Naistenviikko 2020 – naisten arki

Teoksessa Pyykkilaudasta pillereihin – naisten arki Suomessa 1950-1970-luvuilla (Minerva, 2020; 220 sivua) tutkija Maria Vanha-Similä kuvaa noiden vuosikymmenten muutoksia, jotka vaikuttivat suomalaisten naisten arkeen. Naisten elämä muuttui todella monella tavalla ja kaikilla elämän osa-alueilla yhteiskunnan kehittyessä sota-ajan jälkeisestä niukkuudesta kohti 70-luvun hyvinvointiyhteiskuntaa.

Teos on kirjoitettu sujuvasti ja luotaa arkea erittäin monelta kannalta. Olen elänyt kirjan kuvaamista vuosikymmenistä kahdella ja se toi mieleeni monenlaisia muistikuvia lapsuudesta ja nuoruudesta.

Kirja muistuttaa konkreettisella tavalla siitä, miten nopeasti maailma on muuttunut ja millaisia mahdollisuuksia nyky-yhteiskunta, -kulttuuri, -teknologia ja -asenneilmapiiri tarjoavat, jos niitä vain halutaan käyttää. Suomessa ei suuri osa naisten päivästä kulu enää vettä sisään tai ulos kantaen, mutta yhä vielä naiset tekevät keskimäärin enemmän kotitöitä kuin miehet. Suomessa naisilla on ollut mahdollisuus ehkäisyyn jo vuosikymmeniä; silti vieläkin on yhteisöjä, joissa naisille (ja miehille) ei suoda tätä oikeutta.

Suosittelen kirjaa kaikille Suomen lähihistoriasta ja niin sanottujen tavallisten ihmisten elämästä ja sen muuttumisesta kiinnostuneille.

Naistenviikon haasteen takana on jälleen Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

pyykkilaudasta_pillereihin

 

Naistenviikko 2020 – kätilöt ja nunnat

Olen katsonut luullakseni kaikki kaikki brittiläisen tv-sarjan Hakekaa kätilö! (Call the midwife!) jaksot. Äskettäin luin peräkkäin kaikki ne Jennifer Worthin kolme kirjaa, joihin sarjan alkupään tuotantokaudet perustuvat. Sittemminhän suosittu sarja on ollut vain Worthin muistelmien inspiroima.

Hakekaa kätilö! (Otava, 2012; Call the midwife, 2002; suomentanut Eija Tervonen; 415 sivua), Hakekaa kätilö! 2 – kaupungin varjoissa (Otava, 2014; Shadows of the workhouse, 2005; suomentanut Eija Tervonen; 351 sivua) ja Hakekaa kätilö! 3 – jäähyväiset nunnille (Otava, 2015; Farewell to the East End, 2009; suomentanut Jaana Iso-Markku, 365 sivua) kertovat tositarinoita kätilöiden ja sairaanhoitajien (joista osa on nunnia ja osa ei) arjesta Lontoon köyhimmissä ja kurjimmissa kortteleissa. Pääosassa eivät kuitenkaan ole niinkään he kuin heidän potilaansa ja asiakkaansa. Muistelmat perustuvat tositapahtumiin, mutteivät ole suoraan ja sellaisenaan totta.

Ensimmäisessä teoksessa nuori ja naiivi Jenny Lee päätyy puolivahingossa nunnien organsoimaan kätilötyöhön. Hän kuvaa realistisesti ja kaunistelematta niin työtä kuin asiakkaidensa asuinolosuhteitakin. Köyhempien elämä sodanjälkeisessä Lontoossa tulee tutuksi. Worth muistelee nuoruuttaan suorasanaisesti, ei kaunistellen eikä kauhistellen.

Muistelmiensa toisessa osassa Worth paneutuu kolmeen henkilöön, joiden takana on Britannian kunniaton köyhäintalosysteemi, eikä kyseessä ole oikeastaan muistelma, sillä Worth kirjoittaa paljon jo iäkkäiden henkilöidensä lapsuudesta kuin olisi ollut itse paikalla. Tämä osa kirjasta on erittäin kiinnostava, mutta iäkkään nunnan näpistystapauksen käsittelyyn olisi mielestäni riittänyt vähempikin sivumäärä.

Kolmannessa osassa on enemmän tapahtumia kätilöiden ja nunnien elämästä kuin kahdessa muussa, mutta tietenkin myös potilaista. Mieleen jäi erityisesti kylmäävä tarina laivanaisesta, vaikka aviomiehenkin jakava identtinen kaksospari yrittikin varastaa shown.

 

Naiset – erityisesti synnyttävät naiset, äidit, kätilöt ja nunnat – ovat näiden kirjojen pääosissa. Toki monia mieshahmojakin kuvataan lämmöllä, vaikka enemmän he ovat roiston roolissa; niinkuin jotkut naisetkin. Kirjojen kuvaama maailma on kova ja sen kuvaamien ihmisten – niin hoitajien kuin heidän potilaidensakin – elämä on niin rankkaa, että sitä on välillä vaikea käsittää. Worthin tyyli on asiallinen, lämmin ja ymmärtävä, mutta hän ei dramatisoi eikä paisuttele, joten kirjat eivät saaneet minua kyynelehtimään – toisin kuin tv-sarja aina toisinaan, tunnustan.

Trilogia on suositeltavaa lukemista kaikille niin sanottujen tavallisten ja etenkin kaikkein vähäosaisimpien ihmisten lähihistoriasta kiinnostuneille.

Naistenviikon haasteen takana on jälleen Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Skottikylän kirjakauppias

Shaun Bythellin Elämäni kirjakauppiaana (Kirjapaja, 2019; The Diary of A Bookseller, 2017; suomentanut Jaana Kapari-Jatta; 340 sivua) on ihanaa luettavaa: sujuva, hauska, kiinnostava ja sopivasti epäkorrekti.

Tein vanhasta tarjottimesta taustan, johon kiinnitin ammutun Kindlen, ja ripustin koko komeuden kaupan seinälle.

The Book Shop sijaitsee alle tuhannen asukkaan Wigtownissa etelälounaisen Skotlannin syrjäisessä ja vähän tunnetussa Dumfries and Gallowayssa. Se on Skotlannin virallisen kirjakaupungin* suurin kirjakauppa, johon mahtuu noin 100 000 kirjaa.

Guardian listasi ”Maailman omituiset ja ihanat kirjakaupat”; me olemme taas numero 3. En tiedä, kulkevatko tällaiset asiat aalloittain vai ovatko kirjakaupat tulossa takaisin muotiin. Ehkä tähän vaikuttavat hipsterit ja heidän trendinsä tulla nähdyksi pikemmin vinyylien ja oikeiden kirjojen kuin iPodien ja Kindlejen kera.

Kirjakauppias Bythell kertoo vuoden ajan käytettyjen kirjojen kaupan jokapäiväisestä arjesta, persoonallisista asiakkaista ja vielä persoonallisemmasta henkilökunnasta, kamppailusta Amazon.comin puristuksessa ja reissuistaan penkomaan myytäviä kirjakokoelmia, yleensä jäämistöjä, sekä kirjakaupungin kirjallisesta elämästä kuten kirjafestivaaleista. Joka päivältä kirjakauppias listaa myös online-tilaukset, kassan summan ja asiakkaiden määrän.

Epäilen, ettei tilanne voi enää kauan jatkua tällaisena. Asiakkaat käyttävät kauppaa lisääntyvässä määrin pelkästään katselemiseen ennen kuin ostavat netistä. Tämä pitää erityisesti paikkansa uusien kirjojen kohdalla, joita Amazon mitä todennäköisimmin myy alle ohjehinnan, mutta ei niinkään käytettyjen kirjojen, jotka puolestaan voivat hyvinkin olla kalliimpia verkkokaupassa.

Kirjakauppias pyörittää myös Random Book Clubia, joka on — harmi kyllä — täynnä. Muutkin kirjan lukeneet lienevät viehättyneet sen ideasta lähettää jäsenille säännönmukaisesti satunnainen kirja.

