Veijari vaihtoehtohistoriassa

Kehveliksi nimitetty poika syntyy yläsavolaisen pappilan nuorimmaiseksi vuonna 1922. Hänestä kasvaa Antti Heikkisen veijariromaanin (WSOY, 1918; 256 sivua) nimihenkilö, joka sotilaskarkuruudestaan huolimatta — tai sen ansiosta — päätyy tekemään niin suuria tekoja, ettei niitä voi kenellekään kertoa.

Jos olisin jäänyt sotaan, niin olispahan ollut tekemistä. Tylsempää täällä on mitä sankarihaudassa.

Kehvelin Suomi on toisenlainen kuin se, jossa elämme. Se on rinnakkaistodellisuus, jossa naurista kasvattamalla rikastuu, Kekkonen käyttää peruukkia ja putoaa eduskunnasta, Vennamo ja Virolainen tekevät television kokkiohjelmaa Vanamon ja Kolmosen sijaan, ja Neuvostoliitto on Suomen käskyläinen.

Kehveli tuli pohtineeksi, mitä ruhtinaallinen palkinto voisi tarkoittaa ja Zdanov lupasi ainakin yrittää huolehtia siitä, ettei Neuvostoliitto ahmaisisi Suomea suupalakseen.

Tällä kertaa monitaitoinen Heikkinen kirjoittaa siis vaihtoehtoista historiaa. Kieli on itäsuomalaisen rikasta. Huumori ei ole sellaista, joka saisi minut nauramaan ääneen, sillä sen takana häilyy surumielisyys. Kehvelin kohtalona on paitsi maailman muuttaminen myös yksinäisyys.

Hänestä oli mukava kävellä kadulla kenenkään tuijottamatta ja vailla seläntakaisia supatuksia, hänen pääkaupungissa tapaamansa ihmiset eivät kyselleet hänen vaurastumisensa juurista tai juorunneet hänestä perheensä hyljänneenä humuna.

Kehveli on Helsingin kirjamessujen lukupiirikirjana 26.10. klo 16.30. Mukaan voi vielä ilmoittautua. Keskustelemassa bloggaajia näistä blogeista: Amman lukuhetki, Kirsin Book Club, Elämä on ihanaa ja Kirjamies.

Kolme päivää ja yksi elämä

Pierre Lemaitren Silmukka (Minerva, 2017; Trois jours et une vie, 2016; suomentanut Susanna Hirvikorpi; 270 sivua) on psykologisesti taitava ja kaunokirjallisesti laadukas psykologinen trilleri, joka (alkuperäisen nimensä mukaisesti) sijoittuu kolmeen päivään ja yhteen elämään.

On joulunalusaika vuonna 1999 ranskalaisessa pikkukaupungissa. Tunnollinen ja kiltti 12-vuotias Antoine lyö — tahallaan mutta vailla tappamistarkoitusta — naapurin kuusivuotiaan pojan kuoliaaksi, ja kauhun vallassa piilottaa ruumiin.

Antoinen elämä muuttuu lopullisesti eikä hän lakkaa pohtimasta, löytyykö poika, näkikö joku, voiko hän jäädä kiinni? Ja miten ihmisen pitää elää oma elämänsä, kun hän on vienyt sen toiselta?

Helppoja vastauksia ei ole. Syyllisyys on valtava taakka.

 

Teksti on lyhennetty ja muokattu Ruumiin kulttuuri -lehteen kirjoittamastani arviosta.

 

 

Hurjat mummot

Otsikko ei ole liioittelua eikä toisaalta tarkoita yksinomaan Antti Heikkisen romaanin Mummo (WSOY, 2017, 303 sivua) naisia, vaan ylipäänsä tämän maa(ilma)n sisukkaita mummoja — naisia, jotka raatoivat, joilla oli salaisuuksia, joiden kanssa ei ollut helppo tulla toimeen, jotka pitivät talot pystyssä, jotka antoivat ja tekivät kaikkensa, jotka eivät osanneet puhua tunteista, joilla ei ollut virallista valtaa mutta silti sananvaltaa, jotka rakastivat mutteivät sanoneet sitä, jotka vihasivat eivätkä sanoneet sitäkään, jotka eivät antaneet periksi silloinkaan kun olisi pitänyt, vaan pärjäsivät aina, ja joille Heikkinen on kirjoittanut kunnianosoituksen oma mummo mielessään, vaikkei kirja hänen omasta mummostaan kertonekaan.

Kirjan luvut vuorottelevat Mummon eli Maijan ja Äidin eli Marja-Liisan välillä. Heidän kauttaan kerrotaan sukutarina, jonka teemoihin kuuluvat naisten asema, sukupuolisuuteen liittyvä häpeä ja vaikenemisen kulttuuri — ei mitään kevyttä evästä siis. Juoni on juonikas ja välillä suorastaan jännittävä, mutta parhaimillaan Heikkinen on henkilöhahmojen kirjoittajana. Päähenkilöiden lisäksi myös kaikki sivuhahmot ovat tunnistettavia, eläviä, vereviä ja kiinnostavia.

Hieno romaani, joka henkilökohtailoiden kautta kuvaa myös Suomen historiaa. Ja muistuttaa, että , että tämmöisiä mummoja, naisia, on ollut.

Ja on heitä vieläkin.