Ebba Stenbockin elämä

Millaista oli suomalaisen aateliston elämä 1500-luvulla? Oliko naisilla vaihtoehtoja tai valtaa?

Anu Lahtisen asiantunteva elämäkertateos Ebba, kuningattaren sisar (Atena, 2021; 196 sivua) valottaa asiaa Ebba Stenbockin (k. 1614) – leskikuningatar Katarinan sisaren, Kustaa Vaasan kälyn ja Klaus Flemingin vaimon sekä kuuden lapsen äidin – kautta.

Anu Lahtinen kertoo niukkaan kirje- ja asiakirjalähteistöön nojautuen kiinnostavalla tyylillä 1500-luvun maailmasta ja elämästä. Hän kuvaa lämpimiä ja läheisiä perhesuhteita lasten ja vanhempien sekä sisarusten välillä, mutta myös sukulaisten armottomia kuolemantuomioita. Stenbockin ja Flemingin suvut kuuluivat valtakunnan mahtavimpiin. Aikakausi kuohui poliittisia juonitteluja, omaisuusriitoja ja maanpetturuustuomioita, joissa päitä putoili tiuhaan tahtiin.

Kaikkea muuta kuin kansan rakastama Klaus Fleming kukisti nuijasodan, mutta sen jälkeen Ebba jäi leskeksi. Ruotsin puolella valta oli jo Kaarle-herttualla (myöhemmin Kaarle IX), mutta Ebba ei voinut miehensä jäljiltä muuta kuin olla laillisen, joskin Puola-Liettuassa lymyävän, kuningas Sigismundin puolella. Niin hän joutui johtamaan Turun linnan puolustusta. Leski oli vielä tuolloin, ennen vahvaa keskusvaltaa, suvun arvovaltaisin edustaja miehensä jälkeen, kunnes uusi päällikkö valittiin.

Kuten niin usein on käynyt aikojen saatossa, Ebban pyrkimykset valuivat suurelta osin tyhjiin. Hänen ja hänen lastensa elämästä kului monta pitkää vuotta vankeudessa ja sen jälkeen oikeuksista kamppaillessa. 1590-luvun tapahtumat jättivät jälkensä vuosikymmeniksi eteenpäin, ja vielä 1620-luvulla kiisteltiin Anna Flemingin ja Klaus Flemingin perillisten oikeuksista suvun maaomaisuuteen.
Voi toki olla, että nämä kamppailut eivät sävyttäneet jokapäiväistä arkea, joka saattoi olla valoisampaa.

Lahtinen luo Ebbasta niin monipuolisen ja kokonaisen kuvan kuin 400 vuoden takaisesta henkilöstä lie mahdollista. Kirja saa toivomaan, että olisi mahdollista tietää enemmän tuon aikakauden ihmisten arkielämästä ja ajatuksista – muustakin kuin valtataisteluista ja sodista, joita historiankirjoitus on pullollaan.

Kirjan kannessa on Helene Schjerfbeckin maalaus ”Ebba Stenbock” (1879) ja hänet on maalattu myös Albert Edelfeltin teokseen ”Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista”. Oikeasti emme tiedä, miltä hän näytti, sillä elinaikana tehtyä muotokuvaa ei ole säilynyt.

Kirjan kuvituksena on muun muassa otteita kirjeistä, joita ei tosin pysty asiaa opiskelematta lukemaan. 1500-luvun ruotsinkielisten käsialojen tulkitseminen ei käy keneltä vain, mutta Anu Lahtinen lukee tekstejä sujuvasti. Tekoälykin voidaan siihen ehkä joskus opettaa.

Puolen tunnin klassikkosatanen

Vesa Sisättö on valinnut sata klassikoksi katsomaansa kirjaa ja tiivistänyt niistä jokaisen kolmen virkkeeseen otsikoiden Mitä, Knoppi ja Tuomio alle. Näin on saatu aikaiseksi pieni kirja nimeltä 100 klassikkoa tunnissa (Avain, 2018; ei sivunumeroita).

