Dekkariviikko 2022 – Lili Loimola aloittaa uransa

Kuolema Kulosaaressa (Otava, 2022; 415 sivua) on Laura Anderssonin esikoinen ja aloittaa historiallisen Lili Loimola ratkaisee -dekkarisarjan.

Lili, alun perin kuopiolainen Lyyli Huttunen, palaa vuonna 1946 Yhdysvalloista sodanjälkeiseen Helsinkiin piikomasta pienestä suomalaissiirtolaisten kaupungista. Hän on 37-vuotiaana juuri solminut kätevyysavioliiton Kaliforniassa sirkustaiteilleen Riku Loimolan kanssa ja päättänyt ryhtyä yksityisetsiväksi.

Melkoisella itseluottamuksella varustettu parivaljakko on ratkaissut laivamatkalla kiristystapauksen ja päättänyt luoda etsivänhommista uuden uran. Ideana ei ole kilpailla poliisin kanssa, vaan ratkaista arkaluontoisia tapauksia, joiden kanssa ei poliisin pakeille edes mennä. Lopulta he silti tekevät yhteistyötä pätevänoloisen komisario Huhdan kanssa.

Ensimmäinen toimeksianto johtaa kaksikon kulosaarelaiseen kartanoon ja salaperäisen puutarhurin jäljille. Mutkia on matkassa melkoisesti. Lukija saa matkan varrella vinkin jos toisenkin ratkaistakseen itse tämän pääosin perinteisen palapelidekkarin.

Lievästä ylipituudestaan huolimatta Loimoloiden ensimmäinen tapaus on vallan vinkeä pehmodekkari, jonka maailmaan tuo omat jännitteensä tuohon maailmanaikaan rikolliseksi tuomittu ei-heteronormatiivinen seksuaalisuus.

Juonen kaikki käänteet eivät kestä kovin perinpohjaista tarkastelua. Vaikka pääkaupungin asuntopula ja raajarikkoiset miehet ovat osa romaanin maailmaa eivätkä Lili ja Riku olleet sotavuosina Suomessa, mietin, unohtuiko sota ihan niin nopeasti kuin kirjassa tuntuu käyneen. Pari kieliasiaakin jäi vaivaamaan: Ei kai ambulansseja tuohon aikaan, tai koskaan, sairaala-autoiksi sanottu, vaan sairasautoiksi. Ja tietääkseni miesten (kaulus)paitaa ei ole koskaan nimitetty paitapuseroksi, vaan vain naisten vastaavaa.

Ruth Gallowayn tutkimuksia

Elly Griffithsin arkeologi Ruth Gallowaysta kertovaa sarjaa suomennetaan vauhdilla. Viime vuonna ilmestyi kaksi osaa, tänä keväänä kolmas osa Jyrkänteen reunalla (Tammi, 2018; The House at Sea’s End, 2011; suomentanut Anna Lönnroth; ) ja jo syksyllä on tulossa neljäs. Mikäpä siinä. Viihdyttävän pehmodekkarin parissa viihtyy laillani moni.

Eroosion kalvamalta Norfolkin rannikolta paljastuu kasa ihmisluita, joita juuri äityiyslomalta palannut Ruth kutsutaan tutkimaan. Luut voidaan ajoittaa toisen maailmansodan aikaan, jolloin rannikolla pelättiin Saksan joukkojen maihinnousua. Mitä jyrkänteen päällä nyt asuvan mepin talossa tapahtui sotavuosina? Tuolloin sitä hallitsi hänen kodinturvajoukkoja johtanut isänsä. Löytö johdattaa poliisit jututtamaan vanhoja ihmisiä vanhoista asioista, mutta saa myös tappajan aktivoitumaan.

