Kirjabloggaajien klassikkohaaste 16 – Edna Pontellier herää

Herääminen (Faros, 2009; The Awakening, 1899; suomentanut ja esipuheen kirjoittanut Raija Larvala; 200 sivua) on Kate Chopinin (1850–1904; oik. Catherine O’Flaherty) kirjailijanuran päättänyt skandaaliromaani ja yksi ns. toisen aallon feminismin 1970-luvulla esille nostamista unohdetuista klassikoista.

… ehkä on parempi kuitenkin herätä, vaikka sitten kärsimään, kuin jäädä harhakuvitelmien valtaan koko elämänsä ajaksi.

Suomennosta piti tosin odottaa tälle vuosituhannelle saakka ja silloinkin tehtävään tarttui pienkustantamo. Omana aikanaan Chopin vaiennettiin ja romaani vaipui unohduksiin, sillä amerikkalaiset eivät olleet valmiita perheenäidin ja vaimon intohimoon, saati siihen, ettei hän kadu sitä.

…rouva Pontellier alkoi tajuta asemansa inhimillisenä olentona maailmankaikkeudessa, alkoi tajuta suhteensa yksilönä sekä maailmaan että itseensä. Tämä saattaa olla kaksikymmentäkahdeksanvuotiaan nuoren naisen sielulle raskas taakka, …

Romaanin alkupuolisko sijoittuu loma-aikaan ja täysihoitolamiljööseen Grand Isle -saarella Louisianassa, ja jälkipuolisko New Orleansiin.

Hänen avioliittonsa Léonce Pontellier’n kanssa oli silkka sattuma…
Vaikka rouva Pontellier oli nainut kreolin, hän ei tuntenut oloaan aivan kotoiseksi heidän joukossaan. … sinä kesänä Lebrunin täysihoitolassa oli pelkkiä kreoleja.

Sanan kreoli merkityksen muuttuminen sitten Chopinin päivien voi hämätä lukijaa. Nimitystä käytettiin alun perin Louisianan ranskalaisista ja espanjalaisista valkoisista siirtolaisista, mutta nykyisin se on vakiintunut tarkoittamaan osaksi afrikkalaistaustaisia (cajun)ranskankielisiä louisianalaisia.

Kuukauden ajan Robert oli seurannut rouva Pontellier’ta varjon lailla. … Viisitoistavuotiaasta, siis yhdentoista vuoden ajan, Robert oli joka kesä omistautunut jonkin rouvan tai neidin ihailuun.

Kreolit ilmaisevat tunteitaan vapaammin kuin mihin varautunut Edna on tottunut. Se, yhdessä lähes samanikäisen Robertin seuran kanssa, aloittaa hänessä sisäisen muutoksen. Sisäinen myllerrys johtaa vähitellen myös käytöksen, puheen ja toiminnan muuttumiseen.

”…Hänen koko asenteensa, minua ja kaikkia ja kaikkea kohtaan, on muuttunut. … Hän on saanut päähänsä jotain naisten oikeuksista.

Loman jälkeen kaikki muuttuu, sillä Edna on muuttunut, toinen:

”…En ole enää herra Pontellier’n omaisuutta, jolle hän voi tehdä jotain, tai olla tekemättä. Minä teen mitä haluan.”

Kate Chopin kirjoitti naisen seksuaalisuudesta moralisoimatta ja tuomitsematta, mutta lisäksi hän kirjoitti naisesta, joka liittää avioliittoonsa ja äitiyteensä ”sopimattomia” tunteita. Kirjailija kritisoi naisiin kohdistettua vaatimusta uhrautua, unohtaa itsensä, omistautua muille.

Nykylukijaa teos ei sisällöltään hätkähdytä, mutta klassikon siitä tekevätkin kielen rikkaus, henkilöiden elävyys ja erityisesti päähenkilön monimutkainen tulkinnanvaraisuus.

Upeasti Chopin vihjaa lopusta, viittaa päätökseen, jo teoksen alussa.

Meren ääni on viettelevä, lakkaamatta se kuiskii, vaatii, kohisee, kuohuu, kutsuen sielua vaeltamaan yksinäisyyden syvyyksiin, eksymään sisäisen mietiskelyn sokkeloihin.
Meren ääni puhuttelee sielua. Meren kosketus on aistillinen, se sulkee ihmisruumiin pehmeään, lujaan syleilyynsä.

