Kirjabloggaajien joulukalenteri 2020 – luukku 15

Taide on huoletonta. Tiede on huolellista. Tiede on nillitystä. Taide on jallitusta. Tiede on kielen täsmällisyyttä ja läpinäkyvyyttä. Taiteeseen taas kuuluu aina irrationaalinen elementti, levottomuutta herättävä epätasapaino, jonkinasteinen läpinäkymättömyys, kaaoksen henkäys.

Juha Hurme sai vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaaniksi mielletyllä monilajisella teoksellaan Niemi. Tänä vuonna ilmestynyt Suomi (Teos, 2020; 479 sivua) on sen jatko-osa ja samaan tapaan lajityyppimäärittelyjä pakeneva ja yhdistelevä. Suomen lukeminen ei edellytä Niemen tuntemista, mutta molempia suosittelen lämpimästi.

En muista tarkkaan, mainitaanko kirjassa joulu, mutta joulukirjaksikin teos sopii. Suomihan on (ainakin suomalaisten mielestä) joulun ja etenkin joulupukin maa.

Kulttuuria on kaikki se, mikä erottaa ihmiset muista eläimistä. Kulttuurilla on näin ollen jopa viiden miljoonan vuoden mittainen historia. Kulttuuri on resurssi, ja sivistys on asenne, jolla tätä resurssia lähestytään, sivistys on kulttuurin käyttämistaitoa ja hinkua siihen.
Kulttuuri on kivaa. Tämän lisäksi se on välttämättömyshyödyke, kaiken aikaa muuttuva keinovarasto, joka avulla ihminen selviää muuttuvassa maailmassa.

Niemen lailla Suomi vilisee ihmisiä ja aatteita ja sen punaisena lankana kulkee monin tavoin Kalevala. Toisin kuin Niemen, jota luin pieninä annoksina, lähes ahmin Suomen. Lienen ollut erilaisessa lukutilassa, sillä vastaavanlaisesta runsaudensarvesta on kyse: historiaa, filosofiaa, kansatiedettä, kielitiedettä, uskontotiedettä, musiikkitiedettä, teatteritiedettä. taidehistoriaa, tieteenfilosofiaa, kirjallisuustiedettä, kulttuurihistoriaa, luonnontieteitä, kansanrunoutta, runoutta, rillumareita…

Jälleen hihittelin lukiessani usein itsekseni ja paikoin nauroin ääneen. Viihdyin todella hyvin tämän viisaan ja hauskan kirjan parissa. Lukeaa, ihmiset, lukekaa, jouluna ja muulloin, Suomea ja muuta.

Kirjabloggaajien joulukalenterin huominen luukku avautuu Kirjaluotsissa ja eilinen avattiin Aina joku kesken -blogissa.

Vaativa. Vaikea. Viestintä.

Näinä valeuutisten, salaliittoteorioiden ja vihapuheiden aikoina on tärkeää, että media välittää tietoa tieteestä. Tiedeviestintä on kuitenkin usein vaikea laji. Kaikista tutkimusaiheista ei ole helppoa viestiä edes tiedeyhteisön sisällä, saati niin sanotuille maallikoille.

…tiedeviestinnän suurimpia haasteita ei kenties olekaan kommunikointi kuuluisan suuren yleisön vaan toisenlaisen akateemisen koulutuksen saaneiden ihmisten kanssa – joko yliopiston sisällä tai sen ulkopuolella.

Sanna Kivimäki: Monitieteisyys – helpommin sanottu kuin tehty

Mari Heikkilän ja Tuukka Tammen toimittama kirjoituskokoelma Viheliäs tiede (Vastapaino, 2020; 234 sivua) kertoo kahdenkymmenen tekstin voimin tutkijoiden ja toimittajien kokemuksista hankalien tiedeaiheiden ääreillä.

Parasta olisi, jos tiedeuutisen tekijällä olisi sen verran aikaa, että voisi heti jutun julkaisemisen yhteydessä liittää siihen myös asiantuntijan arvion uutisen merkityksestä ja luotettavuudesta.

Mari Heikkilä: Teollisuus voi horjuttaa tiedettä

Jutut rokotteista, susista, metsähakkuista tai vaihtoehtohoidoista aiheuttavat vähintään ns. someraivoa, vaikka kirjoitus olisi kuinka puolueeton ja nojaisi tutkimustietoon, sillä nuo aiheet herättävät tunteita. Tunteista kumpuavan viestiryöpyn kohteeksi voi joutua niin tutkija kuin (tiede)toimittajakin.

Tiedejournalismi voi halutessaan olla yhteiskunnallinen voima, joka ei asetu puolustamaan minkään hoitoalan ammattikunnan etuja, vaan pyrkii kertomaan lukijoille tieteellisestä näytöstä luotettavasti ja puolueettomasti.

