Hamassa vai lähitulevaisuudessa?

Maarit Verrosen romaani Karsintavaihe (Tammi, 2008) on dystopia, joka tapahtuu tulevaisuuden Suomessa. Aivan alussa teoksen päähenkilö Lumi saa tietää, ettei kuolekaan perinnölliseen sairauteen, ja alkaa suunnitella tulevaisuutta. Se on kuitenkin vaikeaa maailmassa, jossa on menossa karsintavaihe: säännöt muuttuvat jatkuvasti, kaikkea valvotaan, vain itseensä voi luottaa. Karsinnan jälkeen vain vahvimmat ovat elossa.

Karsintavaiheen maailma on tyly. Jaksamispillereiden voimin ihmiset tekevät työtä jopa 22 tuntia vuorokaudessa. Erilaisten ”kehittymistä edistävien” pillereiden syöttäminen lapsille on tavanomaista. Parempiosaiset asuvat aidatuissa, suojeluissa omakotitaloissaan, mutta köyhempi väki ahdetaan soluasuntoloihin, tai jopa asumislokeroihin. Ihmiset on luokiteltu värikoodeilla erilaisiin kasteihin, jotka ratkaisevat, millaisia töitä voi tehdä, missä saa asua ja kulkea, kenet on lupa tavata, mistä voi ostaa ruokansa. Kaikkein heikoimmilla ovat oranssit ja punaiset, joilla ei ole juuri muita vaihtoehtoja kuin työ friikkibordellissa tai lääketehtaan koe-eläimenä. Kaikki eivät lähde ikäviin töihin vapaaehtoisesti, vaan ihmisiä katoaa jatkuvasti valtavia määriä sekä fyysisesti että kaikista rekistereistä. Silti (tai siksi?) monilla on seurantasiru niskassaan.

Verrosen kirja on hyytävän hyvää luettavaa. Kirjan tunnelma on painostava ja painajaismainen, vaikkei yhdelläkään yksityiskohdalla mässäillä, vaan kaikki kerrotaan tyyneen toteavaan sävyyn. Lumille mikään maailmassa ei ole yllätys tai järkytys, sillä kaikki – aivan kaikki – on mahdollista. Onneksi myös jonkinlainen onnen tavoittelu on mahdollista. Lumi on onnekseen turvallisuusluokitukseltaan vihreä, alhaisesta D-tason työntekijäluokituksestaan (siivous- ja purkuhommia) huolimatta. Hänenlaisensa voi vaivihkaa tehdä huomioita, saada tietoja, huomata jonkin muutoksen ajoissa, sopeutua. Tässä yhteiskunnassa kapinointi on toivotonta.

Verrosen tulevaisuuskuva on pelottavan uskottava, osittain nähtävissä nykymaailmanmenon loogisena, ja siksi niin pelottavana, seurauksena; osittain vaikeammin luultavaa, mutta silti mahdollista. Raskas, vakava, tärkeä teos.

Jokunen viikko sitten

Kääntelin kädessäni pinkkiä pokkaria nimeltä Rakkauden puukottamat ja ihmettelin, kuka on Kassandra Block, kirjan kirjoittaja, ja miksei suomentajan nimeä ole missään, eikä oikein kustantajankaan (MyBook) ennen kuin tajusin, että huolimatta (sala)nimestään ja kirjansa tapahtumapaikasta (Frankfurt) Block kirjoittaa suomeksi.

Rakkauden puukottamat on kaikin keinoin ja voimin lesbodekkari. Dekkariksi ei juoneltaan kovin kummoinen – ainakin itse tiesin murhaajan jo kauan ennen kuin yksityisetsivä Renate Kress hoksasi, mistä on kyse.

Dekkareiden lukijana olen konkari, mutta Frankfurtin ”lesboskenen” kuvausta onkin ulkopuolisena vähän hankalampi arvottaa. Jossain vaiheessa alkoi kyllästyttää, kun Block itsetarkoituksellisen oloisesti marssitti näyttämölle kokonaisen kavalkaadin mitä erilaisimpien seksuaalisten mieltymysten mannekiineja – ilman, että kaikki henkilöt varsinaisesti olisivat liittyneet itse tarinaan ja tapahtumiin. Pippaloita tuntui piisaavan, mutta arjen kuvaus jäi vähemmälle.

Tästä se alkaa

Nyt on se päivä eli yö.

Johanna Sinisalon romaani Linnunaivot (Teos, 2008) on yhtä häiritsevän hyvä ja mieltä vaivaamaan jäävä kuin hänen aikaisempikin tuotantonsa; ainakin se osa siitä, johon olen tutustunut.

Linnunaivoissa kaksi suomalaista nuorehkoa ihmistä – Heidi ja Jyrki, nainen ja mies, joita en kuitenkaan osaa nimittää pariskunnaksi – patikoi Tasmaniassa South Coast Trackilla. Patikoi, patikoi ja patikoi.

Takautumissa käväistään lähimenneisyydssä Uudessa-Seelanissa. Patikoimassa. Sekä vähän aikaisemmassa ajassa Suomen Lapissa.

Kuulostaako tylsältä? Ei kuitenkaan ole.

Tarina imaisee mukaansa aivan merkillisellä tavalla. Sinisalo kirjoittaa pirullisen hyvin. Juoni vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta on kaikkea muuta kuin ennalta-arvattava.

Mistä matkassa oikeastaan on kyse? Jyrki paasaa ympäristöasioista, mutta on silti valmis lentämään maapallon toiselle puolelle hankkimaan äärimmäisiä kokemuksia. Mitä – paitsi rakkoja, mustelmia ja naarmuja sekä pitkän nenän isälleen – Heidi on hankkimassa?

Conradinsa lukeneella on omat aavistuksensa, kun lukujen väleihin sijoitetut lainaukset ovat Pimeyden sydämestä. Oma roolinsa on myös kea-linnuilla, mutta onko Heidin luuseriveljelläkin? Lue itse.