On sitä kesäyön valoa muuallakin kuin meillä

En näköjään ole kovin provosoiva kirjoittaja, kun kellään ei ole halua, intoa eikä tarvetta kommentoida tekstejäni. Olen kyllä tottunut yksipuoliseen keskusteluun 20 vuoden sanomalehtiarvostelu-”urallani”, mutta luovuttuani siitä ajattelin, että verkkoon kirjoittamisessa olisi ainakin se ero, että voisin myös saada palautetta kirjajuttujeni lukijoilta…

Ann Cleevesin Valoisat illat (Karisto,  2008) on hänen toinen Shetlandinsaarille sijoittuva dekkarinsa, jonka päähenkilö on komisario Jimmy Perez. Tässä kirjassa eletään keskikesän valoisia öitä, muttei sentään ihan yöttömiä, koska ollaan suunnilleen eteläisen Suomen korkeudella.

Dekkarista kun on kyse, kulkee kesäyössä myös murhaaja. Ensimmäisen ruumiin henkilöllisyyden selvittämiseen menee melkein puolet kirjasta, mutta sen jälkeen, kun löytyy toinenkin ruumis, on selvää, ettei hän ollut satunnainen matkailija, vaan liittyy saarelaisten menneisyyteen. Joku pikkuisen Biddistan kylän asukkaista on murhaaja.

Murhien selvittelyn lisäksi Cleeves kirjoittaa laveahkosti paitsi Perezin rakkauselämän kehittymisestä myös muiden saarelaisten arjesta. Miljöö onkin romaanissa tärkeä tunnelmanluoja ja yksi sen viehättävyystekijöistä. Juonellisesti teos ei mielestäni yllä sarjan aloitusteoksen Musta kuin yö (2007) tasolle.

Mitä lukeminen on?

Ranskalaisen kirjallisuudenproffa Pierre Bayardin teos Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (Atena, 2008) on toisaalta hauska ja nokkela, toisaalta ärsyttävä ja snobistinen. Mitä pidemmälle kirjaa lukee, sitä rasittavammaksi se käy.

Bayard luokittelee kirjat tuntemattomiin, selaillen luettuihin, esiin tulleisiin ja unohdettuihin. Loppupuolellaan hänen kirjansa muodostui kohdallani selaillen luetuksi, mutta sehän ei estä minua puhumasta/kirjoittamasta siitä.

Hän kertoo, ettei tietyn kirjan tunteminen ole ole yhtä tärkeää kuin se, että hankkii kaikista kirjoista kokonaisnäkemyksen. Hän väittää, että kirjasta voi kirjoittaa artikkelin vain selailtuaan sitä. Hän todistelee, ettei kirjaa tarvitse edes pitää käsissään voidakseen puhua siitä. Etc.

Bayard käyttää tukenaan mm. Robert Musilia, Paul Valérya, Umberto Ecoa, Montaignea, Graham Greenea, David Lodgea, Balzacia, Oscar Wildea ja elokuvaa Päivä murmelina todistaakseen eri näkökulmista, ettei lukeminen ole tarpeellista, välttämätöntä tai aina edes suotavaa.

Kaikkia maailman kirjoja ei kukaan pysty elämänsä aikana lukemaan. Bayardin mukaan niistä (kaikista?) voi silti puhua, jos tunnistaa niiden genren ja/tai osaa yhdistää ne oikeaan aikakauteen tai kirjailijaan tai on silmäillyt niitä tai kuullut puhuttavan niistä tai lukenut niistä kirjoitetun artikkelin tai —.

Mutta jos puhuisin Hamletista pelkästään näkemäni elokuvaversion pohjalta (itse asiassa olen oikeasti lukenut useammankin Hamlet-suomennoksen), puhuisinko kirjasta vai elokuvasta? Vai puhuisinko Hamletista kirjana, jonka olen lukenut vasta luettuani sen alkukielellä? Mielestäni teoksen herättämistä kysymyksistä tärkein onkin se, mitä lukemisella oikeastaan tarkoitetaan? Siitä useinkin riippuu, puhunko kirjoista, joita en lukenut vai kirjoista, joita (jotka) olen lukenut.

Valheita ja salaisuuksia, osa 2

Yleisin luonnehdinta Ruth Rendellistä on varmaakin ”psykologisen jännityksen mestari”. Ja mikäpä siinä – tottahan se on. Meillä paremmin, ainakin alunperin, komisario Wexfordistaan tunnettu brittikirjailija nimittäin todella hallitsee ihmissuhteiden ja ihmismielen koukeroista ammentavan (rikos)romaanin genren.

Tuore suomennos Veden lumo (Gummerus) ei minun listoillani nouse aivan samalle tasolle kuin esimerkiksi loistava Hepokatti tai hieno Nokikolarin poika, mutta hyvä romaani se silti on, tarina

  • Heatherista ja Ismaysta, kahdesta sisaruksesta, joiden elämää varjostaa nuoruusvuosien vaiettu salaisuus siitä, miten isäpuoli oikein hukkui kylpyammeeseen
  • sisarusten Beatrix-äidistä, joka on aivan sekaisin ja elää omassa todellisuudessaan
  • sisarusten Pamela-tädistä, joka huolehtii sairaasta siskostaan, ja etsii miestä elämäänsä – huonoin tuloksin
  • Heatherin poikaystävästä Edmundista, peräkammarinpojan brittiversiosta, joka päättää vihdoin katkaista napanuoran
  • Edmundin luulosairaasta äidistä Irenestä
  • Ismayn narsistipoikaystävästä Andrewsta
  • Andrewn toisesta tyttöystävästä Evasta, jolla on ilmeisesti hattaraa aivojen paikalla
  • Irenen jonkinlaisesta ystävättärestä tai avustajasta Marionista, joka on koko romaanin merkillisin hahmo – kaduilla tanssahdellen ja loikkien etenevä ikuiseen tyttöyteen jymähtänyt nelikymppinen nainen, joka jatkuvasti etsii kepulikonsteja elääkseen leveämmin, ei kaihda myrkytystäkään, mutta löytää yllättäen jotain paljon tuottoisampaa
  • Marionin addikti-roskidyykkari-kerjäläisveljestä Fowlerista, joka havittelee siskonsa asuntoa
  • Marionin erilaisista ”avustettavista” kuten huvittuneesta herra Husseinista ja kaneilleen omistautuneesta Avicesta

Kyseessä on hienosti kirjoitettu ja oivallisesti suomennettu romaani mm.

  • yksinäisyyden ja rakkaudetta jäämisen pelosta
  • itsekeskeisyydestä ja itsekkyydestä
  • epäluuloisuudesta ja vainoharhaisuudesta
  • puhumattomuudesta ja luulottelusta
  • kiristyksestä ja uhkailusta
  • sisaruskateudesta ja sisarusrakkaudesta 
  • murhista

Kaikessa kieroudessaan kertakaikkisen viihdyttävää brittilaatua.