Hannele Peltonen & Jussi Valtonen: Asiantuntijoiden kiista psyykenlääkkeistä vei toimittajan tulilinjalle

Kirjassa kerrotaan omakohtaisesti muun muassa, miten tiedeviestintä voi epäonnistua, miten se voi herättää vihaa tai katkeruutta ja kuinka se voidaan ymmärtää väärin tahallaan tai vaikkapa vajavaisten taustatietojen vuoksi. Teksteissä myös etsitään keinoja vaikeista tiedeasioista kirjoittamiseen.

Miten puhua tieteestä, kun aihe on poliittisinta politiikkaa?

Mikko Pelttari: Umpikuja metsätiellä

Aihepiirejä on monitieteisyydestä vihapuheeseen, urheilujournalismin uskomuksista uskontoon ja etnisyyteen, terveydestä kielenkäyttöön, somesta metsiin, meriin ja pelloille, musiikista tabuihin.

…isompi periaatteellinen kysymys on, miten tutkijat ja mediat voisivat entistä paremmin lyöttäytyä yhteen huuhaata vastustaakseen tai vallitseviin käsityksiin vaikuttaakseen.

Johanna Vaattovaara: Helsinkiläisen s:n tarina ja median mahti

Selkeä ja ajankohtainen kirja sopii niin tieteestä kirjoittaville tutkijoille, toimittajille ja muille viestijöille kuin meille muille tiedeaiheista kiinnostuille.

Iljetyksen valevaltakunta

… tuskin monikaan muodollinen vallanpitäjä on vaikuttanut Ruotsin kulttuurielämään enemmän kuin Arnault’n valeimperiumi.

Kun Matilda Gustavssonin teos Yhdeksästoista jäsen : Ruotsin akatemian romahdus (Otava, 2019; Klubben – en undersökning, 2019; suomentanut Elina Lustig; 266 sivua) voitti Blogistanian Tieto -äänestyksen, huomasin, etten ollut mitenkään noteerannut tätä teosta. Se ei ollut kiinnittänyt huomiotani, mutta onneksi palkinto muutti tilanteen eikä koukuttava ja tärkeä kirja jäänyt lukematta.

… vähitellen myös Ruotsin akatemia omaksui saman ristiriitaisen identiteetin: että on yhtä aikaa undergroundia ja eliittiä. Että on arvostettu toisinajattelija. Viljelee ulkopuolisuutta sisäpiiristä käsin.

Tutkiessaan Ruotsin akatemian jäsenen, runoilija Katarina Frostensonin ja hänen puolisonsa Jean-Claude Arnault’n omistaman kulttuurikeskus Forumin ja Ruotsin akatemian välisiä yhteyksiä ja taloudellisia epäselvyyksiä Gustavsson on ollut perusteellinen. Hän vakuuttaa ja vaikuttaa faktoillaan eikä kirja ole lainkaan sensaatiohakuinen, vaan asiallisen toteava.

Minun silmissäni hän oli pieni ja naurettava mies, joka teki itsestään tärkeää vaimonsa siivellä ja väitti olevansa vallan kahvassa, koska tunsi kulttuurieliittiä.

Mona

Arnault’n pitkään kestänyt iljettävä käytös tuli julkiseksi, kun Dagens Nyheterissa julkaistiin Gustavssonin laaja artikkeli kahdeksantoista naisen kokemasta ahdistelusta ja väkivallasta. Gustavsson kuvaa artikkelin syntyprosessia ja vastaanottoa sekä sen jälkeen tekemiään tutkimuksia, joiden laajuutta hän tuskin osasi alunperin aavistaa.

Mitä tapahtuu, jos ryhmän jäsenten välille syntyy konflikteja, kun ryhmää ei voi purkaa? Millä kaikilla tavoilla voi toimia ihminen joka ei voi koskaan pudota korkeuksista?

Vaikka jo pelkkä #metoon myötä vihdoin vakavasti otettu ahdistelu oli pitkäkestoista, laajaa ja kulttuurieliitin hiljaisesti hyväksymää, oli pelissä paljon muutakin: perinteisistä perinteisimmän instituution uskottavuus sekä monilonkeroinen taloudellinen kähmintä ja suoranaiset talousrikokset.

… minusta toiminta oli kunniatonta ja tunsin tulleeni huijatuksi.

Love

Akatemia romahti siinä määrin, että kirjallisuuden Nobel-palkinto jäi kerran jakamatta. Voiko perinteinen instuutio enää saavuttaa entistä asemaansa? Mitä kaikkea iljetys ennättikään rikkoa lopullisesti?