Ruthin ja komisario Harry Nelsonin suhde on enemmän kuin mutkikas, mutta onneksi yhteistyö sentään onnistuu. Murhatutkimuksen vastapainoksi kuvataan Ruthin tasapainoilua äitiyden ja työn vaatimusten välillä (esiintyy työhyvinvointikyselyissä nimellä työ- ja yksityiselämän yhteensovittaminen) sekä palataan Ruthin menneisyyden kokemuksiin Bosnian sodan joukkohautojen esiinkaivamisessa ja uhrien tunnistamisessa. Se on mielestäni hieman irrallista, ellei sillä sitten pohjusteta tulevia osia. Kuten aiemmissakin sarjan kirjoissa, myös muiden henkilöiden yksityiselämä ja ihmissuhteet saavat paljon tilaa tarinassa. Usein ne kuitenkin jollain tavoin kytkeytyvät rikostutkintaan.

Jyrkänteen reunalla on kelpo ajanvietettä, jota lukee ahmimalla. (Nillitykset jälkikirjoituksessa.)

 

P. S. Oliko saksalaisryhmän johtaja majuri (s. 123) vai kapteeni (s. 236)? Miksi Nelsonin täytyy arvailla Irene Hastingsin ikää, vaikka tämä aivan selkeästi kertoo olleensa 20-vuotias mennessään naimisiin vuonna 1937? Jos yli 90-vuotiasta kuvaillaan vanhahkoksi, niin vasta satavuotiasko on vanha? Miksei kirjailija ole tehnyt Ruthin opettajasta Erikistä suomalaista, kun hänestä kerran kerrotaan näin: ”Norjassa kaikki käyvät saunassa. — ajattelee Erikiä, jolla oli sauna järvenrantamökillään. Hän muistaa mustan taivaan, valkoisen lumen, puiden lomassa kirmaavat alastomat vartalot.” Kuulostaa suomalaiselta. Norjassa kaikki eivät käy saunassa. Onko ollut ihan pakko valita suomennokselle nimi, joka on jo yhdellä hienolla suomennosdekkarilla?

Tuntemattomat naiset

Toinen tuntematon (WSOY, 2017; 376 sivua) on Johanna Catanin ja Lari Mäkelän toimittama kahdenkymmenenkahden kirjoittajan — Laura Gustafsson, Joel Haahtela, Antti Heikkinen, Venla Hiidensalo, Mikko Kalajoki, Katja Kettu, Tommi Kinnunen, Tapio Koivukari, Juha-Pekka Koskinen, Tuomas Kyrö, Sirpa Kähkönen, Taina Latvala, Jenni Linturi, Laura Lähteenmäki, Mooses Mentula, Inka Nousiainen, Riikka Pulkkinen, Niina Repo, Minna Rytisalo, Petri Tamminen, Tuula-Liina Varis ja Hanna Weselius — novellikokoelma, jossa nykykirjailijat ovat tarttuneet Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (1954) vähäisiin naishahmoihin kertoakseen vaimoista, äideistä, rakastetuista, lapsista, sisarista, naapurintytöistä, ystävistä, lotista, petroskoilaisnaisista…

Tekstit ovat ikään kuin vastaus Väinö Linnan romaanille, mutta myös sen tulkintaa ja soveltamista. Ehkä voidaan puhua jopa fanifkitiosta? On luultavasti hyvä olla ennen tätä tuntemattomansalukenut, mutta toki voi käydä niinkin päin, että tämä kokoelma saa kiinnostumaan Linnan tekstistä. Itse ajattelin lähiaikoina lukea Sotaromaanin (2000), joka on Tuntemattoman sotilaan lyhentämätön versio.

Jokaista novellia edeltää lainaus Tuntemattomasta sotilaasta, joten lukija tietää, kenet (ja missä tilanteessa) kirjailija on ottanut novellinsa lähtökohdaksi. Novellit ovat luonnollisesti tyyliltään ja lähestymistavaltaan hyvinkin erilaisia niin kuin kirjoittajansakin. Joitakin tosin yhdistää yksi hahmo: kävellen tai polkupyörällä lähestyvä pappi mustassa asussaan tulossa tuomaan surusanomaa.

Jokaisen lienee helppo löytää näistä kertomuksista itselleen ainakin yksi mieluinen. Minua teksteistä koskettivat eniten Sirpa Kähkösen ”Kesän 1939 poutapilvet”, Tommi Kinnusen ”Nuku nurmelle hyvälle”, ja Laura Lähteenmäen ”Tummuva vihreys”. Entä sinua?