Kirjakauppatalo on suuri, vanha (alunperin kangaskauppa vuodelta 1899), sokkeloinen ja vetoinen. Kauppias asuu sen yläkerrassa ja muuntaa olohuoneensa usein kulttuuri-ihmisten kokoontumispaikaksi ja festivaalin aikaan kirjailijoiden viralliseksi ruokailutilaksi pitopalveluineen.

…kaikki se tehdään, mikä on tehtävä, jottei laiva uppoa. Elämä näin on äärettömästi parempaa kuin jonkun toisen palveluksessa.

Kirjakauppiaan elämään kuuluu myös naisystävä, muita ystäviä, patikointia, kalastusta, puutarhanhoitoa, videoiden kuvaamista ja editointia sekä tietysti kirjojen lukemista. Elämäni kirjakauppiaana on todellinen kirjanystävän kirja — jopa minun, joka lainaan lähes kaiken lukemani kirjastosta, en pidä vanhojen kirjojen hajusta ja tunnustan paitsi käyväni kirjakaupoissa usein vain katselemassa myös olevani Bythellin kammoamaa ammattikuntaa:

Nainen vietti kymmenisen minuuttia katsellen ympärilleen kaupassa ja kertoi sitten olevansa eläkkeelle jäänyt kirjastonhoitaja. Hän kai ajatteli, että se olisi jonkinlainen side välillämme. Ei ole. Kirjakauppiaat eivät yleensä pidä kirjastonhoitajista. Jotta kirjasta saa hyvän hinnan, sen on oltava säällisessä kunnossa, ja kirjastonhoitajien mielestä mukavinta maailmassa on ottaa täydellisen hyväkuntoinen kirja ja päällystää se leimoilla ja tarroilla ja päälle päätteeksi — täysin vailla ironiaa — liimata kansipaperin päälle muovikuori suojaamaan sitä kansalta. Viimeisen nöyryytyksen kirja, joka on ollut yleisen kirjaston kyseenalaisessa huomassa, saa kun sen tyhjä etulehti repäistään irti ja nimiösivulle pamautetaan ”POISTO”-leima…

Ei ole mukavinta maailmassa minusta tuollainen homma. Bythell varmaan tykkäisi Kuopion kaupunginkirjaston muovittamattomuuskokeilusta. Kirjastoammattilaisia onneksi ryöpytetään vain kerran, verkkokauppajätti Amazonia toistuvasti.

Toisinaan kaupassani käy yhä toinen kauppias, joka etsii satunnaista löytöä… Alan sisäisen kaupan kuolema on pannut viralta myös ”kerääjän”: henkilön, joka tuntee alan ja suuren määrän kauppiaita ja penkoo maan kirjakuppoja, lastaa pakettiautonsa täyteen eri kaupoista ostettuja kirjoja, jotka tietää pystyvänsä myymään pienellä voitolla toisille kauppialle. … Nykyisinä Amazonin aikoina ei ole mitään merkitystä, missä päin maailmaa mikäkin kirja sijaitsee. Mitä alan inhimillisyyteen tulee — inhimillinen se todellakin oli, mutta Amazon on muuttanut sen armottomaksi ja barbaariseksi.

Kirjakauppiaan täytyy myös hallita erilaisia tietojärjestelmiä sekä tietysti hyllyttää, pakata, postittaa ja somettaa. Tältä osin kuulostaa ihan samalta kuin osa kirjastotyötä — sori vain, Shaun.

Kirja on viihdyttävyyden lisäksi myös varsin informatiivinen. Opin muun muassa, että kirjojen alv on Britanniassa 0 % — siis nolla! Ja että (ainakin) kansanäänestyksessä voi äänestää valtakirjalla — siis toisen puolesta!

 

*Kirjakaupunki on Richard Boothin ajatus 1970-luvulta, jolloin Walesin pikkuruiseen Hay-on-Wyehin alettiin perustaa kymmeniä kirjakauppoja. Wigtownista alettiin tehdä kirjakaupunkia vuonna 1998. Samoihin aikoihin yksi tuttu kirjakauppias yritti toteuttaa ideaa myös yhdessä suomalaisessa pikkukaupungissa — paljon näitä minipikkukaupunkeja suuremmassa tosin, kenties liian isossa.