Rakkautta sodan varjossa (insalata)

Anilda Ibrahimin toinen romaani Ajan riekaleita (Tammi, 2013; L’amore e gli stracci del tempo, 2009, suomentanut Helinä Kangas; 328 sivua) kertoo Balkanin sodan jalkoihin jäävän nuorenparin tarinan kauniin pakahduttavasti.

Albaaniperheen tytär Ajkuna ja serbiperheen poika Zlatan ovat kosovolaisia ystäväperheiden lapsia ja lapsuudenystäviä — kuin sisar ja veli — kunnes heistä tulee rakastavaisia. Sitten sisällissota tempaa heidät eroon toisistaan.

He pitävät kiinni nuoruuden lupauksistaan läpi pakolaisvuosien ja uusien ihmissuhteiden, mutta kantaako suurinkaan rakkaus läpi rankkojen sotakokemusten ja yli ajan, joka väistämättä muuttaa ihmistä?

Albanialaissyntyinen italialaiskirjailija Anilda Ibrahimi kirjoittaa kauniisti ja lämmöllä, joten traagista tarinaa ei ole raskas lukea. Henkilökuvaus on luontevaa. Erityisen läheiseksi tulee Ajkuna, joka kätkee ahdistuksensa ahkeruuteen ja piilottaa pelkonsa sääntöjen tarkkaan noudattamiseen.

Romaanin tunnelma on kauniin surumielinen.

 

Tämä on kuudes kirja-annos omassa Italia-haasteessani.

 

Mainokset

Entäs jos…

Kate Atkinson on omaperäinen kirjailija, jonka uusin suomennettu romaani Elämä elämältä (Schildts & Söderströms, 2014; Life After Life, 2013, suomentanut Kaisa Kattelus; 595 sivua) on mielestäni mestariteos.

Teoksen päähenkilö on Ursula, joka syntyy (elävänä tai kuolleena) vuonna 1910 Beaconsfieldissä, Englannissa, kolmantena lapsena Toddin perheeseen, joka on tarinan/tarinoiden keskiössä läpi vuosikymmenten.

Atkinson kertoo Ursulan elämästä monta versiota: ”tappaa” tytön jo lapsena; antaa tämän elää pitkän elämän. Riippuen siitä, miten selviytyy lapsuuden ja nuoruuden erilaisista tapahtumista Ursula päätyy väkivaltaiseen avioliittoon; valitsee uran ja naimattomuuden; avioituu Saksaan juuri sodan alla; kuolee Lontoon pommituksissa; elää vanhaksi; muuttaa Euroopan historiaa; ei koskaan elää päivääkään; hukkuu jo viisivuotiaana.

Atkinson valaisee näillä vaihtoehdoilla ja rinnakkaistodellisuuksilla elämämme sattumanvaraisuutta ja pientenkin valintojen — sekä omiemme että muiden, niin perheemme kuin satunnaistenkin ohikulkijoiden — valtavaa merkitystä elämässämme. Hän kysyy ”entäs jos?”.

Jos ei ole koskaan miettinyt, olisiko tässä ja tällainen ja näiden ihmisten kanssa, jos olisi silloin kerran valinnut toisin, miettii varmasti luettuaan tämän kirjan. Jos taas on miettinyt — niin kuin useimmat meistä uskoakseni ovat — alkaa jossitella omalla elämällään: missä asuisin, jos…; olisinko tavannut puolisoni, jos…; mitä tekisin työkseni, jos… Elämä elämältä herättää paljon ajatuksia ja vaikuttaa voimakkaasti tunteisiin.

Atkinsonilla on taito kirjoittaa lumoavasti tavalla, joka kaappaa sisälle tarinaan. Se onnistuu häneltä tässä romaanissa yhä uudelleen, kun Ursulan tarina alkaa ja loppuu kerta toisensa jälkeen. Upea kirja!

Pakkomielteinen rakkaus kohtaa poliittisen väkivallan

Sofi Oksasen Puhdistus oli ensin näytelmä – kiitetty, kehuttu – ja nyt se on laajentunut romaaniksi, joka on Finlandia-palkintoehdokkuutensa – ja itse palkinnonkin, jos minulta kysytään – ansainnut: hienosti kirjoitettu, syvältä kouraiseva ja kertakaikkisen vaikuttava.

Puhdistus kertoo kahden naisen kohtaamisesta Viron maaseudulla 1990-luvun alussa heti Viron itsenäistymisen jälkeen. Parin päivän tapahtumasarjassa kohtaavat ja yhdistyvät eri-ikäisten naisten elämänkohtalot ja -historiat siten, että romaanissa liikutaan samalla taitavasti myös useilla muilla aikatasoilla. Esiin piirtyy yhden virolaisen suvun julma kronikka.

Naisista toinen on iäkäs yksinasuja Aliide Truu, jonka pihalle parikymppinen, mustelmainen Zara pyörtyy. Zara kertoo pakenevansa väkivaltaista miestään, mutta hiljalleen käy ilmi, millaiset epätoivoiset ratkaisut ovat tuoneet tytön Aliiden luo. Samoin paljastuu, millainen on ollut Aliiden kohtalo sota-aikana ja kommunismin vuosina.

Oksasen romaanissa pala Viron vaiettua lähihistoriaa saa äänen. Kirjan teemat – pakkomielteinen rakkaus, käsittämätön petos, loputon häpeä, jatkuva vaino, vaiettu väkivalta, vaientava hyväksikäyttö – ovat rumia ja synkkiä, mutta silti sitä on ilo lukea, koska se on kirjoitettu niin kauniisti – ja kuitenkin julman suorasukaisesti, kenenkään tekoja peittelemättä.