Luolalapset

Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset – Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut (Karisto, 2016; 137 sivua) ei ole tyypillisin kirjallisuuspalkintoehdokas, saati voittaja. Mutta Savonia-palkinnon se silti sai. Ansiosta.

Minulle kirjan lukemisen aloittamisessa on kaksi kynnystä: Pienoisromaanin mittainen teos on niin sanottua spekulatiivista fiktiota (spefi) ja fyysisesti hieman hankala (kapea, tiukkaan sidottu, pienehköfonttinen, synkkäkantinen). Onneksi jaksoin ylittää kynnykset.

Pariisista lähtee vuonna 1819 Luoteis-Venäjälle tieteellinen retkikunta etsimään mystistä metsänkansaa, muinaisen Paflagonian perillisiä. Retkikunnan johtajana toimii professori Moltique ja sen toimia dokumentoi Iax Agolasky, venäläissyntyinen oppinut. Mukana on avustajajoukko, joka koostuu lähinnä väkivaltaisista rikollisista – ainakin jos luotamme Iaxiin. Tunnelma käy sitä ahdistavammaksi mitä kauemmin eripurainen retkikunta tutkimuskohteessaan viipyy. Kyse on vuosista.

Retkikunta kohtaa joukon luolassa asuvia olentoja, jotka vaikuttavat erikoisilta lapsilta, mutta ovat muille kuin Iaxille enemmän eläimiä. Toisilla heistä on hiiren- tai kaninkorvat, joillakin höyhen- tai karvapeitettä. Osaa puhuu, toiset eivät. Mistä mutaatiot johtuvat ja miksi niiden kantajat asuvat metsän keskellä luolassa?

Kirjailija sai innotuksen teokseen Pekka Nikruksen taidevalokuvista, jotka on liitetty kirjaan. Taitavasti Sammalkorpi on luonut niiden ympärille illuusion realistisesta dokumentaatiosta, vaikka teos on täysin fiktiivinen. Lukukokemus oli lumoava ja mukaansatempaava. Jälkeensä se jättää haikean, surumielisen, ja silti jotenkin kiitollisen olon.

 

 

 

Mainokset

Lääke ei toimi

Brittikäsikirjoittaja, -ohjaaja, -näyttelijä ja -kirjailija Julian Fellowes tunnetaan parhaiten tv-sarja Downton Abbeyn luojana. Tuore romaani Belgravia (Otava, 2016; Julian Fellowes’s Belgravia, 2016; suomentanut Markku Päkkilä; 477 sivua) ratsastaa ainakin Suomessa suosikkisarjan maineella ja ilmoittaa tarjoavansa ”lääkettä Downton Abbey -riippuvuuteen”.

Ainakaan minuun lääke ei tepsi. Olen taidokkaan Downton Abbeyn suuri ihailija, mutta kirjaa lukiessani huomasin aiempaa selvemmin, ettei sarjan suosio — ainakaan minun kohdallani — perustu niinkään käsikirjoitukseen, tarinaan, vaan ja etenkin loistavaan näyttelijätyöhön sekä kuvalla kertomisen, ”elokuvittamisen”, taitoon. En usko, että Downton lumoaisi minua romaanina yhtään sen enempää kuin Belgraviakaan.

Belgraviasta puuttuu siis casting. En tiedä, keitä nämä moninaiset henkilöt — heikkouksineen, vikoineen, oikkuineen, luonteenpiirteineen — ovat, eikä Fellowes kirjoita heitä eläviksi niin, että voisin tuntea heidät. Ehkä hän on tottunut siihen, että näyttelijät herättävät hahmot henkiin? Kun näyttelijät puuttuvat, ovat kirjoitetut henkilöt melkein kuin puu-ukkoja tai paperinukkeja. En myöskään ”näe” tapahtumapaikkoja, vaikka niitä yritetään jossain määrin kuvata. Jotain hyvin oleellista puuttuu, vaikka juoni onkin kiinnostavan monimutkainen ja tarinan käänteet vuoroin romanttisia ja vuoroin raadollisia.

Kaikki alkaa vuonna 1815 Brysselissä Waterloon taistelun aattona. Aatelinen upseeri Edmund ja porvarisperheen tytär Sophia ovat rakastavaisia, joiden ensimmäiset yhteiset tanssiaset päättyvät taistelukutsuun. Rakkaustarina päättyy monin tavoin traagisesti. Toinen epäsäätyinen rakkaustarina sijoituu vuoden 1841 Lontooseen, uuteen Belgravian kaupunginosaan, ja sen taustalla kummittelevat vuosikymmenten takaisen tarinan hahmot. Nämä kaksi juonta kietovat yhteen kauppiastaustaisen rakennuttajaporhon nousukassuvun ja ikiaatelisen, ylpeän perheen, jonka jokainen vesa ei ole arvonsa ansainnut.

Romaani on täynnä henkilöhahmoja, joiden herkullisuus heräisi henkiin näyttämöllä tai televisiosovituksessa. Se pursuaa tapaamisia, joissa käydyt keskustelut olisi kuultava, ja kohtaamisia, joissa luodut katseet haluaisin nähdä. Yleensä onnistun visualisoimaan lukemieni romaanien henkilöt ja tilanteet, mutta nyt se ei onnistu. En oikein tiedä, mitä jäin kaipaamaan, ja mikä oikein puuttui, mutta melko puiseva ja paperinmakuinen tämä lukukokemus oli. Ehkä vain odotin liikaa.

Moninainen Minna Canth

kansikuva

Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen : Minna Canth (Otava, 2014; 431 sivua) on hieno tietoteos 1800-luvun loppupuoliskon vaikuttajanaisesta ja tuon ajan suomalaisesta yhteiskunnasta. Kirjallisuudentutkija Maijala paneutuu syvällisesti ja asiantuntevasti niin Canthin (1844-1897) elämänvaiheisiin, tuotantoon kuin aatteisiinkin.

Teos antaa monipuolisen ja kattavan kuvan Minna Canthista, joka oli kauppias ja kirjailija, tytär, vaimo, leski ja äiti, keskustelija ja lukija, perheihminen ja yhdistysihminen, uskonnollinen epäilijä ja yhteiskunnallisen tasa-arvon kannattaja.

Maijala korostaa etenkin prologissaan moneen kertaan, miten yksipuolisesti Canth on kuvattu aiemmissa elämäkerroissa taistelevaksi tantaksi, joka tyrannimiehensä kuoltua vapautui toistuvien synnytysten ikeestä toteuttamaan itseään kirjailijana sekä naisten ja köyhien puolustajana. Maijala pyrkii omassa teoksessaan nyt vapauttamaan Canthin niistä tulkinnoista, joissa hänen teostensa teemojen on katsottu kumpuavan (yksinomaan) hänen elämästään.

Esipuheesta päästyään kirjoittaja onneksi keskittyy kuvaamaan erittäin monipuolisesti Canthin elämänvaiheita, luonnetta, tuotantoa ja ajatusmaailmaa — sairauksia ja muita koettelemuksiakaan unohtamatta — luoden näin kuvan kokonaisesta ihmisestä supernaisen sijaan. Samalla hän kuvaa luontevasti aikakauden ajatusmaailmaa ja tapoja sekä niin kulttuurielämää kuin yhteiskunnallisia ongelmiakin.

Kiinnostava ja innostava teos, jossa tutkija ei piiloudu kohteensa taakse, vaan tuo rohkeasti, toki sekä Canthin teoksiin että aikalaislähteiseen pohjauten, esille oman näkemyksensä suomalaisesta suurnaisesta,  josta oli todella moneksi.