Kolme päivää ja yksi elämä

Pierre Lemaitren Silmukka (Minerva, 2017; Trois jours et une vie, 2016; suomentanut Susanna Hirvikorpi; 270 sivua) on psykologisesti taitava ja kaunokirjallisesti laadukas psykologinen trilleri, joka (alkuperäisen nimensä mukaisesti) sijoittuu kolmeen päivään ja yhteen elämään.

On joulunalusaika vuonna 1999 ranskalaisessa pikkukaupungissa. Tunnollinen ja kiltti 12-vuotias Antoine lyö — tahallaan mutta vailla tappamistarkoitusta — naapurin kuusivuotiaan pojan kuoliaaksi, ja kauhun vallassa piilottaa ruumiin.

Antoinen elämä muuttuu lopullisesti eikä hän lakkaa pohtimasta, löytyykö poika, näkikö joku, voiko hän jäädä kiinni? Ja miten ihmisen pitää elää oma elämänsä, kun hän on vienyt sen toiselta?

Helppoja vastauksia ei ole. Syyllisyys on valtava taakka.

 

Teksti on lyhennetty ja muokattu Ruumiin kulttuuri -lehteen kirjoittamastani arviosta.

 

 

Mainokset

Hurjat mummot

Otsikko ei ole liioittelua eikä toisaalta tarkoita yksinomaan Antti Heikkisen romaanin Mummo (WSOY, 2017, 303 sivua) naisia, vaan ylipäänsä tämän maa(ilma)n sisukkaita mummoja — naisia, jotka raatoivat, joilla oli salaisuuksia, joiden kanssa ei ollut helppo tulla toimeen, jotka pitivät talot pystyssä, jotka antoivat ja tekivät kaikkensa, jotka eivät osanneet puhua tunteista, joilla ei ollut virallista valtaa mutta silti sananvaltaa, jotka rakastivat mutteivät sanoneet sitä, jotka vihasivat eivätkä sanoneet sitäkään, jotka eivät antaneet periksi silloinkaan kun olisi pitänyt, vaan pärjäsivät aina, ja joille Heikkinen on kirjoittanut kunnianosoituksen oma mummo mielessään, vaikkei kirja hänen omasta mummostaan kertonekaan.

Kirjan luvut vuorottelevat Mummon eli Maijan ja Äidin eli Marja-Liisan välillä. Heidän kauttaan kerrotaan sukutarina, jonka teemoihin kuuluvat naisten asema, sukupuolisuuteen liittyvä häpeä ja vaikenemisen kulttuuri — ei mitään kevyttä evästä siis. Juoni on juonikas ja välillä suorastaan jännittävä, mutta parhaimillaan Heikkinen on henkilöhahmojen kirjoittajana. Päähenkilöiden lisäksi myös kaikki sivuhahmot ovat tunnistettavia, eläviä, vereviä ja kiinnostavia.

Hieno romaani, joka henkilökohtailoiden kautta kuvaa myös Suomen historiaa. Ja muistuttaa, että , että tämmöisiä mummoja, naisia, on ollut.

Ja on heitä vieläkin.

 

 

Rakkautta sodan varjossa (insalata)

Anilda Ibrahimin toinen romaani Ajan riekaleita (Tammi, 2013; L’amore e gli stracci del tempo, 2009, suomentanut Helinä Kangas; 328 sivua) kertoo Balkanin sodan jalkoihin jäävän nuorenparin tarinan kauniin pakahduttavasti.

Albaaniperheen tytär Ajkuna ja serbiperheen poika Zlatan ovat kosovolaisia ystäväperheiden lapsia ja lapsuudenystäviä — kuin sisar ja veli — kunnes heistä tulee rakastavaisia. Sitten sisällissota tempaa heidät eroon toisistaan.

He pitävät kiinni nuoruuden lupauksistaan läpi pakolaisvuosien ja uusien ihmissuhteiden, mutta kantaako suurinkaan rakkaus läpi rankkojen sotakokemusten ja yli ajan, joka väistämättä muuttaa ihmistä?

Albanialaissyntyinen italialaiskirjailija Anilda Ibrahimi kirjoittaa kauniisti ja lämmöllä, joten traagista tarinaa ei ole raskas lukea. Henkilökuvaus on luontevaa. Erityisen läheiseksi tulee Ajkuna, joka kätkee ahdistuksensa ahkeruuteen ja piilottaa pelkonsa sääntöjen tarkkaan noudattamiseen.

Romaanin tunnelma on kauniin surumielinen.

 

Tämä on kuudes kirja-annos omassa Italia-haasteessani.