Kirjabloggaajien puolivuosittaisen klassikkohaasteen tämänkertainen kooste on Kirjaluotsissa.

Jano

Téa Obrehtin toinen romaani Vedetön maa (WSOY, 2020; Inland, 2019; suomentanut Irmeli Ruuska; 447 sivua) on laajuudestaan huolimatta todella tiivistunnelmainen teos.

Romaanissa seurataan kahta tarinaa.

Nora seisoi pulinukuksissa rautapuunvesojen keskellä ja oli yhä etsivinään. Aurinko oli käynyt päähän. Hitto soikoon, hän oli selvinnyt melkein koko aamun ajattelematta janoaan. Hänen nukkuessaan oli tapahtunut jotain ihmeellistä, niin että jano tuntui yhtä normaalilta kuin hengittäminen.

Nora-niminen nainen elää maatilalla Arizonassa vuonna 1983 kuumuuden ja kuivuuden keskellä. Hänen miehensä on lähtenyt vedenhakumatkalle eikä näytä palaavan. Hänellä on vesipulan lisäksi huolta pojistaan, joista nuorimmainen uskoo talon ympärillä liikkuvan jonkinlaisen pedon, ja aputytöstään, joka ruokkii lapsen mielikuvitusta. Talossa asuvat myös isoäiti ja Noran vauvana kuollut tytär, joka äitinsä mielikuvituksessa on jo teini-ikäinen.

Minä halusin vain yhtä asiaa: kulkea ainaisesti kamelijoukkojen mukana vieraana ja matkantekijänä, tai jos se ei onnistuisi, lakata haluamasta sitä.

Toinen kertomus etenee minämuodossa. Lurie on turkkilaislähtöinen lainsuojaton, joka vaeltaa yhä edemmäs länteen kamelinsa ja ainoan ystävänsä Burken kanssa, ja jonka vesileilillä on outo kytkös kuolleisiin.

Monen mutkan ja koettelemuksen jälkeen Noran ja Lurien kohtaloilla on yhteys, mutta sitä pitää odottaa aivan loppuun saakka. Vaikka aluksi kuvittelisikin, että asioilla on tapana järjestyä, ymmärtää tätä romaania niin pitkälle luettuaan, ettei niin aina käy.

Klassikkohaaste 13: Middlemarch

Edelliseen klassikkohaasteeseen luin George Eliotin Daniel Derondan. Pian sen jälkeen (eli muutaman dekkarin välipaloiksi haukattuani) tartuin toiseen Eliot-klassikkoon, vuonna suomeksi ilmestyneeseen Middlemarchiin (WSOY, 1966; Middlemarch. A Study of Provincial Life, 1871-72; suomentanut Aune Tuomikoski; 887 sivua). Ennen ymmärrettiin julkaista paksu kirja kahtena niteenä, jotka ovat yksi kirja siten, että sivunumerointi jatkuu (kysehän ei ole sarjan osista) eikä tehty painavaa ja hankalasti käsiteltävää järkälettä.

Tuon ajan leskenpäähine kehysti soikiona kasvoja ja siinä oli korkea kupu – asussa nähtävästi kokeiltiin kuinka paljon surukreppiä sellaiseen voi yleensä saada mahtumaan.

George Eliot (oik. Mary Ann / Marian Evans, 1819-1880) oli taitava ihmisluonteen kuvaaja. Middlemarchissa tyyli on kepeämpi ja hauskempi kuin Daniel Derondassa, vaikkei kyse mistään hupailusta olekaan. Kirjan nimi on sen fiktiivisen tapahtumapaikan, pienen keskienglantilaisen paikkakunnan, nimi. Laajaan ja monipuoliseen henkilögalleriaan kuuluu joukko middlemarchilaisia.

”Ja totta kai miehet tietävät parhaiten kaiken, paitsi sitä, minkä naiset tietävät paremmin.”
Dorothea nauroi ja unohti kyyneleensä.

Romaani koostuu kahdeksasta nimetystä kirjasta, jotka on jaettu numeroituihin lukuihin, sekä prologista ja loppuluvusta. Alkuteos ilmestyikin kahdeksana niteenä. Teemoihin kuuluvat naisen asema – etenkin avioliitossa – koulutus ja uskonto, idealismi ja tekopyhyys sekä yhteiskunnallinen murros: rautateitä aletaan rakentaa ja poliittinen järjestelmä halutaan uudistaa.

Ensimmäisen kirjan nimi on Dorothea Brooke, ja nimihenkilö on nuori ja älykäs nainen, joka kummallisessa velvollisuudentunnossaan ja harhaisessa päättäväisyydessään päätyy avioliittoon itsekeskeisen vanhuksen kanssa.

Romaani tapahtuu vuosina 1829-32 ja sijoittuu lähes kokonaan Middlemarchiin, mutta erittäin tärkeä merkitys on myös tuoreen avioparin Italiaan sijoittuvalla häämatkalla. Dorotheaa, kuten muitakin päähahmoja, seurataan koko romaanin ajan, mutta keskushenkilö vaihtuu kirjoittain.

Pyytää Dorotheaa olemaan vähemmän koruton ja rehellinen olisi ollut samaa kuin hengittää kristalliin, jonka läpi haluaa nähdä valon.

Toinen pääjuoni kiertyy nuoren lääkäri Tertius Lydgaten uran ympärille. Alussa hän on kunnianhimoinen ja idealistinen uudistaja, mutta onneton, puolivahingossa ja liian aikaisin solmittu avioliitto kaupunginjohtajan hemmotellun tyttären Rosamond Vincyn kanssa saa hänet taantumaan ja mukautumaan sekä lopulta suuriin ikävyyksiin.

Vielä yhdessä pääjuonessa seurataan nuorta ja huikentelevaista Rosamondin hulttioveljeä Frediä, joka hyvän naisen, lapsuusystävänsä Mary Garthin, rakkauden vuoksi yrittää ryhdistäytyä. Nämä juonet risteävät kaikki keskenään ja lisäksi niiden kanssa monta muuta, muun muassa perintöihin ja testamentteihin sekä salattuihin sukujuuriin ja epäsäätyisiin rakkauksiin liittyvää, tarinakuviota.

Middlemarchissa aviovaimo sai varsin pian tietää, että kaupungin asukkailla oli huono käsitys hänen miehestään. … Middlemarchilaisessa kielenkäytössä vilpittömyys merkitsi sitä, että ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ilmoitti ystävilleen epäilevänsä, että heidän kykynsä, käyttäytymisensä tai asemansa eivät olleet moitteettomat, ja kaikkein vilpittömin henkilö sanoi tämän jopa ilman että sitä häneltä tiedusteltiin. Sitten oli vielä olemassa totuudenrakkaus – laveasisältöinen sana, joka tässä yhteydessä merkitsi sitä, ettei voinut sallia naisen näyttävän onnellisemmalta kuin mihin hänen miehestään vallitseva käsitys oikeutti, eikä liian selvästi osoittavan olevansa tyytyväinen osaansa. … Kaiken kaikkiaan voi sanoa palavan lähimmäisenrakkauden olleen yllyttämässä hyveellistä henkilöä tuottamaan lähimmäiselleen pahaa mieltä tämän omaksi eduksi.

Romaanin toinen kirja on saanut nimen Vanhoja ja nuoria, kolmas Kuoleman odotusta ja neljäs Kolme lemmenongelmaa. Nimeäminen kuvaa hyvin laajan kokonaisuuden aiheiden kirjoa: se kattaa kaikki elämänalueet ja -vaiheet. Viides kirja Vainajan käsi ja kuudes Leski ja aviovaimo jatkavat samaan tapaan. Seitsemäs on saanut nimen Kaksi kiusausta, ja viimeinen kirja Auringonlasku ja auringonnousu päättää romaanin tavalla, josta pidän paljon.

Henkilöt jäävät elämään ja monille heistä toivon käyvän hyvin, mutta kyseessä ei ole mikään kaiken päättävä sen-pituinen-se tai he-elivät-onnellisina-elämänsä-loppuun-saakka. Jää tunne, että on kolmisen tärkeää vuotta ollut melkein kuin yksi middlemarchilaisista tai ainakin kärpäsenä katossa.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 13

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Tuumailen kulttuurikokemuksia, eniten kirjallisuutta.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Kirjavinkit

Yli 10 000 lukemisen arvoista kirjaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: