Ja maailma pelastuu?

Risto Isomäki esittää kirjassaan 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen (Tammi, 2008) sekä järkeviä että hulluja vaihtoehtoja Maan heijastavuuden parantamiseksi ja hiilen poistamiseksi ilmakehästä. Kumpaankin tarjotaan 17 keinoa, joista osa lienee täysin toteuttamiskelpoisia – ja jopa jokanaisen kykyjen rajoissa! (Et kai väitä ettet osaisi kerätä risukasaa muurahaispesän päälle?) – osa taas varsin mielikuvituksellisia, jopa vaarallisia.

Vaikka kirjan aihe on vakava, ei sitä ole kirjoitettu otsa rypyssä. Isomäki tuppaa olemaan jopa hulvaton, erityisesti innostuessaan apinanleipäpuiden ominaisuuksista ja mahdollisuuksista (luku 5), mutta osaa kyllä välillä olla myös vähän tylsä, hieman jankkaava. Olisiko vaikkapa 24 tapaa riittänyt tähän kirjaan? Jos ne kaikkein älyttömimmät olisi jättänyt pois?

Joka tapauksessa Isomäki osaa kirjoittaa tavalliselle ihmiselle ymmärrettävällä tavalla ilmastonmuutoksen merkityksestä koko maapallolle, meille kaikille (me=maapallon asukkaat, kaikki lajit). Isomäki ei saarnaa linkolalaisella ”maailmanloppu tulee, et voi tehdä enää mitään” -tyylillä, vaan uskoo, ettei peliä ole vielä kokonaan menetetty. Vielä on mahdollista tehdä jotakin, paljonkin. Mutta kiire on jo!

Jos et jaksa lukea koko kirjaa, tässä tärpit:

Luku 5. Hiilen varastominen eläviin puihin. Apinanleipäpuu eli afrikkalainen baobab (Adansonia digitata) vaikuttaa todella olevan ”hiilivarastopuiden kuningatar”. Ja mitä kaikkia muita upeita ominaisuuksia sillä onkaan!

Luku 7. Pelastaako ihmisten ja muurahaisten yhteistyö maailman?  Voi pelastaakin, jos vain ihmiset sen (pian!) ymmärtäisivät, uskon Isomäen selostuksen perusteella. Eikä maksa paljon.

Luku 12. Lisää mangrovemetsiä!  Mangrovet ovat kaikin puolin loistojuttu: kalojen turvapaikkoina, suojana eroosiolta ja tsunameilta, tehokkaina hiilinieluina, biopolttoaineen tuottajina.

Hamassa vai lähitulevaisuudessa?

Maarit Verrosen romaani Karsintavaihe (Tammi, 2008) on dystopia, joka tapahtuu tulevaisuuden Suomessa. Aivan alussa teoksen päähenkilö Lumi saa tietää, ettei kuolekaan perinnölliseen sairauteen, ja alkaa suunnitella tulevaisuutta. Se on kuitenkin vaikeaa maailmassa, jossa on menossa karsintavaihe: säännöt muuttuvat jatkuvasti, kaikkea valvotaan, vain itseensä voi luottaa. Karsinnan jälkeen vain vahvimmat ovat elossa.

Karsintavaiheen maailma on tyly. Jaksamispillereiden voimin ihmiset tekevät työtä jopa 22 tuntia vuorokaudessa. Erilaisten ”kehittymistä edistävien” pillereiden syöttäminen lapsille on tavanomaista. Parempiosaiset asuvat aidatuissa, suojeluissa omakotitaloissaan, mutta köyhempi väki ahdetaan soluasuntoloihin, tai jopa asumislokeroihin. Ihmiset on luokiteltu värikoodeilla erilaisiin kasteihin, jotka ratkaisevat, millaisia töitä voi tehdä, missä saa asua ja kulkea, kenet on lupa tavata, mistä voi ostaa ruokansa. Kaikkein heikoimmilla ovat oranssit ja punaiset, joilla ei ole juuri muita vaihtoehtoja kuin työ friikkibordellissa tai lääketehtaan koe-eläimenä. Kaikki eivät lähde ikäviin töihin vapaaehtoisesti, vaan ihmisiä katoaa jatkuvasti valtavia määriä sekä fyysisesti että kaikista rekistereistä. Silti (tai siksi?) monilla on seurantasiru niskassaan.

Verrosen kirja on hyytävän hyvää luettavaa. Kirjan tunnelma on painostava ja painajaismainen, vaikkei yhdelläkään yksityiskohdalla mässäillä, vaan kaikki kerrotaan tyyneen toteavaan sävyyn. Lumille mikään maailmassa ei ole yllätys tai järkytys, sillä kaikki – aivan kaikki – on mahdollista. Onneksi myös jonkinlainen onnen tavoittelu on mahdollista. Lumi on onnekseen turvallisuusluokitukseltaan vihreä, alhaisesta D-tason työntekijäluokituksestaan (siivous- ja purkuhommia) huolimatta. Hänenlaisensa voi vaivihkaa tehdä huomioita, saada tietoja, huomata jonkin muutoksen ajoissa, sopeutua. Tässä yhteiskunnassa kapinointi on toivotonta.

Verrosen tulevaisuuskuva on pelottavan uskottava, osittain nähtävissä nykymaailmanmenon loogisena, ja siksi niin pelottavana, seurauksena; osittain vaikeammin luultavaa, mutta silti mahdollista. Raskas, vakava, tärkeä teos.

Jokunen viikko sitten

Kääntelin kädessäni pinkkiä pokkaria nimeltä Rakkauden puukottamat ja ihmettelin, kuka on Kassandra Block, kirjan kirjoittaja, ja miksei suomentajan nimeä ole missään, eikä oikein kustantajankaan (MyBook) ennen kuin tajusin, että huolimatta (sala)nimestään ja kirjansa tapahtumapaikasta (Frankfurt) Block kirjoittaa suomeksi.

Rakkauden puukottamat on kaikin keinoin ja voimin lesbodekkari. Dekkariksi ei juoneltaan kovin kummoinen – ainakin itse tiesin murhaajan jo kauan ennen kuin yksityisetsivä Renate Kress hoksasi, mistä on kyse.

Dekkareiden lukijana olen konkari, mutta Frankfurtin ”lesboskenen” kuvausta onkin ulkopuolisena vähän hankalampi arvottaa. Jossain vaiheessa alkoi kyllästyttää, kun Block itsetarkoituksellisen oloisesti marssitti näyttämölle kokonaisen kavalkaadin mitä erilaisimpien seksuaalisten mieltymysten mannekiineja – ilman, että kaikki henkilöt varsinaisesti olisivat liittyneet itse tarinaan ja tapahtumiin. Pippaloita tuntui piisaavan, mutta arjen kuvaus jäi vähemmälle.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

EAHIL 2020

Be Open Act Together

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Kirjavinkit

Yli 9000 lukemisen arvoista kirjaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: