin Kelly, Älä jää pimeään (Gummerus, 2019; He Said/She Said, 2017; suomentanut Päivi Pouttu-Delière; 486 sivua). Epäluotettavien kertojien tekniikkaa käyttävä jännitysromaani, joka viihdytti ihan mukavasti, vaikkei olisi kärsinyt tiivistämisestä.
    5. Kirja, jonka nimessä on vuodenaika, jolloin luen kirjaa: Sisko Savonlahti, Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus, 2018; 304 sivua). Pinnallinen ja pitkästyttävä jaaritus, jonka suosio menee yli ymmärrykseni. Ilmiselvästi en kuulu kohderyhmään.
    6. Kirja, jonka valitsin kannen perusteella: Kimmo Taskinen & Vesa Sisättö, Kiehtovat linnat Suomessa ja muualla Euroopassa
    7. Kirja unelma-ammatistani: Ida & Riikka Salminen, Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa. Kun ei ole yhtä unelma-ammattia, täytyy valita tällainen kirja, jossa niitä on monta. Maailman muuttamisesta en kuitenkaan unelmoi.
    8. Kirja, josta on tehty elokuva: Vikas Swarup, Slummien miljonääri
    9. Kirja, joka sijoittuu Pohjois-Suomeen: Timo Sandberg, Kullanhuuhtoja (Karisto, 2019). Haaste sai minut lukemaan ensimmäisen Komisario Heittola -dekkarini, vaikka teos on jo sarjan 11. osa. Äijämeininkiä Lapissa, jonne lahtelaispoliisi lähtee kolmen kaverinsa kanssa.
    10. Kirja kirjailijalta, jolla on samat nimikirjaimet kuin minulla: Olga Tokarczuk, Päivän talo, yön talo (Otava, 2004/2019; Dom dzienny, dom nocny, 1998: suomentanut Tapani Kärkkäinen). Tuoreen Nobelistin (vuoden 2018 palkinto, joka jaettiin tänä vuonna) nimikirjaimet ovat toisin päin kuin omani, mutten anna sen häiritä. Tokarczukin ensimmäinen suomennettu proosateos, josta on nyt otettu uusi painos, sekoittaa muistoja, unia, pyhimyslegendoja, ruokaohjeita, historiaa, fantasiaa. Yhtenäistä juonta ei ole, vaan kokonaisuus koostuu lukuisista lyhyemmistä ja pidemmistä, näennäisen sattumanvaraisesti limittyvistä tarinoista. Kuulostaa haastavalta, muttei ole. Yllättävän koukuttava.
    11. Alkuperäiskansan jäsenestä tai kulttuurista kertova kirja: Mikael Niemi, Karhun keitto
    12. Kirjan nimi on mielestäni kaunis: Emma Puikkonen, Lupaus
    13. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja: Elena Ferrante, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. Helinä Kangas sai Jarl Helleman -palkinnon vuonna 2017.
    14. Sarjakuvaromaani: Sanna Hukkanen, Juuri (Arktinen Banaani, 2015; 72 sivua). En lue juuri koskaan sarjakuva-albumeja, mutta tämä oli miellyttävä kokemus. Selkeä piirrostyyli ja kiinnostava tarina paluumuutosta Pohjois-Karjalaan veivät mukanaan.
    15. Afrikkalaisen tai aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Kim Thuy, Ru
    16. Kirja, jonka nimessä on väri: Minna Maijala, Punaiset kengät
    17. Läheisen suosittelema kirja: Kate Atkinson, Transcription. (Black Swan, 2019; 388 sivua). (Toistaiseksi) suomentamaton vakoilutarina toisen maailmansodan ajan Lontoosta. Erinomaisen viihdyttävä atkinsonilaiseen tapaan, sillä hänen vakoilutarinansa on loppujen lopuksi jotain aivan muuta. Sain kirjan lahjaksi ystävältäni ja toinen ystäväni kehui sitä.
    18. Kirja, jossa on yli 500 sivua: Elena Ferrante, Kadonneen lapsen tarina
    19. Novellikokoelma: Minna Canth, Ihmisen kuvia
    20. Näytelmä tai runokirja: Heli Laaksonen, Aurinko. Porkkana. Vesi (WSOY, 2019; 95 sivua). Itäne ihmine ei ain ymmärrä, mutta onhan sanamaijan titteliä käyttävä Laaksonen ilmiö. Runojen lukemisessa en ole kovin ahkera.
    21. Kiinnostava tietokirja aiheesta, joka on minulle uusi: Kirsi Pehkonen, Käsikirjoituksesta kirjaksi: Miten kirjailijat muokkaavat tekstiään? (Reuna, 2019; 113 sivua). En tiennyt ennen, miten monella tavalla ja tyylillä eri kirjailijat työskentelevät. Yksi suoltaa valmista tekstiä, toinen muokkaa melkein loppumattomiin. Yksi asetta työpäivälle tiukan liuskamäärän, toinen viilaa viikon lausetta ja kahta. Tapani Bagge, Asta Ikonen, Jukka Itkonen, Niina Hakalahti, Antti Heikkinen, Anneli Kanto, Tatu Kokko, Sirpa Kähkönen, Anne Leinonen, Mikko Rimminen ja Jasu Rinneoja kertovat omasta työstään. Omasta kirjoitustavastaan Pehkonen ei sen sijaan paljasta mitään.
    22. Kirja, joka on yli 100 vuotta vanha: L. M. Montgomery, Yrttitarha (Minerva, 2018; suomentanut Saana Rusi; 233 sivua). Kaksitoista novellia kirjailijan vuosilta 1896-1918. Vanhanaikaisen viehättävää huumoria, romantiikkaa ja hieman jännitystäkin.
    23. Muistelmateos tai elämäkerta: Michelle Obama, Minun tarinani (Otava, 2018; Becoming, 2018; suomentanut Ilkka Rekiaro; 510 sivua). Minun makuuni liiankin yksityiskohtaiset Yhdysvaltain edellisen presidentin puolison muistelmat. Melkoinen nainen, muttei mikään loistava kirjoittaja. Tai sitten suomentajalla on ollut liian kiire.
    24. Umpimähkään valittu kirja: Jessie Burton, Muusa. Tämän poimin ilman ennakkotietoja kirjaston uutuuskirjakarusellista.
    25. Kirja, jonka nimessä on vain yksi sana: Piia Leino, Taivas

Kaikkiaan olen tänä vuonna lukenut 135 kirjaa ja vielä on muutama päivä aikaa.

Suomalainen rautarouva

Tuskin kovin moni muu on onnistunut itse kutsumaan itsensä presidentin itsenäisyyspäivän juhliin.

Teemu Luukka on kirjoittanut yhteen teokseen sekä huiman suomalaiselämäkerran että New Yorkin historian. Teos New Yorkin uhmatar – Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina (Otava, 2018; 400 sivua) on alaotsikkonsa mukaisesti sekä Tyynin (o.s. Hyryläinen, 1900-1993) että ”maailman pääkaupungin” elämäkerta.

Lyhyesti sanottuna kyse on köyhistä oloista lähteneen suomalaistytön tie legendaariseksi newyorkilaisravintoloitsijaksi. Käsittämättömällä pelottomuudella nuori kielitaidoton nainen matkusti yksin Kanadaan ja laittomasti edelleen rajan yli Yhdysvaltoihin. Kovalla raatamisella ja järjettömällä säästäväisyydellä hän kohosi piiasta, kokista, siivoojasta ja hierojasta menestyneeksi monialayrittäjäksi.

Keittiön takana on pieni huone, johon Tyyni majoittuu yli 25 vuodeksi, vaikka liiketilaksi määritellyssä talossa ei saisi asua.

Tyyni eli Mrs K oli ristiriitainen nainen. Hän omisti eritasoisten kansanravintoloiden ja yökerhojen lisäksi Yhdysvalloissa maatilan, majatalon ja jopa kokonaisen kerrostalon, ja myös Suomessa lopulta useita kiinteistöjä, mutta nukkui itse suurimman osan elämästään baariensa takahuoneissa. Hänellä oli lopulta paljon varoja, mutta hän nuukaili melkein kaikessa. Hän tuli itse työväenluokasta, mutta kohteli silti palkollisiaan huonosti. Hän oli säästäväinen, jopa saita, mutta myös valtavan antelias ja suuri hyväntekijä. Hän avioitui ja sai lapsen, muttei asunut perheensä kanssa. Hän eli New Yorkissa 23-vuotiaasta kuolemaansa saakka, muttei koskaan oppinut kunnolla englantia, vaan puhui finengelskaa. Hän oli peloton ja suora, mutta myös huijasi ja petkutti — etenkin verottajaa.

Tyyni antaa ihmisten juoda itsensä kovaankin humalaan. Häntä eivät meteli ja hurjakaan meno häiritse, mutta rettelöitsijät hän taltuttaa hetkessä vaikkapa vääntämällä niskan hermoratapisteistä. Jos muu ei auta, hän hakkaa asiakkaita pesäpallomailalla. Hän osaa huutaa tavalla, joka saa tajuttomankin tottelemaan. Jos asiakas sammuu baaritiskille, Tyyni kaataa ammoniakkia rättiin ja tunkee sen asiakkaan naamaan.

Kirjasta välittyy kuva ihmisestä, jota ei voi lokeroida, ja jota kukaan ei kenties tuntenut kovin hyvin. Hän oli poikkeusyksilö, josta itsekseen pärjääminen saattoi tehdä niin kovan, ettei pintaa syvemmälle päässyt kukaan.

Tyyni halusi arvostusta ja saikin sitä, mutta monille sovinnaisesti ajatteleville Tyyni oli epäilyttävä ja vieroksuttava henkilö.

Persoonallisen (lue: ei kovin miellyttävän mutta varsin kiinnostavan) rautarouvan elämäkerran ohessa kirja kertoo New Yorkin vaiheista samana aikana. (Näissä osioissa on käytetty niin huteraa kirjasinta, että lukeminen oli hieman vaikeaa.) Ne luovat kiinnostavan ja tärkeän taustan sille maailmalle, johon Tyyni Kalervo oman pienen valtakuntansa loi. Molemmat osiot ovat paikoin liiankin yksityiskohtaisia, mikä hieman väsytti ja sai aina välillä lukemaan jotakin aivan muuta. Kenties väsymystä aiheutti myös Mrs K:n huima työtahti ja vähäinen unenmäärä.

He sopivat, että Kekkonen tulee Little Finlandiin. Vierailu on tarkoitus järjestää 25. päivä. Tyynillä tulee hirveä kiire. Aikaa on kolme päivää, joiden aikana ravintola pitää laittaa kuntoon, ruuat tilata ja käyntikortit tehdä. Tyyni nauttii. Kiire on ihan parasta mitä hän tietää.

Teemu Luukka työskenteli Tyynin baarissa muutamia vuosia. Hän on haastatellut kirjaan Tyynin poikaa sekä entisiä alaisia ja tuttavia.