Osittain kirja on aika hauska ja jotkin kuvaukset saavat kenties kiinnostumaan varsinaisen klassikon lukemisesta, mutta loppujen lopuksi en ihan ymmärrä sen pointtia. Mielestäni kaikki mukaan päässeet teokset eivät edes ole klassikoita: miksi mukana on vaikkapa 50 Shades of Grey?

En ole täysin vakuuttunut, että tekijä on lukenut kaikki tuomaroimansa kirjat, ainakaan ihan äsken. Veikkaan, että osa kuvauksista saattaa perustua myös elokuviin tai tv-sarjoihin. Esimerkiksi Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanin kertojalla ei ole nimeä, mutta nimi June on käytössä tv-sarjassa.

Kirjan muuten lukee reilusti alle tunnissa ja samalla ennättää jopa listata ne klassikot, joita ei ole lukenut – eikä ehkä aiokaan. Minä listasin kaksitoista, joista osan olen kyllä joskus aloittanut ja melkein kaikki nähnyt leffoina.

Suht’kiva välipala.

Suomentajan tunnustuksia

Kersti Juva on arvostetuimpia kääntäjiämme. Hänen kääntämisen oppilastyönsä, kisällinnäytteensä oli ei sen vähempää kuin J. R. R. Tolkienin fantasiaklassikko Taru Sormusten herrasta. Teoksessa Tolkienin tulkkina — tarina Sormusten herran suomentamisesta (SKS Kirjat, 2021; 232 sivua) suomentaja kertoo ensimmäisessä luvussa kääntäjän uransa lentävästä lähdöstä 1970-luvun alussa ja ruotii muissa kolmessa Tolkienin teosten suomentamista ja suomennoksia. Laajin luku käsittelee nimistön suomentamista.

Syy nimien suomentamiseen on mutkaton ja yleisesti tiedossa. Tolkien vaati sitä.

Juva oli 23-vuotias aloittaessaan trilogian ensimmäisen osan suomentamisen yhdessä Eila Pennasen, opettajansa ja mentorinsa kanssa. Melkoinen startti suomentajan uralle!

Taru Sormusten herrasta on minun kisällintyöni, josta kaksi kolmannesta mestari on viimeistellyt kädestä pitäen.

Juva sai 2000-luvun alussa käsiinsä noin 50-liuskan käsikirjoituskopion Sormuksen ritarien käännöksestä. Se sisältää hänen raakakäännöksensä, omat korjauksensa ja Eila Pennasen korjaukset. Lisäksi Juva on katsonut tältä osin myös tuoreimman, Alice Martinin korjaaman, laitoksen.

Juva huomaa ja myöntää olleensa hutiloija, ja käy läpi joukon huolimattomuusmokia. Hän myös toteaa, ettei ole aloittelevana opiskelijakääntäjänä aina ymmärtänyt alkutekstiä ja antaa esimerkkejä myös tästä. Hän kertoo kuvausten tuottaneen hänelle eniten ongelmia, koska on ollut vaikeaa nähdä mielessään kuvitteellista maisemaa tai tilannetta. Lisäksi suomen kielen hallinta on toisinaan pettänyt, kun noviisille ei ole aina ollut selvää, ettei kielen kieliopillinen moitteettomuus riitä, vaan sen on oltava myös odotuksenmukaista.

Lyhyesti Juva käsittelee myös Hobitin, Silmarillionin ja Tolkienin muiden teosten kääntämistä, mutta pääpaino on Tarussa.

Luulen, että kirjoittajaakin harmittaa, että teokseen – jonka aiheena sentään on kieli! – on jäänyt monta kirjoitusvirhettä ja nimilistoihin muutama aakkostusmoka. Oikolukua ei taideta enää harjoittaa, edes Suomalaisen kirjallisuuden seurassa.